I.

— Iltasoittoko, Véronique?

— Ei suinkaan, isä; kello ei ole vielä kymmentä.

— Luulin soitoksi. Mutta ehkä se onkin tuulen vinguntaa

Saint-Étienne'in torneissa. Kylläpäs nyt Moselilta puskee! Ellei myrsky

tyynny huomis-aamuksi, eivät toverit pysy pystyssä harjoituskentällä.

Voi vietävää! Kuulepas!

Kapteeni Audouin kiilloitti saappaitaan keittiön uunin ääressä,

liesivalkean hämärässä valossa, pitkä vartalo melkein kaksinkerroin

taipuneena, ja loi nyt katseensa viereiseen huoneeseen, jonne

ovi oli jäänyt auki. Tätä pientä, neljän neliömetrin laajuista,

kivilaattojen peittämää alaa sanottiin »vierashuoneeksi». Siinä oli

pari vihreällä sametilla päällystettyä nojatuolia, leposohva, pari

englantilaista teräspiirrosta, joista toinen kuvasi juoksijahevosta ja

toinen ketunmetsästystä, ja vanhalla ruskealla seinäpaperilla näkyi

kukkivia pioneja. Keskellä huonetta istui nuori nainen pianon ääressä

itse säestäen lauluaan. Hän istui selin. Pianolle asetetun lampun

valokehässä näkyi hänestä vain kastanjanruskeat hiukset, vankat, mustan

puvun peittämät hartiat ja vasen käsi, joka kiiti koskettimilla ja

jossa oli perintösormus, ohut kuin lanka.

Isän puhuessa hän keskeytti soittonsa. Sormet vetäytyivät pois

koskettimista, liittyivät toisiinsa ja painuivat puvun laskoksille.

Pää kohosi sen sijaan ikkunaa kohti, ja näytti siltä kuin Véronique

olisi tutkinut ja seurannut tuulen temmellystä iltapimeässä, vaikka

ikkunaluukut olivat suljetut.

— Kuulepas, miten jyrisee! jatkoi kapteeni, — aivan kuin tykistöä

lennätettäisiin.

Itätuuli puhalsi rajusti koko Lothringenissa ja Moselin tasangolla.

Jo kello kolmelta oli kerääntynyt niin paljon pilviä taivaalle,

että oli tullut melkein pimeä. Siitä saakka tuuli oli käynyt vain

yhä kiivaammaksi. Se riehui raivoisin puuskin yläilmoissa ja etsi

alempaa itselleen tietä eteenpäin murskaten maininkinsa kaikkeen,

mikä kohotti päätään poloisesta maankamarasta. Miten suunnattomasti

pölyä se tempasikaan kentiltä, minkälaisia lohkareita Saksan multaa se

näin varasti lennättäen kauas Ranskan maaseudulle, josta länsituuli

vuorostaan oli nostava ilmaan ja kantava rajan yli hiukan hedelmällistä

hiekkaa, ranskalaisen viljan idättäjää! Rajuilman uhreiksi joutuneet

esineet valittivat yhdessä: sadekuurot ja rakeet pieksivät kaupungin

joka seinää, tuuli reutoi ja rämisytti portteja, ränneistä pursusi

sadevesi ja tähän pauhuun yhtyi outoja ääniä. Milloin kuului ikäänkuin

miinan räjähdys, joka sai kellon vaskiheilurin nytkähtelemään, milloin

ihmisen kauhunhuudon tapaisia, pitkiä, kimeitä, epätoivoisia ääniä,

joihin ei mikään vastannut, — korkeintaan kiepsahti hyppysellinen

tuhkaa ylös uuninpiippuun. Silloin tällöin kuului kaupunkia ympäröiväin

metsien voihketta, Hayen, Pont-Saint-Vincentin, Chanot'n ja Chaudencyn

metsien, viidakkojen, pensaikkojen, kuusi- ja pyökkipylväistöjen, jotka

likomärkinä, myrskyn suomimina, tuntikausiksi notkistuneina ulvoivat

kaikki yhdessä.

Pienessä rakennuksessa, missä Véronique ja hänen isänsä kuuntelivat

paraikaa myrskyn myllerrystä, ei ainoakaan kattotiili ollut

tutisematta. Ahdistaja hyökkäsi tämän, samoin kuin naapuritalojen

kimppuun yhtaikaa joka puolelta. Sillä myrsky, joka saapui tuimasti

syöksyen joen mutkan yli, törmäsi Dommartinin kukkuloita vasten,

ponnahti Moselin yläpuolelle ja Saint-Michelin linnakkeen vallien

käännyttämänä toiseen suuntaan pieksi Toulin pientä kaupunkia.

Véronique kysyi, päätään kääntämättä: — Tuleeko huomenna jokin

ylitarkastaja toimittamaan katselmusta?

— Tulee, jos tällaisella ilmalla voidaan toimittaa. Hänen sanotaan

tulevan, ennen kaikkea määräämään, miten uudet linnakkeet

on rakennettava. Se nielee miljoonia, sillä paikka tehdään

valloittamattomaksi.

— Se on hyvä asia rakkaalle isänmaallemme, isä, ja se on hyvä myös

sinulle. Sinusta on hauska nähdä miten maata pannaan nurin; sitten sinä

iltaisin kerrot minulle näkemästäsi.

