I.

Haapakosken vanhalla kartanolla Kymin pitäjässä oli tiluksia

kummallakin puolen tätä historiallista jokea. Emätila, alkuaan

vähäpätöinen tilus, oli siitä Viipurin puolella. Ostolla, vaihdolla ja

perinnöllä oli sitä laajennettu joka taholle. Sen paraana arvona eivät

kuitenkaan olleet pellot eikä niityt, vaan muhkeat metsät, jotka ikään

kuin jostakin kohtalon oikusta olivat saaneet olla aivan rauhassa sekä

kirveeltä että tulelta. Vielä tuottavampi oli lohenpyynti, jota monen

miespolven aika oli harjoitettu kauneissa koskissa, jotka kuohuivat

joen povessa lepäävien saarien ympäritse.

Itse päärakennus oli joen vasemmalla rannalla korkealla harjulla, joka

haarautuu Savonselästä, siitä hiekkaisesta harjujonosta, joka muutamia

peninkulmia ylempänä tultuaan Salpausselän poikki kulkee pitkin joen

vartta ja etelämpänä Haminan luona vähitellen alenee siksi

yksitoikkoiseksi hietatasangoksi, joka ympäröitsee tätä vanhaa

rajalinnaa.

Haapakosken kartanolla oli kuten kaikillakin rajakartanoilla ollut

kirjavat vaiheet. Sen ensimmäisestä omistajasta, ritari Yngve

Niilonpojasta, oli kansan kesken tarinoita ja lauluja. Ne kertoivat

salaperäisestä rikoksesta, joka jotenkuten liittyi siihen yleiseen

uskoon, että ritarilla oli kultainen taikatorvi. Se torvi kaiullaan

houkutteli seudun nuoret neitoset ritarin linnaan. Kerran oli torvi

taas kaikunut ja houkutellut turmioon ritarin oman tyttären.

Rangaistukseksi siitä oli ukon tuli lyönyt linnaan ja polttanut sen

poroksi. Tämän muinaisen linnan paikalla kasvoi nyt mitä tavallisesti

kasvaa sellaisissa paikoissa, joissa ihmisiä on asunut ja oleskellut.

Ohdakkeita, koiruohoa, nokkosia ja takiaisia seisoi miehen korkuisena

metsänä linnan sijalla. Torven sai perillinen pelastetuksi tulesta ja

ripusti sovitusuhriksi alttarin viereen pitäjän pieneen, harmaakiviseen

kirkkoon. Siinä se riippui monen miespolven ajan, kunnes venäläiset

ison vihan aikana ryöstivät herran huonetta ja veivät saaliinansa myös

tämän ritaritorven.

Kuin eräs Helsingin professori monta vuotta sitte toimitti

tutkimuskaivamisia muinaislinnan paikalla, sai tarina vielä enemmän

vauhtia ja luotettavuutta kansassa, semminkin kuin professori lienee

löytänyt suippopäisiä taikakiviä ja pienen hopeaisen kuvan tuosta

onnettomuuden torvesta. Sittemmin ei ole kuultu tiluksesta muuta kuin

että sitä joka hallitsijan vaihdoksessa laajennettiin. Kuin Keith ja

Lacy iskivät miekkansa Elisabet Petrovnan aikana Suomen maahan, tuli

kartano halaistuksi kahtia. Sen osan, joka oli itärannalla, antoi

voittaja lääniksi Moskovan yliopiston perustajalle kreivi Shuvaloville.

Yhden ainoan kerran lienee kreivi salaperäisen ritari d'Eonin seurassa,

jonka sukupuolesta oppineet vielä tänäkin päivänä kiistelevät, käynyt

näillä tiluksillaan, vetänyt koskista ylös pari lohta, metsästellyt

jonkun aikaa ja kadonnut sitte sieltä ainiaaksi.

Se osa tiluksista, joka oli joen länsipuolella, jäi entisen omistajan

Stålsköld Hornin haltuun.

