Kunnioitettava herra!
Helmikuun 27 päivänä minut lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka
koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean
naisen, vaaleaverisen, syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme
toisiimme ja juttelimme keskenämme. Hän puhui ranskan kieltä
erinomaisen hyvin, vaikkakin murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle
virvoitusaineita ja hän suostui ehdotukseeni. Meillä oli hauska ja
pitkä keskustelu -- me huomasimme ikäänkuin olevamme luodut
toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen
kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä tahtoo minua seuraansa.
Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuvainen
rakkausseikkailuihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä moittia?
Tietysti luontoa. Ei se ole kauniin naisen syy -- eikä liioin omakaan
syyni.
Sanalla sanoen, kovasydäminenkään ihminen ei voi olla myöntämättä, että
kaksi henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, eivät voi
erota toisistaan, sopimatta, milloin he seuraavalla kerralla tapaavat
toisensa.
Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison
Rougea. Suureksi huvikseni hän suostui seurustelemaan kanssani eräissä
pienissä kemuissa, jotka minä pidin kamarissani yöllä helmikuun 29
päivää vasten. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kun muut
palvelijat tavallisesti menevät levolle, eli kello 11 illalla... --
Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen
jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis Raven. Hän oli ikävä mies
eikä osannut ranskankieltä. Keittiössä häntä alettiin nimittää
"Englantilaiseksi karhuksi." Kumma kyllä, hän oli isäntäväen suuressa
suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi,
jonka vallassa tämä ikävä mies oli, kauhun, jonka laatua minä suurena
vapaauskojana en huolinut ryhtyä tutkimaan.
Illalla 28 helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu kauhu
vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan ainoastaan
sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa nojassa.
Isäntäni oli suuttunut minulle, arvollisuuteni tunto estää minua
kertomasta mistä syystä -- ja tarjouduin sentähden valvomaan
englantilaisen vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra
Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, mitä oli
tapahtunut välillämme. Englantilaisraukka houraili kaiken yötä. Koska
en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään
päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa
vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuon houkkion, joka
häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja
paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.
Aamulla 29 päivänä helmikuuta lähti herra Fairbank matkalle.
Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että
englantilainen seuraavankin yön tulisi tekemään minulle harmia. Herra
Fairbankin poissa ollessa piti hänen vaimonsa äärettömän suurta huolta
toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen luonaan ja
ilmoittaa heti jos jotain tapahtuisi. Koska minä odotin kaunista
naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut palvelijat
makaisivat rauhallisesti sängyissään sinä yönä. Minä tarjouduin siis
vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli minua
hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti. Punehtumatta
kuulin itseäni kiitettävän.
Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon
herra Fairbankin poissaollessa, kuulustelemassa, kuinka Raven voi. Ensi
kerralla, kun he kävivät, ei ihana naisystäväni vielä ollut saapunut.
Koska kamarini oli englantilaisen kamarin vieressä, täytyi minun
silloin piiloittaa ihana naisvieraani siihen huoneeseen missä siloja
säilytettiin. Enkelintapaisella alistuvaisuudella suostui hän
palvelijavirkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan
nähnyt rakastettavampaa naista -- sellaisessa tilassa. Kun olivat
kahdesti käyneet sairasta katsomassa, sain olla rauhassa. Silloin oli
lähes keskiyön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei silloin ollut
mitään erinomaista, joka olisi voinut rouvalle ja tohtorille korvata
heidän hänen tähtensä näkemiään vaivoja. Hän makasi puolittain
valveilla, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli kummallinen
mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua poismennessään pitämään erittäin
tarkasti Ravenia silmällä kello kahden aikaan aamulla. Jos sattuisi
jotakin tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren soittokellon, jonka
ääni helposti kaikui huoneisiin, joissa herrasväki asui. Kun nyt sain
palata kauniin ystävättäreni luokse, järjestin illallispöydän.
Piirakka, lihamakkara ja muutamia pulloja moselviiniä oli
yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi ihmistä on rakastunut toisiinsa, on
rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertainen ateria juhlallisten
pitojen veroinen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kun
suloinen pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu
englantilainen viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän
löi kepillään lattiaan, hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä
äänellä: "Rigobert! Rigobert!"
Ihana naiseni säikähti kuullessaan äkkiä tuon äänen. Hänen kasvonsa
vaalenivat silmänräpäyksessä.
"Taivaan jumala!" huudahti hän. "Kuka on tuossa huoneessa?"
"Mielipuoli englantilainen."
"Englantilainen?"
"Rauhoittukaa! englantilainen asettuu aivan pian."
Tuo ilkeä ääni huusi jälleen minua:
"Rigobert! Rigobert!"
Kaunis ystävättäreni tarttui käsivarteeni.
"Kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?"
Naisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämä
kysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.
"Tunnetteko te hänet?" kysyin minä.
