Kokonaisen yön Véronique oli katsellut lasta ja alkanut sitä rakastaa.
Rakkaus on neuvokas, ja niinpä hänessä oli kypsynyt suunnitelma,
jota hän mietti valmistaessaan keittoa. Kello oli viisi aamulla.
Lamppu paloi vielä käryten pöydällä. Maria Huber nukkui kuin kuollut
tuoden mieleen aaveen, jota ei ole saatu kunnolleen karkoitetuksi.
Keittäessään vihanneksia kattilassa Véronique mietiskeli:
»En anna hänen lähteä ja viedä lasta vielä tänä aamuna. En... hänessä
voisi tuo puuska uusiutua. Katsotaan ensin. Pikku sinisilmä on tullut
pyytämään minulta suojaa. Voin vedota siihen: aion suojella häntä!»
— Mikä lapsen nimi on? kysyi hän äidiltä, kun tämä oli herännyt. — Onko
hänet kastettu?
— Ei ole.
— Minä tulen kummiksi!... ellei teillä ole sukulaista...
Nainen kohautti olkapäitään oikoen jäseniään.
— Silloin minä kutsun häntä Charlesiksi isäni mukaan.
Maria Huber ei virkkanut mitään. Hän oli niitä köyhiä, jotka eivät
tunne kateutta muusta kuin jokapäiväisestä leivästä. Näytti siltä kuin
hän tänä hetkenä olisi välittänyt vain yhdestä seikasta: hänen oli
päästävä jälleen vapauteen. Hän suostui ehdotukseen, jonka Véronique
teki hänelle hyvin hartaasti ja levottomasti. Véronique saisi hoitaa
lasta toistaiseksi; sillaikaa äiti koettaisi saada vuokratuksi huoneen
Inglemur-kadun seuduilta. Audouinit eivät jättäisi Maria Huberia, he
olisivat hänen naapurinsa ja ystävänsä ja hankkisivat hänelle työtä,
niin pian kuin hän kykenisi työtä tekemään. He koettaisivat kaikin
keinoin ottaa selkoa hänen miehensä olinpaikasta saadakseen hänet
tulemaan takaisin. Jo heti samana aamuna kapteeni lähtisi maalle
tiedustelemaan ja saisi varmaan tietää mitkä seikat olivat vaikuttaneet
miehen lähtöön, mihin suuntaan hän oli mennyt ja mitä toverit arvelivat.
Véronique käveli edestakaisin ja innostui puhuessaan. Hän suhtautui
ymmärtävästi onnettomaan naiseen eikä ollenkaan pahastunut vaikka tämä
osoitti niin vähän kiitollisuutta vastatessaan kysymyksiin, joita
hänelle tehtiin. Eikö se riittänyt, että hän oli turvaton, kärsi, oli
väsynyt? Vaikka he keskustelivatkin molemmat, niin kykeni vain toinen
heistä harkitsemaan ja suunnittelemaan. Véronique ei puhunutkaan
Maria Huberille; hän neuvotteli syvän säälin kanssa, joka oli hänen
sielussaan herännyt ja joka osasi hyvin vastata vaikenevien poloisten
puolesta.
Kului tunti. Pimeään tähystävistä ikkunoista alkoi tunkeutua heikosti
harmaata valoa. Keittiön toisessa päässä häämöttivät seinät,
keltaisiksi maalatut reunalaudat, lattian kivineliöt. Tähän saakka oli
liesivalkean loimu valaissut vain nurkkia. Mutta päivä vaikutti kuin
samea vesi, joka ei houkuttele helmaansa. Maria Huber oli suostunut
antamaan uudelleen lapselleen rintaa. Hän istui lähellä ikkunaa;
kenties hän ajatteli, miten helposti olisi voinut käydä, ettei hän
olisi enää nähnyt aamun sarastusta. Hän virkkoi kuin horroksista
heräten:
— En toivoisi isänne vaivautuvan minun tähteni. Tunnen jo
voimistuneeni. Kohta, kun päivä vaikenee, menen tapaamaan Hulinin
vaimoa, jolta vuokrasin huoneen ja joka asuu lähellä Croix-de-Fustin
aukeaa, Pontde-Bois-kadun varrella. Ehkäpä hän tietää sanoa, missä
minun mieheni on, ja minä voin pyrkiä asumaan huoneeseeni takaisin.
