»Sepä oli enemmän kuin röyhkeää!» huudahti Bantison, kun Molyneux
riensi ulos.
»Nyt saatte nähdä herra Beaucaire'in isännän», lausui Beaucaire lady
Marylle. »Se oli totta, mitä sanoin teille sinä yönä. Minä tulin
Ranskasta hänen seurueessaan, minun passini sanoo, että olin hänen
parturinsa. Sitten tulin Bathiin pelaamaan ja siten tappamaan aikaa ja
maanpaon ikävyyttä. Mutta kun ihmiset kuulivat minun olleen palvelijan
kirjoissa, tulivat he luokseni vain salassa, ja heidän joukossaan oli
yksi — hän on vapauttanut minut vaitiololupauksestani — josta sain
tietää jotakin, jota hän varmaankaan ei halua minun kertovan. Minulla
oli vähän vaivaa päästäkseni asian perille. Miksi sen tein? No — se on
minun asiani. Sitten panin hänet auttamaan itseäni naamioimisessa — ei
vaan naamion riisumisessa, sillä kun täällä kukaan ei minua tuntenut,
otin pois mustan peruukkini ja esiinnyin jälleen omana itsenäni — ja
niin tuli minusta Chateaurien: olemattoman linnan herra. Mutta se mies,
jota käytin apunani, tämä Winterset, hän —»
»Tarvitseeko minun edes kieltää näitä syytöksiä?» kysyi herttua.
»Ei», sanoi lady Mary väsyneellä äänellä.
»Sanonko teille, minkävuoksi minun täytyi olla 'Viktor' ja 'Beaucaire'
ja 'Chateaurien', enkä voinut esiintyä sinä, joka todellisuudessa olen?»
»Karttaaksenne konstaapeleita ja kaikkia velkojianne partaveitsistä ja
saippuasta», ilkkui loordi Townbrake.
»Ei, herra. Ranskassa on minulla serkku, joka joskus on
kiivasluontoinen eikä aina anna sukulaistensa tehdä, mikä häntä ei
miellytä —»
Tässä keskeytti hänet äänten sorina oven ulkopuolella.
Ovi aukeni, ja nuori Beaujolais'n kreivi riensi sisään ja kapsahti
Beaucaire'in kaulaan.
»Philippe!» huudahti hän »Veljeni, minä olen tullut noutamaan sinua
takaisin.»
Markiisi de Mirepoix seurasi hänen perässään ja kumarsi mitä
kunnioittavimmin. Mutta Beaucaire tarttui sydämellisesti hänen
molempiin käsiinsä. Molyneux tuli sisään herra Nashin kanssa ja sulki
oven.
»Hartaimmat onnitteluni», sanoi markiisi. »Nyt ei ole enää mitään syytä
salanimen käyttöön.»
»Sinä olet oiva isäntä», sanoi Beaucaire ja taputti häntä olalle. »Minä
ymmärrän. Kuriiri saapui onnellisesti perille. Ja minä olen saanut
anteeksi. Mutta minähän unohdan tilanteen.» Hän kääntyi lady Maryn
puoleen. Tämä oli alkanut huomattavasti vapista. »Te, kaunein kaikista
Englannin kaunottarista», sanoi hän, kun molemmat herrat olivat syvään
kumartaneet vastaukseksi ladyn hoviniiaukseen, »saanko kunnian esittää
lady Mary Carlisle'lle hänen korkeutensa Beaujolais'n kreivin. Markiisi
de Mirepoix'lla on jo se kunnia. Lady Mary on ollut sangen hyvä minua
kohtaan, ystäväni. Teidän täytyy nyt auttaa minua ilmaisemaan, kuka
todella olen. Neiti, hyvät herrat, onko teillä hetkinen aikaa?»
»Henri», hän kääntyi nuoren Beaujolais'n puoleen, »toivonpa, että
olisit ollut mukana näissä naamiaisissa — minulla on ollut niin
hauskaa!» Hänen äänensä kuului hilpeältä, mutta siinä oli surumielistä
pohjasävyä. Hän koetti puhua kaikille läsnäoleville, mutta katsoi yhä
vain lady Maryä. Tämän katse vuorostaan oli kiintynyt häneen täynnä
salaista ja suurta tenhovoimaa, mutta neiti itse vapisi yhä enemmän.
»Minä olen suuri näyttelijä, Henri. Nämä herrat ovat tuskin vieläkään
vakuutettuja, että en ole palvelija! Ja minut oltiin juuri ajamassa
ulos sen vuoksi, että olin ollut parturi!»
»Eihän sentään!» huudahti lähettiläs. »Hän ei ollut minuun tyytyväinen.
Hänen teki mielensä vieraille maille.»