Vastaus ei tullut heti, ja se lausuttiin sangen surullisella äänellä:

— Se on totta, sanoi herra Audouin, — se on minusta hupaisaa. Minä

voinkin nyt enää ajatella vain ajanvietettä; minä olen invalidi, joka

laahustaa paraadeissa ja joka ei enää komenna eikä ole enää mitään. Oh,

miten onneton olisin, jos olisin ilman sinua!

— Onneksi minä olen luonasi. Tiedätkö, että rouva de Frolois on

luvannut minulle tyttärensä oppilaaksi ensi kuuksi? Siitä saan taas

opetustyötä, joka auttaa meitä eteenpäin.

Kaikkia edellisiä hirvittävämpi tuulenpuuska jysähti taloa vasten, ja

heti alkoi sade pieksää kattoja, mikä kuului luotien rapinalta pommin

räjähdettyä.

— Tämä tuo tosiaankin mieleen sodan, sanoi kapteeni. — Jos minä olisin

jäänyt kentälle tuossa ilmassa, olisi sinun elämäsi nyt helpompi...

Kapteeni vaikeni, sillä hän tunsi salaista pelkoa muistaessaan

Véronique'in moittineen häntä siitä, että hän valitti liian usein

elämäänsä. Ja hän alkoi uudelleen kiilloittaa saappaitaan. Hän oli

sotilassaappaaseen työntänyt vasemman kätensä, rampautuneen ja raihnaan

viheliäisen kätensä, ja toisella kädellään hän harjasi saapasta,

pysähtyen jokaisen vetäisyn jälkeen katsomaan, joko nahka kiilsi.

Kun herra Audouin ei enää puhunut, käänsi Véronique hetkeksi päätään

ja hänen kasvoilleen tuli hymy, joka teki hänet tavallaan kauniiksi,

vaikka hän olikin ruma.

Véronique ei hymyillyt herra Audouinin puuhalle eikä myöskään sille,

että tämä oli niin hartaasti työhönsä vaipunut, kiillonkiihkolle, jonka

Audouin oli säilyttänyt entisen ammattinsa ajoilta. Véronique ajatteli

vilpittömän hellästi:

— Miten hän kärsii siitä, ettei ole enää sotilas! Miten hän tahtoo

esiintyä edukseen katselmuksessa!

Ja kasvot, joihin tämä ajatus kätkeytyi, kuvastivat samalla kertaa

suurta sääliä, uhrautumisen lupausta ja nuorta, äidillistä hellyyttä.

Véronique tiesi olevansa ruma, hän tiesi olevansa köyhä eikä kuvitellut

suuria vähäisistä edellytyksistään rakkauden herättämiseen. Siksi

hänelle oli mitä ominaisin ja tavallisin juuri tämä suojelevan

hellyyden ilme. Aivan pikku tyttösenä hän oli rakastanut äidillisesti

nukkejaan; sen jälkeen leikkitovereitaan ja rippikouluystäviään; nyt

hän rakasti samalla lailla vanhuutta kohti kulkevaa isäänsä, jossa

hän aavisti asuvan samantapaisen heikkouden ja hädän kuin lapsilla

on. Kun tämä kaksikymmentäkaksivuotias nainen käveli kadulla,

eivät hänen silmänsä virkkaneet: »Rakastakaa minua», useimmiten ne

sanoivat: »Kunnioittakaa minua, minä olen köyhä, mutta kestän urheasti

kohtaloni»; joskus ne sanoivat: »Te kärsitte? Miten voin auttaa teitä?»

Ne, joille elämä oli antanut onnea, pitivät noita silmiä vakavina;

onnettomien mielestä ne olivat hellät. Véronique tarkasti nyt tyynen ja

sääliväisen hellästi miestä, jolla ei olisi ollut maailmassa mitään,

jos Véronique olisi otettu häneltä pois. Hän huomasi tämän syventyneen

kokonaan koneelliseen työhönsä, saappaanvarren kiilloittamiseen; ja hän

ryhtyi taas tutkimaan huomista oppilastaan varten erästä Tagliaficon

romanssia.

Sanoja ei kuulunut paljoakaan, ne erottuivat vain silloin tällöin

tuulen pauhinassa; ne eivät kuvastaneet hiukkaakaan kummankaan olennon

tunteita, ei isän, sillä hän ajatteli vain huomista katselmusta,

eikä myöskään laulajan itsensä, sillä hän lauloi velvollisuudesta,

tuntematta vähääkään halua. Se oli joutavanpäiväinen romanssi,

kaikenlaisista viheliäisistä kuvista kyhätty. Siinä ajavat perhoset

toisiaan takaa ja amorit liittyvät ikuisuuteen ja kevät mainitaan.

Lampun liekki leimahteli rajuilman vuoksi. Véronique'in ääni oli

hiukan väsynyt ja matalissa sävelissä hiukan käheä. Hän oli muutamissa

kohdissa epävarma tai aloitti alusta. Niistä, jotka eivät tunne elämää,

olisi varmaankin tuntunut naurettavalta tälläinen romanssi, jota ei

kukaan ollut pyytänyt ja jota ei kukaan välittänyt kuulla ja joka

sirotteli rakkautta uhkuvia sanoja alakuloisessa kaupungissa raivoavaan

rajuilmaan.

Ja kuitenkin oli tämä pyhä ammatti, keino, joka antoi herra Audouinille

ja hänen tyttärelleen varat välttämättömimpiin tarpeisiin ja hiukan

ylellisyyteenkin. Oli valmistettava huominen läksy, opeteltava eräitä

uusia romansseja rajaseudun pikkukaupungin sangen vähän taiteellisen

oppilaan mieliksi. Véronique antoi sekä laulu- että soittotunteja.