Muistettavan merkillisinä vuosina 1788-90 oli Haapakosken omistajana

Kaarle Kustaa Stålsköld Horn. Tämä Horn, vaikka olikin läheistä sukua

Hästeskolle sekä Jägerhornin ja monen muun Anjalan miehen ystävä, oli

kuitenkin innokas Kustaa III:nen ihailija, kuten monet tämän kuninkaan

aikaiset muotokuvat ja muut muistomerkit todistivat, joita uskollisesti

säilytettiin Haapakoskella. Kaarle Kustaa Horn kuoli siihen aikaan,

kuin hänen ihanteensa, kolmannen Kustaan, kunnia oli juuri

korkeimmillaan. Hänen poikansa Erik oli mukana Suomen viimeisessä

sodassa ja sen ensimmäisessä taistelussa. Sillä juuri täällä hänen

isäinsä kartanon luona jymähti ensimmäinen tykin laukaus, tästä kautta

marssi ensimmäinen plutoona venäläistä jalkaväkeä rajan yli. Sodan

päätyttyä oli herra Erik myöskin mukana perustamassa sitä valtiomuotoa,

joka nyt on jo lähes yhdeksän kymmentä vuotta suojannut meidän

maatamme. 1809 vuoden valtiopäiväin jälkeen tuli hän vapaaherraksi ja

sai 1812 nähdä sen onnen, että rauha jälleen paransi, mitä sota oli

paloitellut. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn näet sai takaisin sen osan

isäinsä tiluksista, joka oli Kymin itäpuolella. Herra Erik muutti

jälleen joen poikki, repi melkein kokonaan hajalleen vanhan

päärakennuksen, josta ainoastaan muutamia huoneita on enää jäljellä, ja

rakensi isäinsä ikivanhan kartanon paikalle yksinkertaisen ja matalan,

vaan mukavan kivikartanon, jossa oli alakerrassa tilavia huoneita ja

päällä viehättävä yliskerros, kaikki muinaisaikaiseen malliin.

Hyvin kunniarikkaana ja ijäkkäänä vaipui vapaaherra kuoleman uneen ja

hänet haudattiin suvun hautakuoriin pitäjän pieneen kirkkoon, johon ei

ketään koko suvusta ollut haudattu aina Uudenkaupungin rauhan ajoista

asti. Vapaaherra Erikin pojan kuoltua tuskin viisikymmenvuotiaana jäi

kartano perinnöksi pojanpojalle Aleksander Stålsköld Hornille,

salaneuvokselle, joka oli Suomen Keisarillisen Senaatin

varapuheenjohtajana, maamarsalkkana ja muissa maansa korkeimmissa

viroissa -- tämän kertomuksen aikaan jo seitsemän kymmenen ikäinen,

eläkettä nauttiva mies, innokas maanviljelijä ja kunnan asiain

harrastaja. Hän eli nyt Haapakosken tilalla tyttärensä Hannan kanssa;

poika Erik oli jo vuosikausia ollut upseerina palveluksessa Venäjällä.

Vapaaherra Aleksander Horn oli aikaisin nainut vanhasta suomalaisesta

suvusta hiljaisen ja kainon vaimon, joka oli enemmin tunnettu

lämpöisestä sydämmestään kuin selvästä järjestä. Hääpuuhien aikaan oli

kerrottu hänen ainoastaan vastahakoisesti ja vasta paljon epäilemisen

ja houkutuksen jälkeen suostuneen tähän naimiseen. Aleksander Horn oli,

kuten hän silloin lausui, tahtonut kasvattaa hänet suuren kartanon

arvon mukaiseksi hallitsijattareksi; mutta hänen kasvatustapansa ei

lienee ollut oikein sovelias, sillä Matilda -- se oli vaimon nimi --

pysyi kainona ja arkana yhä edelleen kuolemaansa asti. Rakastaen

kotiaan ja lapsiaan vietti hän elämää, joka vapaaherran ulos päin

pyrkivän vaikutuksen rinnalla pysyi niin vähäisenä, että sitä muut

ihmiset eivät huomanneet ollenkaan.