Itsepäisen ja salaperäisen sydämen täytti kokonaan miehen muisto. Hän
oli tahtonut kuolla miehensä tähden, ja nyt uuden päivän valjetessa
kohdistui ajatus ensiksi kadotettuun. Véronique lähestyi äitiä, joka
asetti tyydytetyn lapsensa leposohvalle, ja palasi hänen kanssaan
ikkunan ääreen. He nojasivat kumpikin ikkunapieleen. Maria Huber oli
levoton ja hermostunut.
— Minun täytyy lähteä, virkkoi hän.
— On liian aikaista.
— Ei ole. Jos hän olisi palannut kotiin? On jo aamu.
Hän vaikeni ja loi katseensa yli märän puutarhanaidan, yli vastapäätä
olevien kattojen. Véronique teki samoin ja huokasi syvään. Hän tunsi,
ettei hänen vieressään oleva nainen ollut äidillinen mieleltään, kun
tämä oli voinut muuttaa suunnitelmaa, mutta ei katunut.
— Niin... näyttää olevan! vastasi hän.
Oli tosiaan jo aamu. Taivas oli harmaansinertävä. Tuulen jättämät
häivät piirtyivät sitä vasten. Kaikki peittyi vielä hämärään. Vain
naapuritalojen savu nousi valjuna ilmaan. Rattaiden tärinää kuului
katedraalin aukealta, jossain soi kello, aamutoitotuksia kajahteli
sieltä täältä, pieni vihannesten kaupustelija huusi kääntyen
Salvateur-kadun kulmasta:
— Perunoita, kymmenen penniä naula! Purjolaukkaa! Porkkanoita 15 penniä!
— Nyt minä lähden, toisti nainen.
— Menkää sitten, virkkoi Véronique. Pidän huolta lapsestanne aivan
kuin se olisi minun omani. Voitte lähteä asuntoonne ja levätä siellä
ja koettaa tiedustella. Ei tarvitse kiirehtiä. Jos voitte tulla vielä
aamupäivällä, niin sitä parempi, sillä iltapäivällä minun täytyy antaa
tunteja.
Nainen ei kuitenkaan kuunnellut häntä, hän oli yhä vieläkin turtuneena
surusta, joka oli häntä kohdannut.
— Minun täytyy tavata hänet, ymmärrättehän! Missä tahansa... Minä en
voi elää tällä tavoin... Hän jätti minut siksi, että sain lapsen ja
että on liian kallista elättää kolmea henkeä... Hän rakasti minua
kuitenkin... Minä olin saanut hänet mieltymään...
Hän käänsi päätään, ja ajatukset nostivat hieman verta poskiin.
Véronique tunsi sekä pelkoa että sääliä katsellessaan häntä. Hänestä
tuntui kuin olisi häneltä kysytty jotain, jota hän ei uskaltanut
ruveta itselleen tulkitsemaan, ja kuin nykyhetkeen olisi kätkeytynyt
kokonainen kuorma tulevaisuuden ituja. Häntä värisytti, hän siirtyi
hiukan kauemmas ja virkkoi hitaasti, ikäänkuin olisi puhunut kohtalon
nimessä:
— Minä autan teitä niin paljon kuin voin, Maria Huber. Sen minä lupaan!
Puhuessaan hän työnsi kätensä taskuunsa ja pisti huomaamatta naisen
käteen kahdenkymmenen frangin kultarahan, joka oli hänen almukseen
suunnattoman suuri. Tällaista erää ei hän ollut milloinkaan pienistä
varoistaan tuhlannut huvitteluun.
— Siinä on vuokraan, virkkoi hän, — se vaaditaan teiltä etukäteen.
Maria Huber tuskin kiitti. Kuullessaan kapteenin askeleet portaiden
yläpäässä hän pisti vaaleanpunaisen kaulahuivinsa päät esiliinan
vyötärön alle, kiinnitti selluloidikamman lujemmin tukkaansa ja mumisi:
— Hyvästi sitten, neiti.
— Ettekö syleile pienokaista?
Nainen kääntyi takaisin, kumartui sekunniksi leposohvan yli ja astui
hiukan häpeissään ovelle.
Véronique kuuli askelten kahinaa puutarhan hiekkakäytävällä ja näki
harmaan hahmon liikkuvan syreenipensaiden ohitse huojuttaen niiden
paljaita varsia, hän näki kadulle johtavan portin avautuvan ja
sulkeutuvan.
Samassa kapteeni Audouin astui yläkerrasta kierreportaita alas, jotka
päättyivät vierashuoneen nurkkaan. Hän astui raskaasti huoneeseen,
päässä nahkalakki, ratsuvaippa hartioilla ja keppi kainalossa.