Hän oli paikkakunnallaan saavuttanut mainetta opettajana, mikä johtui

kilpailijain puutteesta, kärsivällisyydestä, huolellisuudesta ja

luonteen tasaisuudesta. Hän oli tervetullut, häntä pidettiin tässä

linnoituskaupungissa, jossa naisten oli vaikea viihtyä, hauskana

ajanvietteenä ja alempiasteisena ystävänä. Kenraalit ja everstit, jotka

kaksivuotiskauden päätyttyä saivat lähteä itärajalta, suosittelivat

häntä seuraajilleen, jotka tulivat asumaan samoihin taloihin ja joita

vaivasi sama kiihko päästä täältä pois.

— Hyvä rouva, ottakaa neiti Audouin tytärtenne opettajaksi; hän on

sivistynyt, varma aineessaan eikä ollenkaan kallis. Kahdella frangilla

tahi nyt kenties kolmella, kun kaikki kallistuu, saatte romansseja

niin paljon kuin jaksatte sulattaa, miellyttävän puhetoverin ja

Toulin uutiset. Lisäksi hän soittaa pianoa — sitä voidaan tarvita

tanssitilaisuuksissa. Hän ei sano kenestäkään pahaa sanaa ja on siksi

ruma, ettei voi olla kenellekään vaarallinen.

Ne, jotka puhuivat näin neiti Audouinista, halvensivat häntä vain

osittain, mikä muuten onkin suurin määrä oikeudenmukaisuutta, joka

ihmisen eläessä tulee hänen osakseen toisten taholta. Väite, ettei

neiti Audouin ollut rikas, puhelias eikä aistikkaasti puettu, pitikin

paikkansa. Hän ei ollut erikoisen taitava soitannonkaan alalla, vaikka

hän eli siitä. Hän ei kävellyt sirosti, vaan jäykästi kuin sotilas.

Mutta hän oli kaunis, vaikka hänen kauneutensa oli hyvin harvinaista

lajia: itsensä unohtamisen kauneutta. Véronique Audouin oli menettänyt

äitinsä iässä, jolloin pikkutytöt alkavat epäillä, ettei nukeilla

leikkiminen ole ainoa tehtävä elämässä. Kolmetoistavuotiaana hänellä

oli enää vain isä, kyrassieeriluutnantti, jonka nimitys oli tapahtunut

vähän ennen vuoden 1870 sotaa, ratsumies, jonka jättiläismäinen vartalo

ja tuimat kasvot kiinnittivät ihmisten huomion puoleensa, mutta joka

ehdottomasti olisi ollut kykenemätön kasvattamaan ja ohjaamaan lasta.

Onneksi oli kasvatus jo suoritettu. Lapsi oli neuvokas kuin paras

emäntä. Hän teki suunnitelmia, lohdutti, hoiti taloutta, kassaa, oli

ystävä ja sairaanhoitaja. Hän seurasi upseeria kasarmipaikasta toiseen,

saaden milloin purkaa kodin, milloin taas panna sen pystyyn, vuokrasi

asunnon, torjui siitä sekä kuuman että kylmän, ikävyydet ja alati

väijyvän köyhyyden, hoitaen itse kotia ja keittäen ruoan. Audouinin

nimittäminen kapteeniksi neljä vuotta sodan jälkeen tuotti jonkun

verran helpotusta varattomaan kotiin; elämä alkoi tuntua paremmalta,

tehtiin tulevaisuussuunnitelmia. Mutta silloinpa vastoinkäyminen

tulikin melkein heti. Hitaasti, hellittämättä, ärsyttävästi alkoi

upseerin vasenta käsivartta pakottaa, samaa käsivartta, joka oli

paleltunut ambulanssivaunuissa eräänä kauhean sotavuoden yönä ja

joka ei ollut milloinkaan parantunut. Kipu kävi itsepintaiseksi, se

vain paheni ja ilmeni pian lihasten asteittaisena surkastumisena. Se

pakotti pyytämään virkavapautta ja sittemmin eläkettä, joka myönnetään

sairaloisille. Kapteeni vetäytyi syntymäkaupunkiinsa Touliin — hän

oli silloin vielä verrattain nuori — kärsien enemmän ikävästä kuin

reumatismistaan, hänen kun oli mahdotonta olla toimetonna. Nyt oli hän

tuomittu olemaan hyödytön.

Herra Audouin asui siellä Véronique'insa kanssa asunnossaan

Inglemur-kadulla tuomiokirkon tornien juurella. Koko kaupunki tunsi

tämän tavattoman kookkaan, laihan ja hermostuneen miehen, jonka iho

oli kellertävä, viikset harvat ja tukka karhea kuin japanilaisella.

