Toivoaksemme ei sodan loputtua Europan asioita ratkaise ryhmä
miekankalistajia, jotka istuvat maahan kaadetun rummun ympärillä
kukistetussa Berliinissä tai Wienissä, vaan jonkinlainen kongressi,
jossa ovat edustettuina kaikki vallat (niiden joukossa ehdottomasti
myöskin Amerikan Yhdysvallat). Aavistan meitä uhkaavan sellaisen
vaaran, että tämä kongressi tuottaa meille suuren yllätyksen ja me
taasen aiheutamme tarpeettomia ja kohtuuttomia vaikeuksia esiintymällä
siinä Loukatun Viattomuuden edustajina. Siinä osassa ei meitä
hyväksytä. Sellainen kongressi on varmaankin pitävä meitä maailman
riidanhaluisimpana kansana preussilaisten jälkeen (jos se tekee edes
tätäkään poikkeusta). Olen aivan selvillä siitä, että tämä ennustus
herättää melkoista kummastusta ja suuttumusta ylevämielisemmissä
(_hochnäsig_, sanoisivat saksalaiset) lukijoistani. Sallittakoon
minun sen vuoksi lieventää sitä käsittelemällä hiukan laajemmin
junkerismi- ja militarismi-kysymystä yleensä sekä sitä kirjallista
propagandaa Englannin ja Potsdamin välisestä sodasta, jota on aivan
avoimesti harjoitettu kummallakin puolella viimeksi kuluneiden
neljänkymmenen vuoden aikana. Pyydän lukijoitani säilyttämään
kärsivällisyytensä tämän kiusallisen toimituksen kestäessä. Jos se käy
sietämättömäksi, niin he voivat laskea tämän lehden kädestään ja
huojentaa mieltään sanomalla parikymmentä kertaa Kaiseria Attilaksi ja
Keir Hardie'a kavaltajaksi. Toivottavasti he ovat sitten kylliksi
virkistyneet aloittaakseen uudestansa. Sillä saksalaisia ei
vahingoiteta soimaamalla Kaiseria tai Keir Hardie'a tai minua; mutta
meillä on varmasti hyötyä saadessamme selvemmän käsityksen
valtiollisesta tilanteesta. Sitä paitsi en usko, että aito
englantilainen on sisimmässä sydämessään ihastunut Loukatun
Viattomuuden osaan sen enempää kuin minäkään. Hän omaksuu sen vain
siitä syystä, että sanotaan hänen arvonsa vaativan sitä.