Kohta vaimonsa kuoleman jälkeen vapaaherra loistavalla tavalla toi ilmi

harvinaiset hallinnolliset ominaisuutensa. Hänen horjumaton

vanhollisuutensa ja lain kunnioituksensa eivät sallineet mitään

Macchiavellin temppuja, kuin tuli puheeksi maan säätyjen kokoon

kutsuminen. Siten yleni hän kerrassaan yleisen suosion huimaavaan ja

horjuvaan korkeuteen ja pääsi tuota pikaa niihin korkeihin virkoihin,

joissa hän on ollut. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä ihmettelivät

äkillistä voimaa ja pontevuutta, jota hän osoitti vaimonsa kuoltua,

sillä ensin näytti tämä kuolemantapaus koskeneen häneen erittäin

kovasti. Itse tiesi vapaaherra paremmin kuin muut, mistä sen voiman

lähde kuohui esiin.

Hän tarvitsi kovaa henkistä työtä, tukeuttaakseen kalvavat muistot,

joita hänen aikaisin pois menneen vaimonsa kuolema hänessä herätti.

Kuuluisuus lohduttaa, sanotaan, mutta kellä on ollut kestävyyttä ja

voimaa taistelemalla kiivetä johonkin kuuluisuuden monista pikku

temppeleistä, hän kyllä paraiten tuntee, mitä se taistelu on hänelle

maksanut. Vapaaherra Aleksander Horn ei ollut minkään työn avulla

voinut koskaan unhottaa, että se vaimo, jota hän oli sanonut omakseen

ja rakastanut ja kunnioittanut koko elinaikansa, ei ollut hänen omanaan

omasta vapaasta vaalistaan eikä myöskään ollut onnellinen.

* * * * *

Toukokuun lopulla vapaaherra vanhus käveli edes takaisin huoneessaan

kaikkein paraimmalla mielellä. Hän katsoi kyllä jo kymmenettä kertaa

lämpömittaria, ilmapuntaria ja tuuliviiriä: kaikki merkit näyttivät

niin otollisilta kuin mahdollista. Ilma oli lämmin, ilmapuntari

korkealla ja tuuliviiri osoitti etelätuulta.

-- Huomenna kylvämme ohran. Sen teemmekin, lempo vie. Hanna, Hanna,

tulepas tänne, tyttöseni.

Neiti Hanna, senaattorin ainoa tytär, tuli salista, jossa hän oli

istunut vertaillen englantilaista ja ruotsalaista raamattua toisiinsa.

Hän oli pitkävartaloinen, vähän miesmäinen, vaan kuitenkin miellyttävä

nainen, ijältään 25 ja 30 vuoden välillä. Viisaat silmät katselivat

vähän surumielisesti. Kulmakarvat, hienot ja kauniin kaarevat,

ulottuivat nenän kohdalla melkein yhteen asti, joka sukuperintö oli,

kuten perhekuvat todistivat, huomattavana enimmillä suvun jäsenillä.

Kaksi jotenkin selväpiirteistä poimua kulmakarvain välillä todisti

hänen kokeneen elämän vakavuutta ja kestäneen monta ankaraa sisällistä

taistelua.

-- Mitä tahdot, isä? sanoi hän levollisesti miellyttävällä

alttoäänellään. Katsahdettuaan isäänsä kasvoihin ja huomattuaan, kuinka

iloinen hän oli, lisäsi hän heti: Mitä on tapahtunut, sinähän näytät

kuin, kuin olisi ... oletko saanut kirjeen Erikiltä?

-- Olen, tyttöseni -- ja vanhus hieroi käsiään tyytyväisyydestä. --

Tänään vietämme ilopäivää, laita lautapeli kuntoon ja totitarjotin

myös. Setä Maunu Jaakko Velenius tulee tänne tänään. Niin niin,

tyttöseni, älä katsokaan noin ankarasti minuun, kyllä meidän pitää

saada totia tänä iltana.