— Ohhoh! virkkoi hän, toivottavasti koti on paremmassa järjestyksessä,
kun palaan. Kaikki on nurin narin, sitäpaitsi olen nukkunut huonosti.
Entä sinä?
— Minäkö... en ole nukkunut ollenkaan, vastasi Véronique nauraen. —
Minne sinä lähdet?
— Eversti de Porsevelin luo, hitto vie, kun pyysit minua ilmoittamaan,
ettet anna tunteja tänä aamuna, sitten Faverolleille ja Hundleylle
samassa asiassa.
— Hyvä, ja sitten?
— Sitten, en syö kotona aamiaista. Koetan ehkä mennä pormestarin
virastoon ottamaan selkoa tuosta työmiehen erottamisjutusta; mutta kun
ei noista siviilivirkamiehistä ole juuri mihinkään, niin tiedätkö, mitä
aion tehdä, Véronique?
— No, mitä?
— Aion lähteä Écrouves'in linnakkeeseen, missä mies oli työssä.
Luutnantti Maugeret taitaa vielä olla siellä. Kyllä minä nyt joka
tapauksessa, hitto vie, tapaan jonkun vanhan toverin, jolta saan palan
leipää ja lasin viiniä ja jonka luona voin lämmitellä.
—Palaat sitten myöhään?
— En ennen kello kolmea tahi neljää. Ei tarvitse pelätä kuumaakaan
astuessa, ilma on kolea. Anna minulle sitten viinikeittoa, kun tulen,
niin virkistyn taas.
Pään ja olkapään eleellä, joka oli Véronique'ille tuttu, hän osoitti
sohvalla nukkuvaa lasta.
— Milloin Maria Huber tulee hakemaan hänet?
— Jo aamupäivällä. Hän on paraikaa vuokraamassa huonetta.
Véronique lähestyi isäänsä. Isä suuteli häntä. Painettuaan nahkalakin
syvemmälle päähänsä, koska arvasi, että ulkona oli kylmä, kapteeni
avasi oven.
Véronique oli yksin. Hän nojasi sohvan selustaan, ja rajaton hellyys
valtasi hänet. Lapsi oli jäänyt hänen hoiviinsa, se olisi muutamia
tunteja hänen lapsensa. Hän toisti aivan hiljaa kerran toisensa
jälkeen: »Minä olen äiti! minä olen äiti!» ja se tuntui hänestä
ihanalta. Hän tunsi yhtaikaa rakkauden rauhaa ja levottomuutta, jotka
eivät häirinneet, vaan täydensivät toisiaan. Hänestä tuntui kuin koti
olisi rikastunut, kuin siunaava käsi olisi ojentunut vanhan katon ylle.
Hän unohti oikean äidin paluun, hän unohti yöllisen väsymyksensä.
Kumartuneena punaisen leposohvan ääreen hän ajatteli: »Nuku, oma
pienokaiseni, joka olet tullut saamaan suojaa minun syliini, uinahda;
kaamea yö on mennyt. Se saa minut vielä värisemään. Miten olisi
käynytkään, ellen olisi kuullut kolkutusta, jos äitisi olisi masentunut
ja poistunut ja, enkeliraukka, Mosel nyt kuljettaisi pientä valkeata
ruumistasi. Uinahda, valvon sinun ääressäsi työtä tehden. Mutta
sydämeni puhuu koko ajan uinuvalle sielullesi.
Hän alkoi lakaista lattiaa, järjestää tuoleja pitkin seiniä, pestä
lautasia ja pöydälle asetettuja laseja. Vain leposohva jäi paikoilleen
keittiöön uunia vastapäätä. Véronique teki ilomielin työtä. Kaikkiin
hänen ajatuksiinsa, vähäpätöisimpiinkin, kaikkiin taloustehtäviin
valautui riemua, samoin kuin auringonvalossa leijaileva pöly avarassa
huoneessa muuttui kullaksi. Ulkona oli varmaan pakkanen; askeleet
kajahtelivat kirkkaasti kuin kristallin helke. Kulkiessaan valkean ohi
Véronique heitti joka kerran tuleen kourallisen pieniksi pilkottuja
puita, jotta loimu liekehtisi kirkkaammin ja lapsen olisi lämpimämpi,
ja hän ajatteli sydämessään:
— Lämmittele, oma iloni, ehdit vielä kärsiä vilua, kun oikea äitisi on
ottanut sinut takaisin.