Lapset tekivät pilaa tästä uupumattomasta kävelijästä, jonka tapasi

aina kesällä siniseen flanellipukuun pukeutuneena ja talvella ratsuväen

vaippaan kääriytyneenä marssivien joukkojen jäljessä kulkemassa

metsissä, joissa käytiin leikkisotaa, Dommartinin manööverikentällä,

rakenteella olevien linnakkeiden äärellä, kaikkialla, missä oli

sotamiehiä. He näkivät hänen joskus nostavan kättään, aivan kuin hän

yhä vielä komentaisi sapeli kädessä. He kuulivat hänen supisevan ja

murisevan, kun rintama-asennossa olevat eskadroonat päästivät rivin

vääristymään; joskus he näkivät hänen istuvan jollakin penkillä,

joita oli siroteltu sinne tänne linnanpalteelle istutettujen puiden

väliin, ja puhelevan jonkun entisen armeijan upseerin kanssa, ja

silloin hän oli iloinen, taikkapa uuden armeijan sotamiehen kanssa, ja

silloin hän oli ennen kaikkea arvokas. Mutta herra Audouinin toverit

olivat käyneet harvinaisuuksiksi. Herra Audouin vetäytyi yhä enemmän

menneisyyden tarun piiriin. Hän ei välittänyt lukemisesta; hänellä

oli kaiken kaikkiaan vain aivan vähäinen sivistys; hänellä oli vain

keskinkertainen, naivin itsekäs, ärtynyt äly, jota avarsivat toisinaan

sotilaallinen kunniantunto ja täydellinen kuoleman halveksunta.

Salaisena toiveena hän haaveili sellaisen sankarillisen päivän

saapumisesta, jolloin hän saisi »palvella» viimeisen kerran. Kun hän

puhui siitä, rypistyivät hänen keltaisia, lampun liekin näköisiksi

muuttuneita silmiä reunustavat silmäluomensa; hänen leveä suunsa

avartui ja hänen viiksiensä haivenet erkanivat kahdeksi nuolitukoksi;

mielenliikutus uurteli ja vaalensi hänen kasvonsa ohimojen, nenän ja

leukakuopan kohdalta.

— Kun taaskin on sota, sanoi hän, — ja kun he ovat Toulin edustalla,

näet sinä minun taas nousevan hevosen selkään, Véronique; minulla on

vielä toinen käsi sapelia pitelemään, mutta ennen kaikkea iloitsen

siitä, että minua pelätään. He tuntevat minut, ja ne, jotka eivät ole

enää nuoria, huutavat toisille: »Tuossa on Reichshoffenin kyrassieeri,

pojat, sellaisia tappelijoita ei ole enää, hakatkaa hänet ensinnä

maahan!» Ja minä kuolen Ranskan puolesta, Véronique, taikka saan heidät

peräytymään, ja kumpikin juttu on hyvä!

Vaikeata oli vain jaksaa odottaa siihen asti. Véronique oli jo neljä

vuotta tehnyt kaikkensa pitääkseen hengissä ilon hiventä tämän miehen

sielussa, joka synkistyi aikaisemmin ja nopeammin kuin muut. Hän

teki työtä, jotta herra Audouin ei tuntisi kivulloisuuseläkkeensä

riittämättömyyttä. Hän ei päästänyt käsistään ainoatakaan opetustuntia;

hän kulutti liiaksi voimiaan; hänkin oli urhea, mutta hän ei

käynyt urheasti kuoloon, vaan elämään. Juuri tähän perustui hänen

vaikutusvaltansa isään. Ruumiillisesti Véronique muistutti paljon

isäänsä. Hänelläkin oli pitkät jalat, lyhyt yläruumis, luisevat kädet

ja leveät ja latteat kasvot, joista ei mikään piirtäytynyt voimakkaasti

esiin: ei silmät, jotka olivat vailla varjostavaa kehystä, eikä liioin

vähäpätöinen nenä, joka näytti pienempikokoisiin kasvoihin tehdyltä.

Hyvin valkeata ihonväriä lukuunottamatta hän muistutti isän aasialaista

tyyppiä. Hiukset olivat koholla kaarena otsan ympärillä, ne olivat

kevyet, tuuheat ja niiden väri vivahti kastanjanruskeaan muistuttaen

kypsän pähkinän kuorta. Kuvatessaan Véronique Audouinia upseerien

rouvat sanoivat häntä rumaksi, mutta lisäsivät aina:

— Hiukset vain ovat kauniit.

Edellämainittuna tammikuun iltana 1879 Véronique harjoitteli romanssia,

jota hänen seuraavana päivänä tuli opettaa everstin tyttärille. Hän

oli juuri vielä viimeisen kerran ryhtynyt alkusoittoon, jota hän ei

oikein osannut, kun kapteeni jälleen keskeytti hänet laskea kolahuttaen

saappaansa uunin edessä olevalle pellille:

— Etkö kuule, Véronique? Joku koputtaa puutarhan porttia.

Véronique nousi, sulki pianon ja jäi liikkumatta seisomaan, pää

lampunvarjostimen kellertävässä valossa.

— Kukapa nyt tulisi tänä iltana, tällaisella ilmalla?

He kuuntelivat kuitenkin tarkkaavaisina, toinen vierashuoneessa, toinen

keittiössä, ja Véronique virkkoi melkein heti iloisella äänellä:

— Iltasoittohan se on, isä. Tällä kertaa kuuluu tosiaankin iltasoitto.

Aina iltaisin soivat iltakellot viereisissä torneissa. Tässä Ranskan

kolkassa ne liittyivät vielä jokapäiväiseen elämään; yön tultua ne

alkoivat heilua ja lauloivat:

»Yön pimeys on saapunut! Uinukaa, puhaltakaa kynttilänne sammuksiin ja

kiertäkää lamppujenne sydän alemmaksi. Sotaa ei ole vielä tänä iltana:

tuuli tuo meille vain Lotringenin metsien ja jokien kuiskeita. Sotaa ei

ole: me valppaat kellot emme näe torniemme huipuista vihollisen tulta.