-- No, mutta mitä Erik on kirjoittanut? sanoi neiti Hanna ja huokasi

konjakin tähden, sillä hän oli ankara raittiuden ystävä ja olisi

mieleensä nähden, jos vain olisi voinut, karkoittanut kaikki väkijuomat

koko talosta.

-- Erik, niin, näetkös, en minä yksistään Erikin kirjeen tähden ole

iloinen. On minulla montakin ilon syytä. Huomiseksi saamme ohran

kylvylle hyvän ilman. Tänään sain hyviä uutisia Helsingistä. Sitte

vielä on puutarhuri Jaakko ollut raittiina, ihan maistamatta kolme

kuukautta sen pilleriparannuksen jälkeen, eikä minun tarvitse erottaa

häntä palveluksesta, kuten uhkasin. Hän saa nyt armosta tehdä jälleen

syntiä, ehkäpä marraskuuhun asti.

-- No, olipa siinä paljo iloittavaa, sanoi neiti Hanna, tavoitellen

leikkiä ja hymyä, joka ei ollenkaan kaunistanut hänen muotoansa. Niin,

minä olen puhunut paljon ja vakavasti Jaakon kanssa, nuhdellen häntä

syntisestä elämästään. Mutta mitä kirjoittaa Erik?

-- Tuossa on hänen kirjeensä ja sen sisässä on toinen sinulle. Hän

pääsee pois turkmeenien maasta ja on saanut Moskovassa pataljoonan.

-- No vihdoinkin, Erik parka, hän lienee...

-- Vihdoinko! Kolmen kymmenen ijässä ja översti! Ei: _jo_ sinun pitää

sanoa, pikku Hanna. Senaattori laski kätensä neiti Hannan olkapäille,

katsoi ystävällisesti hänen vakaviin, tummiin silmiinsä ja veti henkeä

syvään. -- Hanna, minä olen iloinen, että hän, viimeinen meidän

sukuamme, on poissa sotakentältä. Ylpeyteni kielsi minua kutsumasta

häntä kotiin kesken tulisinta sotaretkeä, mutta nyt ... ja vanhuksen

silmät kostuivat.

-- Sinulla on siis kaikissa tapauksissa ollut ikävä häntä, isä?

-- Eikö olisi ollut? Ja senaattorin silmässä loisti jotakin, jota hän

ei ollut halukas näyttämään muille ihmisille eikä edes neiti

Hannallekaan. -- Mutta kas tuossahan se jo onkin Maunu Jaakko.

Liikutettuna riensi neiti Hanna ulos salin ovesta juuri yht'aikaa, kuin

provasti Maunu Jaakko Velenius, senaattorin koulu-, lukio- ja

yliopistokumppani sekä vanha ystävä, astui sisään tampuurin ovesta.

Tulija oli voimakas, seitsemän kymmenen ikäinen vanhus, pyöreät ja

lihavanlaiset kasvot sileiksi ajeltuina.

-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa tänä siunattuna kevätiltana. Minä kylvin

ohran tänään.

-- Kas sinua, sinä olet pitänyt kiirettä. Olisipa minun pitänyt tehdä

samoin, mutta meidän Johansson, niin, senhän sinä kaikki tiedät. Vaan

terve tuloa, terve tuloa, vanha kumppani. Nyt saat kuulla uutisia -- ja

senaattori vihelsi -- oikein oiva uutisia.

-- Vai niin, onko se se suuri uutinen, jonka lupasit ilmaista minulle

tänä keväänä.

--- Juuri se. Ole hyvä, käy istumaan. No, piippu, sohva tai lautapeli,

minkä valitset?

-- Sohvan.

