Paljoa enemmän merkitsevät tässä asiassa kummankin äärimmäisyyden
välillä olevat ainekset. Ensinnäkin meidän pääjoukkomme, liikemiehet,
joiden mielestä ritarillisuus ei kannata ja suuttumus on lapsellista,
mutta jotka eivät voi käsittää, miksi emme pakottaisi Saksaa
suorittamaan vahingonkorvausta ja hankkimaan meille varoja, jotta City
saataisiin jälleen käyntiin. He unohtavat, että kun Ranska teki näin
v:n 1871 jälkeen Berliinille, niin Berliini pääsi niin ankaraan
vauhtiin, että ryntäsi päistikkaa suunnattomaan taloudelliseen
onnettomuuteen, sillä välin kuin Ranskan talonpoika, joka oli hankkinut
pääoman vanhasta sukastaan, menestyi koroilla vähemmän elinvoimaisten
luokkain kustannuksella. Onnettomuudeksi on Saksa aloittanut
tämänkaltaisen ryöstön omalla esimerkillään. Preussilaiset kenraalit
ovat Napoleonin marsalkkain tavoin olleet aina julkeita rosvoja;
kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan perimätapoja noudattaen he
pakottavat kaupungit lahjomalla pelastamaan itsensä ryöstöstä ja
hävityksestä, vieläpä majoituksestakin ja ovat aivan kykenemättömiä
jäljittelemään jalomielisyydessä suurta Condéta (vai oliko se
Turenne?), joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään kaupungin tarjoamaa
maksua sillä perusteella, ettei ollut aikonut marssia sen kautta.
Raivoa, joka Blücherin valtasi, kun Wellington ei sallinut hänen
ryöstää Pariisia, ja hänen huudahdustaan "Mikä kaupunki siinä olisikaan
ryöstää!" (tarkoittaen tällöin Lontoota) pidetään yhä vielä soturille
varsin luonnollisena. Ja niitä veroja, joita preussilaiset kenraalit
äskettäin ovat kiristäneet valtaamiltaan Belgian ja Ranskan
kaupungeilta, täytynee kai pitää lunnaina eikä tavallisena rikollisena
rosvouksena. Mutta vaikka täten luovutaankin vaatimasta rangaistusta
rosvouksesta, niin eivät saksalaiset juuri voine valittaa, jos heiltä
itseltään otetaan lunnaita, kun sotaonni kääntyy heille vastaiseksi.
Liegen, Lillen ja Antverpenin täytyy saada rahansa takaisin korkoineen;
ja Rheimsillä on esitettävänä suuri rakennuslasku. Mutta meidän itsemme
pitäisi tarkoin pidättyä kiristyksestä. Meidän ei pitäisi myydä
vertamme eikä armoamme. Jos myymme jompaakumpaa näistä, niin olemme
sotarosvoja yhtä hyvin kuin Blücherkin.
Eikä meidän pidä erehtyä tahrimaan käsiämme vaatimalla muka kostoksi
korvausta. Se mies, joka ajattelee, että edes kaikki Saksan rahat
voisivat sovittaa yhden ainoan brittiläisen rumpalipojan hengen, olisi
ammuttava pelkästään ilmaistaksemme sen tunteen, että hän on arvoton
elämään. Me asetamme alttiiksi henkemme kuten saksalaiset omansa; ja
vain tässä aivan erikoisessa rahassa meidän olisi maksettava tai
otettava vastaan maksu. Meidän ei suinkaan pitäisi sanoa Kaiserille
sodan päätyttyä: "Roisto, sinä et voi koskaan korvata Louvainin
kirjastoa tai Rheimsin veistokuvia; ja siitä seuraa loogillisesti, että
sinun on tyhjennettävä taskusi meidän taskuihimme." Paljoa parempi on
sanoa: "Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!" Jos emme voi kohota
tälle tasolle, jos meidän on tahrittava kätemme ryöstöllä, niin
sanokaamme sitä ainakin ryöstöksi, mutta älkäämme saastuttako kieltämme
ja sieluamme antamalla sille hienoja nimityksiä.