1
Kuin pelon-kalpeaksi
käy poski auringon!
Nyt tiliin pantavaksi
maan laiho altis on.
Maa, nyt ei turvaa sulla
oo pitkään tuokioon,
saat tuomiolle tulla
sa talven kartanoon.
Maa, peljännetkö myös sä?
nyt tokko kalpenet?
Pois pelko. Auki lyö sä
sun rintas telkimet.
Sun valhees talvi poistaa.
Sun leikkis jäätyvät.
Niin totisina loistaa
jo taivaan kynttilät.
Ne tuntee polton rintas,
ne tuntee sydänsyys.
Tuo esiin painavintas!
— On liki iäisyys.
Se hetkess' iäisessä
sun syliins' sulkekoon,
yön silmäin säihkehessä
syys, tuntos tuomitkoon.
2
Tien tuntemattomuuteen
ma liian kauas vein.
En jaksa jumaluuteen,
min määräkseni tein.
Te tähdet, edessänne
mua kylmä puistattaa,
pois väärän pestessänne
myös viette oikeaa.
Sa yö, sun kättes paino
niin uhkaa, näännyttää,
sun tuomios on vaino,
sun myötätuntos jää.
Sua vastaan kapinassa
on ihmiseni mun,
se, katso, nousemassa
on osast' poljetun.
Se kysyy: miksi, miksi
ma elon lahjat sain,
jos piiloitettaviksi
ne tuomittu on vain?
Maan vainioille tieni!
jos harhaun, kaatunen.
Ma tahdon olla pieni
ja kurja ihminen.