-- Ahaa, ollaan utelias. No no, käy sitte sohvaan, tuohon

korkeasukuisen ja tuiman herra Erik Samuel Stålsköld Hornin kuvan alle

ja odota, niin saat kuulla jotakin, joka koskee hänen jälkeläisiään.

Senaattori meni sanomalehdillä, papereilla, siemen- ja kivinäytteillä

kokonaan täytetyn pöydän luo, etsi esiin silmälasinsa, asetti ne

suurelle kaunismuotoiselle nenälleen ja otti pöydältä tukun

asiakirjoja. Sitte astui hän sohvan luo, kävi istumaan provastin

viereen, heitti toisen polven toisen päälle, laski paperit polvelleen,

rykäsi ja alkoi:

-- Me Aleksander II Jumalan armosta koko Venäjänmaan keisari ja

itsevaltias, Suomen suurruhtinas y.m. y.m.

-- Jätä nuo kaikki sikseen, sanoi provasti.

-- Jahaa -- julistamme täten Haapakosken rälssitilan, Hilnäisin

verotilan, siihen kuuluvat Kiiskon, Vanhankylän ja Vainikan sekä

Vahvaniemen tilat j.n.e., j.n.e. -- niin, nuohan kaikki sinä tiedät

vanhastaan -- ja vapaaherra käänsi lehden ja korotti äänensä --

sukuperinnöksi vapaaherrallisessa Stålsköld Hornin suvussa

Haapakoskella.

-- No ihmettä! Ja provasti hypähti ylös hyvin kummastuneena. Milloinka

se on tuo tapahtunut ja mitä hyötyä siitä on?

-- No mitä minä sanoin, että sinä olit kummastuva vai mitä!

Provasti alkoi nauraa. -- Hyvä veli, kuin ajattelen sitä ... sitä...

-- Mitä sitte?

-- Sitä aikaa, jolloin asuimme Ludviginkadun varrella, muistathan,

siinä pienessä ylioppilashökkelissä.

-- No entä sitte.

-- Mistä me kiistelimme siihen aikaan; sinä olit punaisin

kansanvaltalainen, vaikka olitkin aatelismies. Oikea Jakobiini,

vallankumouksen mies. Sinä puolustit kaikkia 1848 vuoden aatteita,

muistelenpa sinun kirjoittaneen jotain runomitallakin siitä asiasta.

Minä olin jo silloin kirkon ja uskonnon puolustaja, ja nyt, nyt sinä

olet ylimys, syntymältäsi tietysti, mutta myöskin uskoton entiselle

nuoruudellesi.

-- Ta ta ta, sanoi vapaaherra. Entä sinä itse? Sinä olit vanhollinen,

mutta kuka on puolihullu raittiusmies, kuka on kansanvaltalainen, kuka

naisasian ja yhteiskoulun harrastaja, juuri sinä. Missä ovat nyt sinun

nuoruuden ihanteesi? Mutta leikki sikseen. Että sinusta on tullut se,

mikä olet, käsitän minä varsin hyvin ja samoin toivon sinun käsittävän,

että minusta on elämän koulussa, tuossa korkeudessa, jossa olen

oleksinut, tullut se, mikä nyt olen: Haapakosken sukuperintöläinen

Stålsköld Horn.

Provasti kävi jälleen istumaan.

-- No, mutta mitä nyt oikeastaan tarkoitat kaikella tällä? Ja mitä

sanoo tyttäresi Hanna siitä?