»Haha! rakas Mirepoix! Ja vielä parempaa! Eräänä iltana oli minun pakko
tapella muutamien herra Wintersetin ystävien kanssa, ja eräät naiset ja
kavaljeerit olivat sitä näkemässä, mutta luulevat vieläkin minun olevan
palvelijan. Oo, minä olen suuri näyttelijä! On varmaa, että Ranskassa
jokainen moukka tuntee ylhäissyntyisen herran. Englantilaiset ovat
siitä kummaa väkeä, että he itsepäisesti pysyvät jonkun pakkomielteen
lumoissa — mikä kyllä voi olla arvokas ominaisuus. Mutta hyvä ystäväni
Molyneux tässä, hän puhutteli minua säädyllisesti vain senvuoksi,
että olin mies ja senvuoksi, että hän itse aina on ritarillinen. Minä
olen kuullut sanottavan, että hänen isänsä isoisä oli ranskalainen.
Senvuoksi lähetin noutamaan häntä ja kerroin hänelle kaikki, ja hän
toimitti minulle tänä iltana pääsyn tänne, jotta sain tulla tapaamaan
ystäviäni.
»Minä mainitsin näille herroille jotakin serkustani, joka pyrkii
sekaantumaan sukulaistensa asioihin. No niin, se herra tahtoi, että
minun olisi pitänyt naida eräs hyvä ja hieno nainen, hyvin jalo ja
kaunis ja herttainen.» Nuori kreivi hänen rinnallaan näytti hiukan
kummastuvan näitä sanoja, mutta tuntui sitten vaipuvan vakaviin
mietteisiin. »Onnettomuudeksi olin minä pöllöpää. Minä vannoin naivani
kenen ja milloin itse haluan taikka myöskin jääväni naimattomaksi. Se
nainen on harvinaisen viehättävä ja hyvä ja itse asiassa hyvin minuun
kiintynyt — miksikä en sitä sanoisi? Minä olen siitä ylpeä. Hän on
hyvin uskollinen ja anteeksiantava ja lempeä. Hän olisi samanlainen,
uskoi minä, vaikka minä olisin palvelija. Mutta minä! Minä olin
pöllöpää, tunteeton, sieluton nauta. Minä en osannut antaa arvoa
sellaisille ominaisuuksille silloin. Minä olin niin nuori silloin —
kesäkuussa. Ja minä sanoin serkulleni: 'Ei, minä otan sen, jonka itse
valitsen'. 'Hullu', sanoi hän, 'hänhän on kuin sinulle luotu. Enkö
minä ole viisaampi sinua?' Ja hän suuttui, ja kun hänellä on suuri
vaikutusvalta Ranskassa, kerrottiin pian, että hän aikoi lähettää minut
Vincennes'iin, ja minun täytyi lähteä pakoon, kunnes hänen vihansa
lauhtuisi. Hyvä ystäväni Mirepoix oli juuri matkalla Lontooseen. Hän
uskalsi paljon minun tähteni. Hänen parturinsa kuoli juuri ennen
ylimenoa, ja minä matkustin köyhänä parturina. Mutta serkkuani, kun hän
on sillä päällä, täytyy pelätä täällä Englannissakin, enkä minä saanut
tuottaa Mirepoix'lie ikävyyksiä. Minä en saanut tulla tunnetuksi,
ennenkuin serkkuni oli valmis nauramaan koko jutulle. Ja saattoihan
löytyä vakoojia. Senvuoksi muutin jälleen nimeä ja tulin Bathiin
huvikseni pelaamaan — olen aina pelannut mielelläni. Mutta kolme päivää
sitten lähetti markiisi minulle sanan, että veljeni, joka tiesi, missä
olin, oli tullut Ranskasta tuoden sanan, että serkkuni oli leppynyt.
Hän tarvitsee minua pieneen teatteriinsa, ei voida näytellä ilman
minua. Minun ei tarvitse mennä naimisiin sen neidon kanssa. Kaikki
on unohdettu, jos palaan, ja veljeni ja de Mirepoix tulivat Bathiin
onnittelemaan minua.»
»Vielä sananen, ja sitten olen valmis. Minä, sanoin tietäväni erään
salaisuuden, ja käytin sitä pakottaakseni erään miehen toimittamaan
minulle pääsyn ylhäisön piiriin — ellei hän tahtonut, että olisin
salaisuuden kertonut. Hän on vapauttanut minut lupauksestani. Ystäväni,
minä en halunnut saattaa miestä turmioon. Minua ei otettu vastaan.
Herra Nash ajoi minut ulos. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin
käyttää hyväkseni sitä miestä. Ja minä sanoin: Ottakaa minut mukaanne
lady Malbourne'in tanssiaisiin 'Chateaurien'inä'. Minä heitin pois
peruukkini, ajelin viikseni ja siinä samassa olin Chateaurien'in —
olemattoman linnan herttua. Haha! Ymmärrättekö?»
Nuoren miehen käytös muuttui äkkiä. Hän kävi ylpeäksi, uhkaavaksi. Hän
ojensi kättään ja viittasi Wintersetiin. »Nyt en ole enää 'Beaucaire',
hyvät herrat. Olen ranskalainen ylimys. Se mies, joka toi minut teidän
salonkeihinne kunniansa hinnalla ja joka sitten vapautuakseen kavalsi
minut, on tuo kurja pelkuri, tuo pelipetturi!»