Me saamme tuudittaa teidät lepoon. Uinukaa sotilaat, uinukaa porvarit,

viinitarhurit ja maan muokkaajat, kunnes me hälyytämme turman aikojen

kutsua!»

Tähän tapaan lauloivat kellot yön myrskystä huolimatta. Véronique

hymyili.

— Joku kolkuttaa, ihan varmasti! toisti kapteeni kovemmalla äänellä,

nousi seisomaan hänkin ja astui keittiön ovelle päin.

Se johti pieneen, kaltevaan, talon pituiseen puutarhaan,

yksinkertaiseen poljettuun käytävään; tämän toisessa päässä oli pumppu,

toisessa kapea, seinää reunustava kasviryhmä, jonka syreeneihin olkapää

hipaisi ohikulkiessa. Isän mennessä ulos Véronique otti käteensä

öljylampun, kulki kummankin huoneen läpi ja kumartui kynnykseltä

katsomaan puutarhaan. Suojaten kädellään lampunlasin yläosaa ja

koettaen torjua kiivaita tuulenpuuskia, jotka kiskoivat ovea, tahtoi

hän valaista puutarhaa kadulle asti. Mutta sadekuurot loivat varjoja

väliin.

— Mikä on asia? huusi kapteeni. Kuka siellä on? Onko lupa tulla tällä

lailla kenenkään luo!

Véronique ei kuullut mitään vastausta, vain kevyitä, lähestyviä

askeleita hiekalla. Hän kohotti hieman lamppua ja valovuossa, jonka se

loi yöhön, hän huomasi hyvin kaukaa märkiin vaatteisiin kääriytyneen

naisen, jonka kasvot olivat kalpeat ja silmät mielettöminä katsoivat

häneen. Nainen astui suoraapäätä häntä kohti, ikäänkuin ei olisi

kuullut miehen toistavan takanaan:

— Kuka te olette?

Véronique peräytyi ja oli tuskin päässyt keskelle keittiötä, kun nainen

tuli sisään ja pysähtyi aivan lähelle ovea jääden nojaamaan seinään.

Tulija näytti köyhältä ja nääntyneeltä. Hän oli vasta nuori. Pään

yli nostettu harmaa hame oli tuulessa ja sateessa tarttunut lujasti

kasvoihin ja olkapäihin. Vesi virtasi puvun joka laskoksesta.

— Vastatkaa toki! kehoitti kapteeni ja vetäisi oven kiinni siirtyen

hänkin muutaman askeleen päähän voidakseen paremmin nähdä keittiön

seinää vastaan nojautuvaa aavemaista olentoa.

Nainen tuijotti yhä vain Véronique'iin. Pingoittuneet, valkeat

sieraimet ahmivat ilmaa, joka äkkiä tuntui loppuneen; Toisiinsa

kaartuvat kädet pitelivät esiliinassa näkymätöntä taakkaa. Tulija ei

vastannut, mutta polvet pettivät, uupuneet käsivarret herpautuivat,

ja lattialle vierähti mytty, jota hän oli kantanut. Mytyssä oli

villakankainen, täytetty kehtopeite; kulmat laukesivat erilleen ja

kääröstä pilkisti nukkuva lapsi.

— Ah, hyvä Jumala! huudahti Véronique. — Mitä kummia? Kuljettaa lasta

tällaisena yönä!... Se raukka putosi!...

Véronique asetti nopeasti lampun pöydälle ja polvistui maahan

kääriäkseen lapsen jälleen peitteeseen.

— Häneen ei onneksi koskenut... Hän ei edes herännytkään. Lapsi

kulta!... Tässä, ottakaa!

Ojentaessaan pientä kääröä ollen yhä vielä polvillaan maassa Véronique

näki, ettei äiti kumartunut sitä ottamaan, vaan hapuili salaa oikealla

kädellään seinää löytääkseen oven rivan, avatakseen oven ja lähteäkseen

pakoon. Tuntematon ajatteli niin yksinomaan pakoaan, ettei hän enää

katsonut Véronique'iin, vaan vähän oikealle, mistä mies astui häntä

kohti ja sulki häneltä tien. Huomattuaan aikeensa paljastuneeksi vieras

pyysi hyvin kalpeana:

— Antakaa minun mennä.

— Menkää vain. Mutta ottakaa poikanne mukaan... Korjatkaa hänet.

Nainen vastasi vielä entistä heikommalla äänellä:

— Minä en voi, en voi... Pitäkää hänet. En voi ottaa häntä sinne, minne

menen.

— Minne te menette?

— Moseliin.

Hän oli puhuessaan tarttunut ovenripaan ja vääntänyt sitä, mutta päästi

samalla kimeän huudon, joka kuului keskellä myrskyn ulvontaa. Kapteeni

Audouin oli äkkiä tarttunut hänen ranteeseensa ja veti häntä uunia

kohti.

— Vai sinne! Oletteko hullu! Moseliin!... Sinne teitä ei lasketa!...

Mitä te rimpuilette... Se on turhaa, minua ette voita... Tulkaahan

tänne, niin katsotaan, onko teillä tosiaan halu hukuttautua.

Hän vei naisen tulen ääreen, pakotti hänet istumaan tuolille, jolta hän

itse oli noussut hetki sitten, ja piti häntä siinä väkisin, kunnes sai

kokonaan alistumaan pienen, märän ja vapisevan käden, jota hän, herra

Audouin, painoi tyynellä, kovakouraisella kädellään. Sitten hän päästi

irti naisen ja sanoi, seisten kasvot häntä kohti, selin uuniin:

— Kuivatelkaa toki sentään, ennenkuin menette kastumaan!