-- Hanna, niin hän on toistaiseksi asian puolella sydämmestään ja

sielustaan. Mutta kuinka sitte, jos Erik, kuten toivon, kohta naipi ja

tänne tulee uusi emäntä, sitä asian puolta hän ei liene vielä tarkoin

punninnut. No, minä olen sitä varten asettanut niin, että Erik siinä

tapauksessa saa hoitoonsa vanhan isäin kartanon Hilnäisin tuolla puolen

jokea. Mitä minä sillä muuten tarkoitan, sen sinä kyllä tiennet

paremmin kuin kukaan muu. Olemmehan siitä asiasta usein puhelleet. Minä

tahdon, että Suomen ensimmäinen sääty, josta valtiovallan ja kansan

välittäjäin tietysti tulee lähteä, voisi milloin hyvänsä sanoa kummalle

päin tahansa, kuin velvollisuus käskee: kiitoksia paljon, mutta minä en

tahdo enää kauemmin kannattaa tätä asiaa. Itsenäinen aatelisto on

sellaiselle maalle kuin meidän paljon tärkeämpi kuin mikään muu. Kuinka

tälle maalle olisi käynytkään, ell'ei Porvoon valtiopäivillä olisi

ollut sellaisia miehiä kuin minun isä vainajani, kuin Morian,

Mannerheim ja Gyldenstolpe. Suomen aatelisto ja arkkipiispa vetivät

kuorman ylös liejusta, siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Minä

surkuttelen tuota virkamies-aatelistoa, joka nyt uiskentelee pinnalla

Helsingissä. Nimet sillä on kuin kaupunginläheteillä ja

portinvartioilla Tukholmassa, mutta ei mitään muinaismuistoja eikä

mitään historiaa, se kuittaa vain palkkansa, tyytyy ja saa tyytyä

melkeinpä mihin hyvänsä.

Nyt toi palvelustyttö sisään teetä ja totilasit.

-- Näetkös, sitä minä tahdon yleensä katsoen, mutta mitä minuun itseeni

tulee, tahdon minä vielä yhden asian, ja sitä tahdot sinäkin, Hanna,

sanoi hän tyttärelleen, joka nyt tuli sisään käsitöineen.

-- Minä tahdon saada poikani kotiin. Minä tahdon, että hän oppii

tuntemaan, mitä velvollisuuksia hänellä suomalaisena aatelismiehenä on.

Hänen ei pidä joutua kiusaukseen jäädä sinne pois, myödä tämä

kartanonsa, johon hänen sukunsa on polvesta polveen pannut vaivaa ja

työtä, ja siirtyä pois siitä maasta, jota hänen tulee palvella.

Vahvempaa pidintä kuin kartano ei ole. Maa, se vetää. Jos sinulla on

kappale maata ijäisesti suvun omana, niin ennemmin tai myöhemmin tulee

joku sinun nimisesi sinne ja istuttaa uuden vesan samaan paikkaan,

jossa myrsky tapasi vanhan rungon. Maa vetää kuin magneetti kaiken

elämän puoleensa, jopa aivan itseensä. Käsitätkö nyt, Maunu Jaakko,

mitä tarkoitan?

-- Miksi en käsittäisi, vanha ystävä. Kiitos selityksestä. Tuon kaiken

olen sanonut sinulle jo neljä kymmentä vuotta sitte.

Senaattori nauroi. -- Saattaa kyllä olla niin, se tapahtui varmaankin

siihen aikaan, jolloin sinä vielä olit vanhollinen.

-- Niin juuri silloin, myönsi provasti pannessaan piippuun, kuin sinä

olit tasavaltalainen ja kansanvaltalainen. Mutta saattaapa olla aivan

sama, mitä sinä ja minä olemme olleet; nyt minä olen aivan yksimielinen

sinun kanssasi tästä asiasta. Kuin ajattelen, kuinka paljon meidän

jalointa vertamme on turhaan juossut siellä poissa, kuinka monta meidän

suurimpia perheitämme on sotkeutunut suureen onnen tavoittelijain

virtaan keisarikaupungissa ja hukkunut siihen pyörteesen, joka kuohuu

ja kiehuu valtaistuimen juurella, niin olen iloinen siitä, että sinun

Erikkisi ei ole kuuluva heidän joukkoonsa.

-- Niin niin, rakas veli, Ruotsi on ottanut osansa, nyt ottaa Venäjä

myös osansa, sanoi vanhus huoaten.

