Kun nyt tiedämme, mikä junkkari on, niin tarkastakaamme militaristia.
Militaristi on henkilö, joka uskoo, että kaikki todellinen valta on
valtaa surmata ja että Sallimus on suurten sotajoukkojen puolella.
Nykypäivien kaikkein kuuluisin militaristi on kenraali Friedrich von
Bernhardi, joka tästä maineestaan saa kiittää meidän intoamme ostaa
hänen kirjojaan ja toistaa hänen sanojaan. Mutta me emme voi sallia
kenraalin pääsevän omien kirjailijaimme edelle militaristisen
propagandan suorittajana. Olen kyllin vanha muistaakseni, kuinka tämän
perin vanhan propagandan saksalais-vastainen vaihe alkoi Englannissa.
Ranskalais-saksalainen sota 1870-1871 jätti Europan kovin
hämmästyneeksi. Siihen asti ei kukaan ollut pelännyt Preussia,
vaikka kaikki pelkäsivätkin hiukan Ranskaa; ja me pidimme yllä
"puskurivaltioita" itsemme ja Venäjän välillä idässä. Tosin Saksa oli
voittanut Tanskan; mutta olihan Tanska pieni valtio, ja Ibsenin
suureksi suuttumukseksi jättivät ne, joiden olisi pitänyt sitä auttaa,
sen pulaan hädän hetkellä. Saksa oli voittanut myöskin Itävallan; mutta
jokainen näyttää pystyvän voittamaan Itävallan, vaikka ei kukaan
näytäkään pystyvän käsittämään, etteivät tappiot merkitse niin paljoa
kuin militaristit arvelevat, sillä Itävalta on tätä nykyä yhtä tärkeä
valtio kuin konsanaan ennen. Äkkiä Saksa iski Ranskan suin päin tomuun
käyttämällä niin hyvin järjestettyä sotakuntoisuutta, ettei siihen
mennessä kenelläkään ollut aavistustakaan moisesta. Europassa ei ollut
ainoatakaan valtiota, joka ei olisi sanonut itselleen: "Hyvä jumala!
miten kävisi, jos se hyökkäisi _meidän_ kimppuumme?" Me täällä
Englannissa ajattelimme vanhanaikaista armeijaamme ja vanhanaikaista
ylipäällikköämme George Rangeria ja sotaministeriötämme ja sen
Itämaisen sodan ajoilta periytynyttä tylsyyttä; ja me tutisimme
housuissamme. Mutta emme olleet sellaisia hölmöjä, että olisimme
jättäneet asian sikseen. Pian julkaisimme ensimmäisen lehden
bernhardilais-kirjallisuutta: erään anonymisen kirjasen nimeltä
_Dorkingin taistelu_. Se ei ollut ensimmäinen sivu englantilaista
militaristi-kirjallisuutta: tarvitsee vain palata siihen purkaukseen
sodan ihannoimista, joka ilmeni typerän Krimin sodan airuena,
tavatakseen Marsille kohotettuja ylistyslauluja, jotka olisivat saaneet
Treitschken punastumaan (ja ehkä saivatkin); mutta se oli ensimmäinen
sivu, jossa esitettiin luonnollisena seikkana, että Englannin
luonnollinen vihollinen oli Saksa eikä Ranska tai Venäjä. _Dorkingin
taistelu_ meni suuremmoisesti kaupaksi, ja sen tekijästä vilisi mitä
hurjimpia arvailuja. Ja sen loppumoraalina oli: "Aseisiin, muutoin
saksalaiset piirittävät Lontoota, kuten he ovat piirittäneet Pariisia!"
Siitä ajasta alkaen aina nykypäiviin asti ei Englannissa ole koskaan
lakattu harjoittamasta propagandaa Saksaa vastaan tähdätyn sodan
puolesta. _Dorkingin taistelun_ antamaa esimerkkiä noudattivat
sanomalehdistössä ja aikakauskirjoissa julkaistut kirjoitelmat.