Winterset yritti väkinäisesti nauraa. Kaikki hänen ympärillään olleet
vetäytyivät hänestä erilleen kuin ruttotautisesta. »Ranskalainen
ylimys!» ilkkui hän raivoissaan ja kuitenkin levottomana. »Minä en
tiedä, kuka te olette. Piileksikää kuinka monen nauhan ja helyn takana
tahansa! Minä tahdon tietää sen miehen nimen, joka uskaltaa syyttää
minua semmoisesta!»
»Sir!» huudahti de Mirepoix terävästi ja astui askeleen häntä kohti.
Mutta pysähtyi äkkiä. Hän kumarsi syvään ja säädynmukaisesti,
ensin nuorelle ranskalaiselle, sitten lady Marylle ja muille.
»Sallikaa, lady Mary ja hyvät herrat, minulle kunnia esittää teidät
tälle herralle, joka on hänen kuninkaallinen korkeutensa Valois'n
prinssi Louis-Philippe, Orléans'in herttua, Chartes'in herttua,
Nemours'in herttua, Montpensier'n herttua, kuninkaallisen huoneen
ensimmäinen prinssi, Ranskan ensimmäinen pääri, Ranskan jalkaväen
kenraaliluutnantti, Dauphiné'n kuvernööri, Kultaisen taljan ritari,
Notre-Dame-ritarikunnan, Karmeliittain ritarikunnan ja Jerusalemissa
olevan St Lazarus-ritarikunnan suurmestari ja hänen kristillisimmän
majesteettinsa, Louis viidennentoista, Ranskan kuninkaan serkku.»
»Siinä on vain osa veljeni nimiä», kuiskasi Henri de Beaujolais
Molyneux'lle. »Vanha Mirepoix ei ole heikkohenkinen, mutta voimakkaalta
ihmiseltä menee kaksi päivää niiden luettelemiseen. Minä oletan, että
tuo Winterset nyt tietää, kuka häntä on syyttänyt.»
»Olematon linna!» läähätti teikari Nash ja nojautui Bantisonin tukevaa
olkaa vasten.
»Orleans'in herttua saa minulta haasteen tunnin kuluttua!» lausui
Winterset kääntyen menemään. Hänen kasvonsa olivat melkein mustat
raivosta ja häpeästä.
»Minähän sanoin, etten tahdo saastuttaa kättäni teihin koskemalla»,
vastasi nuori mies. »Jos te lähetätte minulle haasteen, ei kukaan
gentlemanni ota sitä tuodakseen. Joka sen tekisi, saisi ruoskaa
François'lta.»
Hän meni lady Maryn luo ja asettui tämän rinnalle. Neito painoi päänsä
alas ja käänsi kasvonsa pois. Hänen tuntui olevan vaikea hengittää
ja hän nojautui raskaasti tuolia vasten. »Ruhtinas», sammalsi hän
kuiskaamalla, »voitteko — antaa anteeksi minulle? Minä olen tehnyt —
suuren erehdyksen. Antakaa minulle anteeksi!»
»Anteeksiko?» vastasi Louis-Philippe, ja hänen äänensä tuntui yhtä
murtuneelta kuin neidon, mutta hän jatkoi varmemmin: »Sehän ei
ole mitään — ei kerrassaan mitään. On olemassa vain — yksi ainoa
— koko avarassa maailmassa joka ei olisi kohdellut minua niinkuin
te kohtelitte. Hänen luokseen menen tekemään parannusta. Tiedätkö,
Henri? Minä en tule takaisin vain senvuoksi, että kuningas on minulle
leppynyt. Minä tulen _ilahduttaakseni_ häntä. Minä menen naimisiin
mademoiselle'in, serkkumme kanssa. Ystäväni, pyydän, onnitelkaa minua.»
»Vaikka kuningas ei pakota häntä!» huudahti nuori Henri.
»Henri, tekeekö sinun mielesi taistella kanssani?» sanoi hänen veljensä
terävästi. »Uskotko sinä, että Ranskan kuningas on viisaampi kuin minä?»
Hän tarjosi käsivarttaan lady Marylle.
»Neiti on väsynyt. Saanko kunnian?»
Hän saattoi neidon ovelle, ja tämän käsi vavahti hänen kädessään.
Jommankumman vaatteista putosi joukko kuihtuneita ruusunlehtiä,
joita levisi permannolle heidän taakseen. Louis-Philippe avasi oven,
ja kruunujen loisto valaisi suurta joukkoa sitä kohti kääntyneitä
uteliaita kasvoja. Kuului kovaa äänten sorinaa ja sorinan keskestä
kuului viulujen leikkivââ soittoa, erään herttaisen, ranskalaisesta
kulkijapojasta kertovan laulun säveltä.
Hän kumarsi syvään, kun lady Mary Carlisle, Bathin kaunotar, katse
kankeana, kiiltävänä, hitaasti astui hänen ohitseen ja meni ulos
huoneesta.