Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.
"Puhjetkoon europpalainen sota -- kenties sota kolmiliiton ja
kolmisopimusvaltain välillä, jota niin moni englantilainen ja
saksalainen sanomalehtimies ja politikoitsija ajattelee rikollisen
kevytmielisesti. Jos taistelijat osoittautuvat tasaväkisiksi,
niin se voi ensimmäisten taistelujen jälkeen kyteä edelleen
kolmekymmentä vuotta. Minkä verran on Lontoossa tai Manchesterissa
tai Chemnitzissä tai Bremenissä tai Milanossa väestöä sen
päättyessä?"
("The Great Society", kirj. Graham Wallas, kesäk. 1914.)
Nyt on koittanut aika rohkaista mielensä ja ryhtyä puhumaan ja
kirjoittamaan sodasta järkevästi. Ensinnä jo sen herättämä kammokin
huumasi ajattelevimmat meistä; ja nytkin saattavat ainoastaan ne, jotka
eivät ole suoranaisessa kosketuksessa tämän järkyttävän mullistuksen
kanssa tai joille se ei ole tuottanut suuria kärsimyksiä, ajatella sitä
järkevästi tai kuulla toisten keskustelevan siitä kylmäverisesti. Mitä
ajattelemattomiin tulee, niin en uskaltaisi edes vihjatakaan sellaista,
että he olivat alkuviikkoina säikähtyneet aivan suunniltaan; sillä
tiedän liiankin hyvin, ettei brittiläinen siviilihenkilö salli
epäiltävän ehdotonta rohkeuttaan: vain kokeneille sotilaille ja
muukalaisille on heikkoutta todistava pelko luvallinen. Mutta varmasti
he olivat -- sanoisinko: hiukan kuohuksissa? He tunsivat tuona
juhlallisena hetkenä, että Englanti oli hukassa, jos yksi ainoa petturi
heidän keskuudessaan päästäisi kaiken maailman kuuluville totuuden
jostakin asiasta. Minulle se oli vaarallista aikaa. Minä en pidä
hevillä kieltäni kurissa: ja synnynnäinen draamallinen taipumukseni ja
näytelmäkirjailijan ammattitottumus estävät minua tarkastelemasta asiaa
yksipuolisesti, vaikka mukavimpana tuloksena kaikinpuolisesta
tarkastelusta onkin joutuisa "lynkkaus". Sitä paitsi aion siihen asti,
kunnes _home-rule_ herää nykyisestä valekuolleisuudestaan, säilyttää
irlantilais-oikeuteni arvostella Englantia jossain määrin syrjäisenä
kuin muukalainen ja hiukan pahanilkisen halukkaana riistämään siltä
omahyväisyyden. Lordi Kitchener teki tuonoin erehdyksen nuhdellessaan
irlantilaisia vapaaehtoisia siitä, etteivät nämä rientäneet ripeämmin
puolustamaan "maatansa". Toistaiseksi he eivät tunne sitä vielä
maaksensa. Hänen olisi pitänyt pyytää, että he saapuisivat kuten
ennenkin auttamaan vanhaa Englanti raukkaa kovassa kamppailussa.
Silloin hän olisi puhunut oikein.
Tunnustettuani näin vilpittömästi puolueellisuuteni, jonka voitte ottaa
huomioon kuten ampujakin tuulen vaikutuksen, esitän mielipiteeni
oikeassa arvossaan. Niistä on jonkin verran hyötyä; sillä kuinka
suuresti lienenkin ennakkoluulojen tai ilkeyden sokaisema, eivät minun
ennakkoluuloni tässä kysymyksessä kuitenkaan ole samoja kuin ne, jotka
sokaisevat brittiläisen isänmaanystävän, ja sen vuoksi uskon melkoisen
varmasti näkeväni sellaista, mikä ei vielä ole osunut hänen silmiinsä.
