_A. Oksanen._
1.
Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan,
Mihin käänteli leyhkä tuulen,
Niin leutohon lapsuusmaailmaan
Ma soutelevamme luulen.
Ann' mennä salmesta seljällen,
Vaikk' ei se määränä oiskaan,
Niin saapihan silmätä väljällen,
Vaikk' emme sen yli voiskaan.
Kah, kuinka kummasti ihanaa
On katsoa kaukorantaa,
Kun on hohdetta, heloa, tunnelmaa
Niin loitos kuin silmä kantaa!
Hei vain, nyt salmi jo soljuttiin,
Ja tuoss' on aavaa selkää!
Se haipuvi kiiltäen auteriin --
Sä ethän, tyttöni, pelkää?
Ei tuossa luonasi lummekaan,
Mi valkolehtenä päilyy,
Ei pelkää se tuulta ja lainettakaan,
Vaan huoletonna häilyy.
Kait kohta kyllä, kun aamu saa,
Sen koittaret hyppyyn vievät,
Ja silloin sen posket punertaa,
Ja sen lehdet on ihmeen sievät.
Nyt, tyttö, on niinkuin jo ruskottais!
Saa koittaret lumpeen viedä.
Mut entä jos rusko se myrskyks sais?
Mut siit' ei lumme tiedä.
Jos meidätkö myrsky nyt yltelis?
Niin onpahan allamme haaksi.
Ja lumpeen lehden se huuhtelis
Vain puhtoista puhtaammaksi.
Mitä kuiskiko tuul'? Älä huoli lain,
Ei kannata kuunnella heitä;
Vedet välkkyvät nää -- se kuiskasi vain --
Olis itkujen kyyneleitä.
On tuulilla turhaa tarinaa,
Kun leikkivät kera hapsein:
Tämä maa muka ois surun synkeä maa;
Äl' usko niitä, lapsein!
Nyt, tyttö, me käännämme venhon pois,
Jo rastaat laulavat puissa.
Tää rusko jos tyynen päivän tois
Mun lumpeeni punertuissa!
2.
Käyt sylihini, tyttö, mä tiedän
Sun suureksi ystäväksi,
Ja sun raittiit naurusi uskon
Ma iloksi vilpittömäksi.
Ja kesken leikkisi jällen
Sun silmäsi kyynelehtii.
Vain syämehen surun pisar,
Se jo silmäkulmahan ehtii.
On somat nuo aaltoset rannan,
Sinä mullen aaltona välkyt.
On lystit ne lintuset lehdon,
Sinä mullen lintuna helkyt.
Ja ma tiedän sun silmäsi välkyn
Ihan aallonpuhtoiseksi,
Ja ma tiedän sun laulujes helkyn
Elos aamukiitokseksi.
Mut -- kertako sullakin leikit
Vain surujen summia salaa?
Ja kertako vienoiset silmäs
Salatulla outoja palaa?
Ja sittenkö haudalla seisot,
Johon toiveita tuhansin kannat,
Ja vilppiä siekinkö saisit
Sijast' uskollisuuden, jot' annat?
Niin, silloin, silloin -- mä soisin
Olis parhainta lapsi sun olla,
Tai nukkuva nurmen kukka,
Tai raita rannikolla.
3.
Mun valkolumpeeni virkenee,
Kun jo luulin tuulen sen taittavan,
Sen posket ja silmät sirkenee,
Sen tuuloset tuutivat terveeks vaan
Se heilui jo heikkona, hentoisna,
Kun aurinko kerran viipyili pois,
Oli poskilta haipunut purppura,
Ja oli kuin ihan se riutunut ois.
Ja ma mietin jo: miksikä, luonto, luot
Tän taimen kukkahan ehtoiseen,
Ja sitte sen syksyn viedä suot,
Ihan niinkuin toivehen rauvenneen?
Mut pilvet poistui ja päivyt nous,
Ja rannat laajalti kirkastui,
Ja rannoilla allit ja sorsat sous,
Ja seljillä auteret kultina ui.
Ja taas ilokyynelet poskillaan
Se vienona, armasn' ailakoi,
Se kaipasi päivyttä, päivyttä vaan,
Ei päivyttä ilman se elää voi.
4.
Sinä olet kuin kukka nukkuva,
Joka metsän piilossa lymyy,
Joka illat arkana kimaltaa,
Ja yöset uinuu ja hymyy.
Sinä olet kuin kukka nukkuva,
Joka auringon nousten herää,
Joka valossa vartta ja väriä saa,
Ja lämmössä tekevi terää.
5.
Tule tänne vielä mun luoksein,
Tule vaikkapa loitommas,
Tule entisin kevättuoksein
Ja hajahiuksissas!
Tule, nyt on säihkyssä rannat,
Täm' on onnemme maa, tule oi!
Näm' on entiset leikintäsannat,
Ja saarilta laulut soi.
Tule, juoksemme niinkuin lapset,
Ja ystävät vallattomat,
Ja tuulessa hulmuvat hapset,
Ja posket hohtavat!
Tule nauruhun rattoisimpaan,
Tule itkuihin yhteisiin!
Tule kaulahan uskollisimpaan,
Tule siskon suudelmiin!
6.
Me sousimme kerran kun aurinko nous
Ja kultasi sumuja veen,
Oli aamuviherä vieno,
Ja me keijuimme hiljalleen.
Sinä lausuit: "Sumut ne meidän on!
Kevät-untemme purppuraa"...
Ja sun poskipäilläsi silloin
Oli sumujen purppuraa.
Kevät lyhyt se oli, mut me muistamme sen
Ihan aikoihin syksyisiin,
Se loi ruusuja onnemme usviin,
ja ruusuja unelmiin.
Se on totta, ne usvat on haihtunut pois,
Ne jo syyskesän tuulet laas.
Mut muistojen kevät kestää,
Ja me rannalla istumme taas...