Vieras nainen oli niin nääntynyt, että kaikki hänessä näytti

rauenneelta, eikä sanojakaan enää lähtenyt hänen puoliavoimesta

suustaan. Mutta hän alkoi tarkastaa sinisillä silmillään herra

Audouinia niin tuimasti ja äkäisesti, että herra Audouin säikähti.

Nainen ja hän seisoivat yhä liikkumatta vastakkain. Vieraan kasvot

olivat hyvin kalpeat, vain poskipäillä näkyi hiukan punaa. Hänen

kätensä valuivat voimattomina tuolille. Rinta ei kohonnut, vain silmät

elivät. Ja herra Audouin, joka ei ollut erittäin tarkkanäköinen, näki

hänessä varmaankin hyvin lujan päätöksen, koska hän muutaman minuutin

kuluttua sanoi, mielenliikutuksen kuristaessa kurkkua:

— Se on hirveätä. Hän olisi valmis tekemään mitä sanoo. Véronique,

ota lapsi haltuusi. Kääri se lämpimästi. Yläkerran kaapissa on

lautasliinoja; sinä voit kapaloida hänet niihin. Minä puhuttelen äitiä,

se on ihan välttämätöntä. Mene pian!

Véronique totteli. Kun hän oli kulkenut salin läpi ja nousi yläkertaan,

kumartui herra Audouin halkolaatikkoon, jossa oli pieniä halkoja ja

risuja kuivumassa, heitti niitä kahmalollisen tuleen ja istuutui

lieden jalustalle, lähelle vierasta, jonka kasvoja tulen loimu valaisi

kirkkaasti.

— Mitä peijakasta, te olette noin nuori ja haluatte kuolla! sanoi

kapteeni Audouin.

Hän ei tullut ajatelleeksi, että juuri vanhoilla on vähimmin halua

kuolla.

Naisella oli kullankeltaiset kulmakarvat ja kullankeltaiset

hiukset, jotka olivat keskeltä jakauksella ja sateesta tarrautuneet

kiinni ohimoihin. Hame ja liivit, jotka olivat huonoa kangasta,

vaaleanpunainen villainen kaulahuivi ja esiliina höyrysivät tulen

lämmössä, mikä kietoi hänet vaaleaan autereeseen.

— Aika nuori, toisti kapteeni. Kaksi tahi kolme vuotta Véronique'ia

vanhempi, kun ottaa huomioon puutteenkin vaikutuksen ulkonäköön. Mikä

teidän nimenne on?

— Maria Huber.

— Se on saksalainen nimi? Olisitteko...?

Nainen loi katseensa maahan. Hän oli niin kalpea, että näytti nyt

silmäluomet suljettuina aivan kuin kuolleelta. Kapteeni Audouin

katseli häntä tutkivasti, äänettömänä, aivan kuin olisi tarkastanut

uutta rekryyttiä, ja virkkoi huomatessaan hänen kasvojensa

neliskulmaisuudessa lothringenilaisen tyypin ja muistaessaan, että

vieras oli ääntänyt tutun venyttävästi tähän saakka lausumansa sanat:

— Ei, olette ranskalainen, eikö niin? Lothringenilainen?

Nainen ei kohottanut katsettaan, mutta nyökäytti myöntävästi päätään.

— No niini Ollaan siis maanmiehiä ja jotain on hullusti? Mieletön

päähänpisto? Tahi miehenne on lyönyt teitä, ettekä uskalla palata hänen

luoksensa?... Arvasinko?... En, siis vakavampaa?

Nainen vastasi matalalla äänellä, kiireesti, kiihkeästi, mille

koko hänen liikkumattomuutensa ja suljetut silmänsä olivat outona

vastakohtana:

— Hän jätti minut ja lähti. Hän oli ollut työssä kaksi vuotta Toulin

linnakkeessa. Aloimme asua yhdessä Metzissä; niin oli asiat. Hän ei

lyönyt minua eikä paljoa juonutkaan; elettiin köyhyydessä, mutta

elettiin kuitenkin. Ja sitten, viikon alussa, sanottiin, ettei ollut

hänelle enää työtä, aivan yhtäkkiä, keskellä talvea, ja minä olin juuri

saanut lapsen, tämän pienen.

— Kuinka vanha hän on?

— Viikon.

— Ja mies on jättänyt?

— Hän ei edes käynyt kotona. Kun kuuli Écrouves'in linnakkeessa,

ettei enää pääsisi takaisin, kirjoitti hän minulle kirjelipun, missä

sanoi lähtevänsä ja ilmoitti, että minun oli turha häntä etsiä, etten

löytäisi kuitenkaan. Kolme päivää olen nyt elänyt kahdeksalla pennillä,

mitkä minulle jäi. Minä menen jokeen, älkää estäkö minua... Kun ei vaan

olisi tuota pientä! Ajattelin jättää hänet tänne teille ohimennessäni.

Ellette huoli, niin lähdemme yhdessä...

Saatuaan tämän kerrotuksi nainen kiinnitti jälleen katseensa

kapteeniin, ja Audouin tunsi aivan selvästi, ettei hänellä olisi mitään

vaikutusta onnettomaan, etteivät hänen sanansa pääsisi tämän sieluun

eivätkä liikuttaisi häntä. Hän tunsi olevansa voimaton, kykenemätön

keksimään mitä pitäisi sanoa, jotta mahdollisesti voisi tuon kurjan

pelastaa, ja hän tiesi voivansa turvautua vain raakaan voimaan, mistä

ei ajan pitkään olisi iloa. Hän katseli huolestuneena, ikäänkuin

apua etsien avaraa, autiota huonetta, jossa vain tulenloimu liikehti

seinällä.

