Kain, hän on tulossa vuorenkyljiltä tuolta,
missä kasvavat korkeat, ihanat puut,
oksat köyrtyen raskaina maata kohti
painosta suurten, mehuisten hedelmäin.
Sieltä on tulossa Kain, eräretkiltänsä,
ruskettuneena, ja rinnassa kirveltäin
ankara haava, karvaisen kontion lyömä
sylipainissa äsken.
Karhun turkki on hänen olkapäillään.
Huulet on tiukasti kiinni, mut hymyssä suu;
silmät varjossa tuuheitten kulmien alla;
kourassa nuija, raskas ja ryhmyinen.
Laaksoon on tullut jo Kain, ja hän askeleensa
ohjaa rantaan, partaille juoksevan veen,
vilvoittaakseen päätään ja haavojansa
joen raikkaassa vuossa.
Siinä on virta. Välitse hietaisten rantain
vyöryy se verkkaan mustine pyörteineen
Elävä, suuri, voimakas on se. Se saattaa
lempeä olla, se vihasta ärjyä voi.
Voimakas on se kuin Kain, jonka suonissa uinuu
rikkaat kohtalot sukujen vastaisten.
— Virrassa Jumala on. — Kain polvillensa
käy rannan hiekkaan.
Kuuluu silloin kahinaa. Kaksi silmää
ruohostossa uhaten leimuaa.
Naaraspantteri! — kyyryssä, valmiina hyppyyn. —
Kain ylös nousee, ja kääntyy, kohti käy,
nostaen kepeästi painavan nuijan,
ääneen nauraen omalle voimalleen,
iskee petoa, jotta se kerralla kaatuu
ja murskana kallo.
Ääntämättä se kaatuu, ja korina alkaa
kurkussa käydä, hurme punainen
pursuu kuumana suusta ja sieraimista. —
Kain, hän kyllältään juo pantterin verta,
otuksen nylkee ja taljan täplikkään
paiskaa harteillensa, lämpimän vielä.
Karhuntaljan, sen äskeisen, hän virtaan
jumaluhriksi heittää.
Niinpä, pitkien päivien, viikkojen jälkeen,
saapui Kain kotikunnaiden kultaisten luo,
saapui taasen, tuomana tulisen kaipuun,
armasta nimeä huhuten kaukaa jo.
Vastaan kiiruhti vaimo — mut äkkiä, niinkuin
kasvoihin lyötynä, vavisten seisahtui,
käsillä silmänsä peitti ja kuiskasi hiljaa:
»Kain, veressä olet!»
Niin, se on totta. Mut mitä ihmettä tuossa!
Miksi nyt säikkyy vaimo? — Monasti Kain
lienee metsiltä tullut, hurmeessa kourat. —
Nuori on Kain, ja viaton voimassaan:
tuska ei ole otsaa uurtanut vielä.
Vain joku aavistus, järjetön, aiheeton,
joskus hiipinyt lie hänen polkunsa poikki
kuin kaukainen varjo.
Kain, enskerran hän katsoo itsehensä,
ensikerran pelkoa tuntee hän. —
Kain, Kain, hänen kouransa herpoavat,
ryhmynuija, maahan se jymähtää.
— Kain, miks vapiset, sinäkin silmäsi peität?
Näätkö sa eespäin, eespäin aikojen taa?
Kain, isä ihmisten, isä kaikkien meidän,
Kain, veressä olet!