Myöhemmin tuli jingokuume (sivumennen sanoen venäläisvastainen, mutta
älkäämme puhuko siitä juuri tällä haavaa), Steadin _Totuus
laivastosta_, kanaalitunnelipuuhan raukeneminen, Rudyard Kipling, Lordi
Roberts, laivastoliitto, imperialistisen ulkoasiainministerin
ilmestyminen vapaamieliseen ministeristöön, Wellsin _Ilmasota_ (joka
sietää varsin hyvin tulla uudelleen luetuksi juuri tätä nykyä) sekä
dreadnoughtit. Kaikessa tässä kiihtymyksessä oli vihollisena, näytelmän
roistona, valkoisena vaarana Preussi miljoonine asevelvollisineen.
Alussa, _Dorkingin taistelun_ edustamassa vaiheessa, oli sävy
pääasiallisesti puolustusta tarkoittava. Mutta siitä hetkestä alkaen,
jolloin Kaiser rupesi jäljittelemään meidän armaadapolitiikkaamme
rakennuttamalla suuren laivaston, muuttui saksalais-vastainen kiihotus
julkisesti hyökkääväksi; ja huuto, että joko Saksan tai meidän
laivastomme oli upottava ja että Englannin ja Saksan välillä täytyi
vielä jonakin päivänä syttyä sota, herkesi nopeasti olemasta
militaristiemme leirissä vain pelkkää huutoa ja muuttui heille
todelliseksi aksiomiksi. Ja mitä meikäläiset militaristit sanoivat,
sitä toistivat junkkarimme ja sitä varten meidän junkkarivaltiomiehemme
toimivat. Selonteon siitä, kuinka he juonittelivat saartaakseen Saksan
ja Itävallan englantilais-ranskalais-venäläisen yhtymän keskelle, saa
lukea _The Hibbert Journal'in_ lokakuun numerosta 1914, missä sen
esittää sotilaallisen suorasukaisesti ja ylvään peittelemättä mies,
joka kykenee näkemään asioita vain omalta kannaltaan, nimittäin Lordi
Roberts. Puhuttuaan tuota tavanmukaista hölynpölyä Nietzschestä tekijä
esittää siinä myöskin kuvan brittiläisistä hallintoviranomaisista
"kantamassa valkoisen rodun taakkaa", nuorista miehistä, jotka "juuri
lukioista suoriutuneina palavat halusta pitää yllä brittiläisen
valtakunnan yleviä traditsioita jokaisessa uudessa alusmaassa, mikä
joutuu huolenpitomme alaiseksi", "meidän sopivaisuudestamme esiintyä
vallitsevana rotuna", "siitä suuresta tehtävästä, minkä Sallimus on
meille antanut", "siitä voitonvarmuudesta, joka ei ole koskaan meitä
jättänyt", meidän tehtävästämme "ottaa valvontamme alaiseksi viidesosan
maan pinnasta ja huolehdittavaksemme joka viidennen maailman
asujamista". Mutta ei vihjaustakaan siihen suuntaan, että maailman
asujamet mahdollisesti kykenevät pitämään huolta itsestään. Eikä edes
sivumennenkään johdeta mieleen, kun on kysymys tuosta valkoisen rodun
taakasta, etteivät ihmiset suinkaan ole yksinomaan mustia Brittiläisen
valtakunnan ulkopuolella tai edes Saksan valtakunnan sisäpuolellakaan.
Vain tuota pyhää yksinkertaisuutta, joka kerskailee "Englannin ylväästä
asemasta", "meidän hallintomme sympaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta,
viisaudesta ja suopeudesta" idän mailla (kuten selvästi ilmenee,
huomauttanee Kaiser purevasti, Delhin kapinoitsijain tuomiossa), ja
tuosta ritarillisesta tunteesta, että meidän pyhin velvollisuutemme on
pelastaa maailma sellaisesta kamalasta onnettomuudesta, että sitä
hallitsisivat konsanaan ketkään muut kuin nuo nuoret miehet, jotka ovat
vast'ikään suoriutuneet Britannian lukioista. Muutettakoon sanat
Britannia ja brittiläinen Saksaksi ja saksalaisiksi, niin Kaiser
merkitsee innostuneena nimensä tämän kyhäelmän alle. Se kuvaa _hänen_
ajatuskantaansa, _hänen_ suhtautumistaan sanasta sanaan.