— Miten juolahti päähänne tulla tänne? kysyi hän. Kuka näytti teille

tien tänne?

— Sotilas... Kun talonomistajatar ajoi minut pois huoneestani, siksi

ettei minulla ollut rahaa, kävin pormestarin luona.

— Mitä hän sanoi?

— Sanoi panevansa toimeen tiedustelun. Olin nunnia puhuttelemassa;

heillä ei ole majaa hyljätyille naisille. Kävin kirkkoherran luona; hän

pauhasi tulisesta pätsistä, joka minulla on tiedossa... Oli jo pilkko

pimeä, satoi, en voinut enää kävellä. Olen vielä heikko, ymmärrättehän.

Lyyhistyin maahan kirkkotorilla... En tiedä, miten kauan olin siinä

ollut. Sotilas, joka palasi lomatunneiltaan, nosti minut maasta. Sanoin

hänelle, että minulla ei ollut nukkumapaikkaa. Hän näki kasvoistani,

että puhuin totta, ja mietti minne veisi minut. Hän toi minut tähän

kadunkulmaan ja sanoi: »Tuossa asuu upseerintytär, joka antaa tunteja.

Olen palvellut everstillä, missä hän kävi opettamassa neideille laulua.

He ovat hyviä ihmisiä.» Samassa hän lähti.

Kapteeni Audouin teki eleen ikäänkuin sanoakseen: »Se oli hyvästi

tehty; kukaan muu kuin sotilas ei olisikaan teitä auttanut». Sitten

hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Hän näki Véronique'in astuvan

sisään, lapsi kapaloituna sylissä, ja kuuli hänen sanovan iloisesti:

— Kullanmuru herää.

Hän ilmoitti aivan kuin ihmeenä, että pieni, Moseliin heitettäväksi

aiottu availi silmiään.

— Hän herää. Isä, hänellä on siniset silmät. Hän alkaa huutaa. Kaiketi

siksi, että hänen on vielä kylmä. Minä olen kyllä käärinyt hänet

lämpimästi peitteisiin. Katsopas, sinisilmä, sinä pääset lämpimän

valkean ääreen.

Véronique tuli samalla lähemmäksi ja kumartui ojentamaan pienen olennon

selkää uunin vasemmalta puolen tulenloimua kohti.

— Uskotko, Véronique, kysyi kapteeni osoittaen Maria Huberia,— että hän

vieläkin aikoo hukuttautua? Hänen miehensä on jättänyt hänet.

Véronique ei vastannut, sillä hän odotti tulijalta vastausta, mutta

nähdessään tämän vaikenevan hän tunsi suorastaan väristyksiä. Hän

kohottautui suoraksi, siirtyi vähän kauemmas, hänen silmäluomensa

painuivat äkkiä liikutuksesta ja katse kiintyi tuon pienokaisen päähän,

jota hän puristi rintaansa vasten. Hän kuvitteli mielessään Moselia,

sitä kohtaa sillan oikealla puolen, missä hevosia juotettiin ja missä

vesi oli syvää ja virtasi pehmoisesti väreillen. Äänettömyys vallitsi

pitkän aikaa Inglemurin kadun talossa: kuoleman-ajatus oli päässyt

sinne tunkeutumaan, eikä kukaan ollut sitä vielä karkoittanut. Tuuli

vinkui savutorvessa; pahuuden voimat olivat päässeet valloilleen.

Véronique oli vaipunut ajatuksiinsa. Äkkiä hän ojensi käsivartensa ja

kumartui äitiä kohti:

— Ottakaa, sanoi hän, — antakaa lapselle ruokaa: sen on nälkä.

Nainen vastasi tylysti:

— Minulla ei ole enää maitoa. En ole yrittänytkään syöttää sitä. Kun on

itse ilman ruokaa, niin loppuu maitokin.

Mutta Véronique'in mieli oli jälleen tasapainossa. Hetki sitten hän oli

ollut levoton, mutta nyt hän jälleen saavutti mielenmalttinsa, hallitsi

tunteensa, oli toimelias ja rohkea. Hän siirsi toisella kädellään Maria

Huberin kaulahuivin syrjään, avasi liivien napit, laski alas rinnalta

paidan kaarevan pääntien ja asetti lapsen poikittain äidin polville,

niin että huulet joutuivat lähelle latteata rintaa.

— Se on sinun poikasi, sanoi Véronique käskevästi, — anna hänen syödä!

Kaikki kolme kuuntelivat, vallitsi syvä hiljaisuus. Pian he kuulivat

pienen kurkun kulauttavan pisaran maitoa.

Kapteeni Audouin kuuli sen ensiksi, ja jättiläinen nousi seisomaan

hyvin varovasti, jotta lapsi ei säikähtäisi ja lakkaisi syömästä.