Kaikkein ensinnä en käsitä tätä sotaa sellaiseksi tilanteeksi, joka on
sulattanut hallitukset ja kansat täydelliseksi ja samanmieliseksi
yhteisyydeksi ikäänkuin yhteistä vihollista vastaan. Näen Englannin
kansan yhdistyneen inhoamaan ja uhmaamaan preussilaisen junkerismin
katsantokantoja ja toimia. Ja näen Saksan kansan kuohuvan pohjiaan
myöten samallaisesta vastenmielisyydestä englantilaista junkerismia
kohtaan ja suuttuneena meidän ilmeisestä petoksestamme ja
kaksimielisyydestämme, kun kävimme sen kimppuun hetkellä, jolloin sitä
uhkasi äärimmäinen vaara Ranskan ja Venäjän taholta. Näen, että
molemmin puolin junkkarit ja militaristit ovat narranneet kansakunnat
-- valitettavasti ei kokonaan vastoin niiden tahtoa! -- kohdistamaan
toisiinsa sen vimman, mikä niiden olisi pitänyt säästää tuhotakseen
junkerismin ja militarismin omassa maassaan. Ja näen Englannin ja
Saksan junkkarien ja militaristien ahneesti tarttuvan tilaisuuteen,
jota he ovat turhaan ikävöineet monet vuodet, tilaisuuteen murskata
toinen toisensa ja tehdä omasta harvainvallastaan maailmaa hallitsevan
sotilasvallan. Epäilemättä olisi tämän traagillisen väärinkäsityksen
sankarillisin parannuskeino sellainen menettely, että molemmat armeijat
ampuisivat upseerinsa ja palaisivat kotiin korjatakseen maalla satonsa
ja pannakseen kaupungeissa toimeen vallankumouksen. Ja vaikka tämä ei
olekaan nykyään käytännöllinen ratkaisu, niin se on silti vilpittömästi
mainittava, koska se tai jokin sentapainen menettely on aina
mahdollinen voitetussa asevelvollisuusarmeijassa, jos johtajat
kannustavat sitä ponnistamaan yli ihmisvoimien, kun sen silmät
avautuvat huomaamaan, että naapureitaan murhatessaan se puree poikki
nenänsä tehdäkseen kiusaa kasvoilleen, puhumattakaan siitä että se
sitoo militarismin ja junkerismin sietämätöntä iestä yhä lujemmin omaan
niskaansa. Mutta nyt ei ole mitään mahdollisuutta -- tai, kuten
meikäläiset junkkarit sanoisivat, mitään vaaraa -- että meidän
sotilaamme antautuisivat niin hillittöminä terveen järjen valtaan. He
ovat astuneet sotapalvelukseen vapaaehtoisesti; he eivät ole joutuneet
häviölle eivätkä luultavasti joudukaan; heidän liikenneyhteytensä ovat
koskemattomia ja ateriansa kohtalaisen säännöllisiä; he ovat yhtä
taistelunhaluisia kuin upseeritkin; ja Preussia vastaan taistellessaan
he vastustavat harkitumpaa, tietoisempaa, tyrannimaisempaa,
mieskohtaisesti julkeampaa ja vaarallisempaa militarismia kuin heidän
omansa on. Mutta myöskin vapaaehtoisella ammatti-armeijalla on
kuten siviilihenkilöilläkin raja, jota pitemmälle verotusta,
vararikkoisuutta, kieltäymyksiä, kauhuja ja häiriöitä ei voi ulottaa
aiheuttamatta vallankumousta tai yhteiskunnallista hajaannusta, jotka
ovat vieläkin tuhoisampia kuin alistuminen voittajan valtaan. Mainitsen
kaiken tämän, en herättääkseni kevytmielisesti vastenmielisyyttä, vaan
siitä syystä että sotilashenkilöt puhuvat nyt tästä sodasta ikäänkuin
se muodostuisi pysyväiseksi ilmiöksi. Luullakseni he unohtavat tällöin,
että nykyaikaisten sotatoimien aiheuttama kulutus on paljoa suurempi
kuin koskaan ennen verrattuna siihen kaikkein korkeimpaan
tuotantomäärään, mikä on mahdollinen sota-ajan rajoitusten vallitessa.