Wuorikaivanto.
Monella eri tavalla olette te, ystäväiseni, kulkeneet kanssani ympäri
maailmaa, milloin maalla, milloin ilmassa, milloin taas vesillä ja
veden alla. Nyt aion vielä lähteä kanssanne vähän matkaa maan sisään.
Tätä kulkua varten emme tarvitse vaunuja hevosineen, emme höyryveturia,
emme laivaa emmekä sukelluskelloa, vaan ainoastaan jonkinlaisen kopsan
tahi sangon, joka lasketaan alas juuri kuin kaivoonkin. Että maa on
suuri ja lavea, sen jo tiedätte, niinikään sen olevan melkein omenan
muotoisen. Mutta mitä tämän omenan sisässä on, sitä ei kenenkään
ihmisen silmä vielä ole nähnyt. Oppineet miehet kuitenkin arvelevat
sen keskuksen, sen sydämen olevan tulta täynnä. Ihmiset ovat
uteliaisuudessaan keksineet keinoja päästäksensä maan sisään, mutta
tulisydämeen saakka eivät ole tulleet. Ovat vaan saaneet tungetuksi
pikkuisen matkaa, melkein sen verran kuin omenan kuori on itse omenan
suhteen, jos maan siihen vertaamme; mutta sekin jo meidän mielestämme
on melkoinen syvyys.
Niissä paikoin maata, joita ihmiset tähän asti ovat voineet tutkia,
löytyy hyvin merkillisiä ja arvoisia aineita, es:ksi kivihiiltä, jota
käytetään kuumennukseksi ja lämmitykseksi, metallia, joista
lukemattomia kaluja tehdään, kuten rautaa, vaskea j.n.e. sekä kultaa ja
hopeata, jota rahaksi lyödään. Me emme ensinkään voi ajatella, kuinka
ihmiset voisivat tulla toimeen ilman metallitta. Jos silmäilette
ympärillenne, niin näette, miten niin monta lukematonta kalua ja
kapinetta on tehty metallista: veitsi, jolla leipää leikataan, lusikka,
jolla soppaa syötte, vaskikolikka, jolla leipä maksetaan. Ennenkuin
tätä edemmäksi luette, pitää teidän nyt heti kohta minulle luetella
kymmenen tahi kaksikymmentä eri esinettä, jotka joko kokonansa taikka
vaan osaisi ovat raudasta.
Menemistä maan sisään sanotaan kaivosmutkaksi. Minä olen ollut monessa
vuorikaivannossa, minut on laskettu alas tynnyrissä ja köysissä,
yhdessä vuorimiesten kanssa taikka yksinäni. Hyvin kummalliselta tuntuu
semmoinen pimeään ja syvään kaivoon laskeutuminen, yhä vaan syvää
syvempään, jonneka, senhän arvaatte, ei ainoatakaan valon-sädettä
pääse. Jokaisella, joka sinne menee alas, on pieni lamppu sidottuna
joko rinnan eteen taikka lakkiin. Merkillisin kaikista näkemistäni
vuorikaivoksista on Wielizka'ssa, lähellä Krakovan kaupunkia
Karpati-vuorten juurella. Sieltä ei kuitenkaan saada kivihiiliä eikä
mitään metallia, vaan suolaa. Tämä suolakerros sanotaan noin kuusisataa
vuotta sitte tavatuksi ihan sattumaltaan. Puolan kuninkaan Boleslav
VI:nen puoliso oli kadottanut vihkisormuksensa. Tätä sormusta
ehtimiseen etsittäessä löydettiin suolakerros muutaman vuorihalkeaman
pohjassa. Tässä vuorikaivoksessa on neljä kertaa päälleksyttäin ja joka
kerrassa on monta monituista huonetta ja salia ja käytävää, juuri kuin
äärettömän suuressa palatsissa. Mutta tämän suuruista palatsia ei ole
kellään keisarilla, sillä se on kahta peninkulmaa pitkä ja kaikissa
käytävissä on mittaa noin 120 peninkulmaa. Ajatelkaapa nyt sitä
semmoista matkan pituutta. Kun joskus kuljette yhden peninkulman, niin
sehän jo on kuinka pitkä; ja täällä saatatte kuleskella 120 sen vertaa
ja aina nähdä jotakin uutta. Itse vuorilaitoksessa on muutamin paikoin
juuri kuin olisi jossakin loihtulinnassa. Kaivoksen ollessa valaistuna
suolapatsaat ja seinämät kiiltävät ja välkkyvät timanttien tavoin.
Paljon muun seassa on täällä kaivoksessa kuusitoista lammikkoakin,
joissa veneillä soudellaan. Yhdessä salissa on mitä kauniimpia
koristuksia, jopa kokonainen kynttiläkruunukin suolasta; tämä nimittäin
on kivi-suolaa, sillä keittosuolasta ei saata tehdä semmoisia teoksia.
Keittosuolaa valmistetaan kivisuolasta, mutta saadaan sitä meren
vedestäkin. Yhteen kaivoskertaan on rakennettu pieni kirkkokin, jossa
entisiin aikoihin joka sunnuntaina pidettiin jumalanpalvelus. Siellä on
työssä tuhat työmiestä sekä kuusikymmentä hevosta, jotka vetävät suolaa
semmoisiin paikkoihin, joista sitä vivutaan ja nostetaan ylös maan
päälle. Näillä hevosilla ovat tallinsa maan sisässä ja ne ovat yötä ja
päivää täällä maan alla.
Miten ihmeellisen kaunis kuitenkin luonto on! Mihin vaan matkustaa ja
mihin katsoo, joka paikassa on ihmeteltävää. Meidän ympärillämme on
kaikkialla luonnon ihmeitä ja ihanuuksia. Ihmisen tehtäviin kuuluu
pyrkiminen tuntemaan näitä ihmetöitä, jotta aina enemmän
saisi ihmetöitä, jotta aina enemmän saisi ihmetellä Jumalan
kaikkivaltiaisuutta, Jumalan viisautta, Jumalan rakkautta. Kokekaa
pyrkiä tämän tarkoituksen perille, se johdattaa Jumalan tykö. Kaikilla
teillä maan päällä on ainoastansa silloin jotakin arvoa, kun vievät
meitä taivaallisen Isämme luokse, joka on maailman luoja ja ylläpitäjä
ja semmoisena niin ylevä ja jalo, ja joka on suonut ihmiselle voiman
löytöihin ja keksintöihin, jotka tietoa kartuttavat. Että vielä,
lapsikullat, on toinenkin tie Jumalan tykö, se tie, jota
Herramme Jesuksen elo ja olo osoittaa, senhän te tiedätte.
Ilmestykset luonnon ja Jumalan sanan kautta saattavat siunauksen maan
päällä ja taivaassa. Johdattakoon Herran armo teitä kaikkia tätä tietä!
Sitä sydämensä pohjasta teille toivottaa
harras ystävänne ja
_Setänne Risto_.