-- No no, isä, virkkoi neiti Hanna, tänään sinulla ei ole syytä

valittaa. Sinä olet tehnyt velvollisuutesi. Ja sitä paitsi saamme kai

Erikin kohta kotiin.

-- Tuleeko Erik kohta kotiin, sanoi provasti iloisesti ja kummastellen,

ja piippu pysähtyi suuhun mennessään keskitielle. -- No, se ilahuttaa

minua.

-- Entä minua sitte, sanoi senaattori hitaasti, hämmensi teetään ja joi

sitä pikku siemauksin. Kuin johdun ajattelemaan Venäjää, sanon kuin

saksalais-roomalainen keisari kerran Italiasta: paljo on jälkiä sinne

päin, vaan vähä sieltä palaavia. Ja ne miehet, jotka sieltä joskus

palaavatkin, eivät aina ole samanlaiset kuin sinne mennessään. Mutta

kuulkaammehan, mitä Erik kirjoittaa, tahdotko, Hanna, lukea meille

hänen kirjeensä?

Neiti Hanna otti kirjeen käsiinsä. Juuri hänen yrittäessään lukemaan

tuli puutarhuri Jaakko sisään. Hän näytti hyvin vilkkaalta, niin että

vapaaherra vanhus aivan peljästyi ja luuli hänen jälleen langenneen

viinan kiusaukseen.

-- No, mitä nyt sitte? kysyi hän.

Jaakko kumarsi oven suussa ja vastasi leveästi hymyten: niin, minä vain

tulin ilmoittamaan, että se suuri englantilainen emä on saanut

porsaita.

-- Mitä sinä sanot, Jaakko, no sepä oli iloinen uutinen. Kuinka monta

porsasta?

-- Kuusitoista, ja Jaakko nauroi niin, että kaikki hänen hampaansa

näkyivät.

-- Kuusitoista, no lempo soikoon, katsos sitä. Jaakko, mene ja sytytä

lyhti. Tule sinäkin, Maunu Jaakko, meidän pitää mennä katsomaan, se on

minun kallis, uusi emäsikani, joka tuotiin Northumberlannista. Jaakko,

vie sana myös voudille ja vanhalle Vapulle, heidän pitää tulla mukaan.

Muutamia porsaita täytyy toimittaa pois, muuten emä syöpi ne suuhunsa.

Koko talo läksi liikkeelle. Vapaaherra heitti ylleen lyhyen turkin ja

pisti jalkaansa suuret kalossit. Provasti sai vanhanaikaisen viitan,

jossa oli senkin seitsemän kaulusta, neiti Hanna heitti olkapäilleen

saalin, ja pitkässä jonossa, etupäässä nyt juuri ulos tullut vouti sekä

vanha Vappu, marssittiin alas muhkean, tiilistä rakennetun sikolätin

luo, joka oli aivan puutarhurin asunnon vieressä. Isäkarju makasi eri

osastossaan yksikseen ja nukkui kaikessa rauhassa, pitämättä vähääkään

lukua perhehuolista.

-- Näytäs, Vappu, tulta tänne lähemmä. Katsos, miten suloisia elukoita,

sanoi neiti Hanna, ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.

Suuri englantilainen ei ollut hyvillään lapsivuodetervehdyksestä, vaan

röhki äkäisesti ja näytti huolissaan lukevan suurta laumaansa.

-- Kuinka ruusupunainen se on tuo nuori emä, sanoi provasti.

-- Niin, eikä sillä ole myöskään mitään harjaa, se on sileä kuin

sipuli, lisäsi Vappu.

Vapaaherra vanhus antoi heti kaikkein tarkimpia, käytölliseen

kokemukseen perustuvia neuvoja, kuinka suurta englantilaista tuli

hoitaa, ett'ei se eksyisi toimittamaan betlehemiläistä verisaunaa.

-- Kaikki te tiedättekin, herra parooni, ihmetteli vanha Vappu

isäntänsä monitietoisuutta.