Hän nauroi hiljaa Véronique'ille, joka oli kumarassa naisen toisella

puolella yhtä tarkkaavana kuin isäkin. Kulmakarvat rypyssä, suu

puoleksi avoinna, äsken lasta pidelleet kädet vielä ojolla Véronique

kuunteli koko olemuksellaan elämää, joka virtasi hänen vieressään. Hän

ei näyttänyt huomaavan, että hänen isänsä oli noussut paikaltaan ja

nyt nauroi. Mutta hetken kuluttua, kun hän arveli lapsen jo syöneen

tarpeeksi ja jo päässeen nälästään ja varsinkin äidin antaneen itseään

niin paljon, että se riitti karkoittamaan kuolemanhalun, antoi hän

merkin:

— No niin, hyvä on.

— Lapsi on pelastettu! virkkoi kapteeni aivan ääneen.

— Ei, vaan äiti, vastasi Véronique lempeästi.

Nainen ei väittänyt vastaan. Hän pysyi liikkumattomana kuin eläin, jota

lypsetään. Käsivarret olivat kuitenkin kietoutuneet lapsen ympäri,

selkä oli kumartunut ja silmät suuntautuneet alaspäin. Samoin kuin

kaikki muutkin äidit tarjosi hänkin ruumiinsa kehdoksi, ja vaikka hänen

silmiään ei saattanutkaan nähdä, muutti niissä heikosti kuvastuva

hellyys ja toivo kuitenkin kasvojen ilmeen. Kun lapsi oli niellyt ne

muutamat pisarat maitoa, mitkä äidillä oli antaa, käänsi se päätään ja

huokasi.

— Te olette hyvin väsynyt, sanoi Véronique. — Tahdotteko antaa hänet

minulle?

Äiti nosti lasta hieman. Hän katseli turvattoman pikku olennon

ruusunpunaista päätä kohottaessaan sitä. Hänen katseensa kohtasi

Véronique'in katseen eikä väistynyt. Lapsi oli heidän välillään heitä

yhdistämässä. Véronique tunsi, että käsissä oli ainoa hetki, jolloin

hän voisi sanoillaan vaikuttaa.

— Te ette menekään nyt hukuttautumaan, ettehän? kysyi hän.

Nainen vastasi vain:

— On nälkä.

Se merkitsi jo lupausta elää.

— Nyt onkin jo aika myöhä, virkkoi hänen takanaan kapteeni Audouin,

joka oli poistunut uunin luota, — ja myrsky varmaan tekee sen, että

vatsa tuntuu niin tyhjältä. Avasin juuri ruokakaapin. Älä vaivaudu,

Véronique, ole vain lapsen luona. Minä menen hakemaan leipää ja panen

vettä tulelle, jotta voidaan keittää munia.

Myrsky raivosi yhä ulkona, mutta huoneessa, jossa kuolema tänä yönä

oli pitänyt vartiota väijyen saalistaan, tapahtui ylösnousemus. Yhä

vielä kauhun ja epävarmuuden valtaamat, ahdistetut sielut tunsivat

lohtua kuullessaan kaapin oven liikahtavan, vettä kaadettavan pannuun

ja täyttä ruukkua kantavan miehen varovasti lähestyvän. Vaihdettiin

sanoja, jotka viittasivat elämään:

— Teidän pukunne on melkein kuiva... Antakaa minulle kaulahuivi, niin

ripustan uunin eteen... Olette varmaan hyvin väsynyt, täytyy mennä

nukkumaan, en anna teidän mitenkään mennä ulos tänä yönä... Syökää

ensin... Ottakaa rohkeasti, te olette ystävän talossa...

Véronique työnsi vierashuoneen punaisen leposohvan keittiöön,

sohvaparan, jonka haalistuneessa ripsikankaassa oli repeämiä.

Sohvatyyny oli pieluksena ja pari tuolia suojaamassa sivulla. Hän

järjesti vuoteen ja pani lapsen nukkumaan kyllin kauas valkeasta.

Hän keitti munat, ja kapteeni asetti lautasia pöydälle ja avasi

pullon Pagnyta, joka hänellä oli vuosi umpeen vieraiden varalta.

Maria Huber ei liikkunut paikaltaan eikä puhunut mitään ja söi vain

hiukkasen. Häntä värisytti silloin tällöin. Véronique ja hänen isänsä

puhuivat tahallaan äänekkäästi ja kyselivät vieraalta yhtä ja toista

johtaakseen hänen ajatuksensa muuhun. He tekivät hänelle ehdotuksia,

ja hän hyväksyi ne nyökäten päätään, ikäänkuin olisi tahtonut välttää

puhumista.

Vasta keskiyön aikaan hiljaisuus vallitsi Audouinien häirityssä

kodissa. Kaikki olivat väsymyksestä uupuneet. Maria Huber nukkui

lyyhistyneenä toiseen päähän leposohvaa, missä lapsella oli vuode.

Kapteeni oli mennyt huoneeseensa yläkertaan. Véronique valvoi nukkuvien

vieraittensa ääressä. Hän vaipui joskus unenhorrokseen istuessaan

uunin nurkassa, joskus hän taas käveli hitaasti keittiössä kuunnellen

kalpean, nukkuvan naisen hengitystä ja miettien, mitä tekisi hänen

ja lapsen hyväksi seuraavana päivänä, aamun valjetessa. Myrsky alkoi

lauhtua. Tasainen sade seurasi tuulenpuuskia ja raivoisia sadekuuroja,

ja seuratessaan uinuvien, nääntyneiden olentojen hengitystä Véronique

kuunteli, miten surullisin, huilumaisin äänin lauloivat sekä

katedraalin kattokourut että Inglemur- ja Salvateur-katujen ojat ja

talojen räystäät ja kivet katoilta valuvan veden likaamalla aukealla.