-- Jahaa, nyt palaamme jälleen ylös ja tyhjennämme lasin suuren

englantilaisen menestykseksi, ja kuukauden kuluttua sinä, Maunu Jaakko,

saat porsaista pari kappaletta.

Provasti kiitti, ja niin lähdettiin taas liikkeelle kevätillan

viileässä. Taivas oli idän puolelta valoisa; kevyt, ilmainen,

sinipunerva sumu verhosi laaksoa, ruisrääkkä narskutti oraspelloilla ja

koski kohisi tuolla alhaalla.

-- Mikä ihana kevätilta, tämä tekee vanhoille hyvää, tuntee itsensä

kymmentä vuotta nuoremmaksi, eikö totta, veli?

-- Niin, kyllä se on varma tosi, mutta nyt menemme sisään, toti

jäähtyy.

Vapaaherra ja hänen vieraansa astuivat jälleen vanhanaikaiseen

huoneesen, kävivät istumaan suureen, nahalla päällystettyyn sohvaan,

tupruttivat piippujansa ja jatkoivat keskusteluaan siitä, johon se

äsken päättyi.

-- Poikasi kirje, niin, saammeko kuulla sen?

-- Tietysti. Hanna kulta, käypäs tuomassa tänne Erikin kirje.

-- Kuulepas, kuinka teidän välinne, Erikin ja sinun, on nyt tähän

aikaan? Hänhän näyttää kirjoittavan sinulle, sanoi provasti.

Vapaaherra huokasi. -- Hm, enimmäkseen hän tietysti kirjoittaa

sisarelleen. Minä saan kuulla häntä koskevat asiat kiertoteitä. Nyt on

hän kuitenkin kunnioittanut minuakin kirjeellä.

Provasti huokasi vuorostaan. -- Sinä olit liian ankara häntä kohtaan.

Hän oli aina luonteeltaan hento, siinä hän on äitinsä kaltainen. Minä

sanoin sinulle moneen kertaan: pitele varovasti sitä poikaa. Sellaisia

uneksijoita ja haaveksijoita kuin hän pitää kohdella erittäin

varovasti.

Vapaaherra katsoa tuijotti synkästi eteensä. Se oli hänen elämänsä

katkerin muisto, hänen suurin surunsa. Hänen ainoa poikansa oli niin

kauan, kuin hän voi muistaa, ollut kylmä, umpimielinen ja salaperäinen

häntä kohtaan, vaikka hän kaikille muille oli aivan avomielinen ja

suora.

Vapaaherra vanhus oli asettanut itseään kohtaan suuret vaatimukset,

mutta samaa hän vaati muiltakin, jotka olivat hänen lähellänsä. Sitä

paitsi hän kaikkia muita, paitsi tytärtänsä Hannaa, kohtaan menetteli

jotenkin jyrkästi sekä julkisessa elämässä että kodissaan. Näin ollen

eivät vaatimukset poikaa kohtaan suinkaan jääneet vähäisiksi, eikä se

tapa, jota hän käytti niitä toteuttaessaan, ollut lempeimpiä. Hän oli

peljästyttänyt poikansa jo hänen pienenä ollessaan, ja nuorukaisena

tunsi poika isäänsä kohtaan kunnioitusta, joka melkein vivahti pelkoon.

Paraastaan päästäkseen vapaaksi ja riippumattomaksi näistä isänsä

ankaroista vaatimuksista oli Erik pyrkinyt kadettikouluun, mutta ennen

kuin hän sai luvan, oli monta ja kiihkeätä kiistaa tapahtunut isän ja

pojan välillä. Ja niiden vaikeiden aikojen muisto se nyt teki

senaattori vanhuksen mielen raskaaksi.

-- No no, ero pehmittää paljon, hyvä veli. Aika parantaa kaikki haavat,

ja Erik nyt kyllä käsittänee, että sinä kaikissa tapauksissa tarkoitit

hyvää. Mutta tuossapa jo onkin hänen kirjeensä.