"Mikä on hänen nimensä?" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; "mikä on
hänen nimensä?"
"Francis", vastasin minä.
"Francis -- ja sukunimi?"
En voinut muistaa enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista
sukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että englantilaisen
sukunimi alkoi kirjaimella "R."
Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyikö hän? Ei; nainen punehtui
uudelleen. Hänen silmänsä kiilsivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka
kyllä hyvin tunsin naisten luonteita, kummastelin kuitenkin
tarkastellessani tätä naista.
"Tunnetteko hänet?" kysyin minä uudelleen.
Nainen naurahti kysymykselleni.
"Mitä joutavia puhutte. Kuinka minä voisin tuota miestä tuntea? Käykää
rauhoittamassa häntä!"
Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan
ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana.
Itseluottamukseni palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.
Kohta kun astuin huoneeseen, osoitti hän innokkaasti sormellaan
huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen
liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollakin
käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnäolon, ja vielä
kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä
huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tavalla, kuin olen jo
kertonut; se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun tämä
kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottaviakaan, puistelin nyrkkiäni hänen
silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.
Palattuani kauniin ystävättäreni luokse, huomasin hänen kävelevän
edestakaisin kummallisesti kiihoittuneessa tilassa. Nainen ei
odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa -- hän oli minun
poissaollessani maistellut hyvää moselviiniäni. Vaivoin sain hänet
houkutelluksi istumaan pöytään. Mutta en millään keinoin voinut saada
häntä syömään edes hiukkasen.
"Minulle ei ruoka enää maistu", sanoi nainen. "Anna minulle viiniä."
Moselviini on kuuluisaa siitä, että se maistuu hyvältä ja on
erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kumminkaan
huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan
ja virkistävän häntä, eikä mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaan
matalalla äänellä, ja vaikka kuinka paljon hyvänsä yrittelin saada
käännetyksi keskustelumme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina
puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun
naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua, mutta kaunis vieraani
oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin hänen kaikkiin
kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummalliset viehättävyydet,
jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani tapaturmasta,
joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän seisoalleen.
Omituinen hymy näkyi hänen kasvoissaan.
"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi häntä sääriluuhun", sanoi nainen.
"Minun täytyy nähdä, minä tahdon nähdä sen hevosen!"
Saatoin naisen talliin. Hän suuteli hevosta, kunniani nimessä, hän
suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:
"Te tunnette tuon miehen, ja hän on varmaan loukannut teitä."
Ei nainen silloinkaan tahtonut myöntää.
"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä", sanoi hän, "enkö ole teitä
suudellut?"
Näin viehättävästi selitettyään riensi nainen takaisin ylös rappusia.
Minä jäin hiukan jälkeen, nähdäkseni oliko tallin ovi lukittuna.
Tultuani ylös huomasin, kummallista kyllä, naisen siinä samassa astuvan
ulos englantilaisen kamarista.
"Aioin juuri tulla alas huutaakseni teille", sanoi nainen. "Mies tuossa
huoneessa rupeaa taasen mellastamaan."
Hullun englantilaisen ääni kuului tosiaan taas korvissamme.
"Rigobert! Rigobert!"
Tällä kertaa oli huutaja hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat
hurjasti eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa
pelossaan väänteli hän käsiään ja osoitti taivasta. Kaikilla niillä
merkeillä ja liikkeillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää,
rukoili englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut
tosiaan olla nauramatta. Mikä aate tuo oli, että minä jäisin hänen
luokseen ja jättäisin ihanan ystävättäreni yksinänsä toiseen
huoneeseen.
Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että
olin hankkeissa lähteä pois, huusi hän epätoivoissaan niin hirveällä
äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tästä huudosta.
Kaikki ihmiset, jotka minut tuntevat, tietävät, kuinka mieleni tyyneys
on suuri tärkeissä tapauksissa. Aukaisin arkun, jossa englantilaisen
liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia
niistä kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä
kiinni. Nyt ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi rengit.
Sidottuani viimeisen solmun katsahdin ylös.
Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli auki. Kaunis
ystävättäreni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan
voimattomana vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiinni viimeistä
solmua.
"Mitä siellä toimitte?" kysyin minä. "Minkä vuoksi aukaisitte oven?"
Nainen astui luokseni ja kuiskasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa
kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.
"Kuulin hänen huutavan."
"Entä sitten?"
"Luulin, että aioitte tappaa hänet."
Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota
hänen sanansa osoittivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistuttava. Minä
säikähdyin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni,
ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.
Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden
iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.
Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi
estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi
naisystävääni, eikä liioin sitä, että englantilainen makasi sidottuna
vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta ulos. Juostessani portaita
alas, kuulin tallin kellon lyövän neljännestä vaille kaksi aamulla.
Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksissaan. Tohtori joka oli
hänen seurassaan, kysyi naurahtaen:
"Onko Francis valveilla vai nukkuuko hän?"
"Hän on ollut hiukan levoton. Mutta nyt hän taasen on tyyntynyt. Jollei
häntä häiritä", lisäsin minä estääkseen rouvaa nousemasta ylös
portaita... "on hän vaipuva sikeään uneen."
"Eikö mitään ole tapahtunut sitten, kun viimeksi kävin täällä?"
"Ei, ei mitään, mutta..."
Tohtori nosteli kulmakarvojaan jonkinmoisella koomillisella epätoivon
katseella.
"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!" sanoi tohtori. "Ei mitään ole
tapahtunut. Romanttisuuden päivät ovat olleet ja menneet."
"Kello ei ole vielä kaksi", vastasi emäntäni hiukan kiukkuisesti.
Tallista tuli väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä edessä ja
meni pois pihasta pohjoisen portin kautta, jota tietä kuljettiin
puutarhaan ja asuinhuoneisiin. Minä sain käskyn seurata häntä ja
tohtoria. Kun parahiksi oli päästy jonkun matkan päähän tallista, alkoi
rouva Fairbank taasen kysellä minulta. Hän ei ottanut uskoakseen, ettei
mitään ollut tapahtunut hänen poissaollessaan. Minä vastasin hänelle
miten paraiten taisin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä
tavoin kuluivat minuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva
Fairbank tahtovansa käydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan.
Suureksi mielihyväkseni tohtori yritti saada hänet luopumaan tästä
aikeesta.
"Olettehan kuullut, että Francis on juuri nukkunut", sanoi hän...
"Jos menette hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni
menestymiselle on tärkeää, että hän saa häiritsemättä nukkua sekä että
hän sen itsekin myöntää, ennenkuin kerron hänelle asian todellisen
laidan. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen
olla rauhassa."
Emäntäni luopui vastahakoisesti aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi
heidän välillään, joka kesti ainakin viisi minuuttia. Vihdoin täytyi
rouva Fairbankin myöntyä -- sillä kertaa.
"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "Francis joko nukkuu sikeästi tai
on taasen valveilla. Puolen tunnin perästä palaan tänne takaisin."
Rouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takaisin
asuinhuoneeseen.
Jäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aika,
saattaa naisen kylään ja sitten palata talliin ottamaan pois kapulan
sekä siteet Francis'ilta ja antaa hänen huutaa täyttä kurkkua. En
pitänyt lukua vaikka hän olisi herättänyt koko talon, sittenkun olin
päässyt vapaaksi ystävättärestäni, joka saattoi aiheuttaa minulle
harmia.
Palattuani pihalle, kuulin ritinää ikäänkuin olisi porttia avattu.
Pohjoisen portin olin itse sulkenut. Menin vasemmalle portille tallin
takana. Tämän kautta tultiin aukealle, jossa pari polkua risteili.
Toinen polku vei kylään, toinen taasen maantielle ja joen rannalle.
Tultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli
heilutti porttia edestakaisin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen
tälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystävättäreni sisälle.
Mieleeni juolahti hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin
takaisin talliin.
Pistäysin huoneeseeni. Huone oli tyhjä. Menin toiseen huoneeseen. Mutta
sielläkään ei naista näkynyt eikä kuulunut. Palasin huoneeseeni ja
lähestyin englantilaisen kamarin ovea. Olikohan mahdollista, että
nainen jäi sinne olemaan, kun minä olin poissa. Sanomattoman
vastenmielisesti nyt lähenin ovea ja viivyttelin senvuoksi tuokion,
ennenkuin tartuin avaimeen. Kuuntelin. Ei hiiskaustakaan. Huusin
hiljaa. Ei mitään vastausta. Epäillen vieläkin astuin askeleen
taaksepäin. Huomasin jotakin tummaa, joka hiljalleen virtasi oven ja
lattian välillä olevasta raosta. Otin kynttilän pöydältä ja kumarruin
katsomaan. Siinä oli verivirta!
Kauhea näky pakotti minut astumaan eteenpäin. Aukaisin oven.
Englantilainen makasi vuoteellaan, yksinänsä huoneessa. Häntä oli
puukolla pistetty kahteen kohti: kaulaan ja sydämeen. Murha-ase oli
jäänyt toiseen haavaan. Puukko oli englantilaista tekoa; puukon varsi
oli melkein uusi ja tehty pukinsarvesta.
Nostin kohta melun. Todistajat voivat sanoa, mitä sitten seurasi.
Eriskummallista on arvella minun olevan syypää murhaan. Myönnän kyllä,
että joskus voin tehdä pieniä hullutuksia, mutta jo pelkkä rikos
kauhistuttaa minua. Nainen pakeni vasemman portin kautta, kun minä
puhuin emäntäni kanssa. Minulla ei ole muuta lisättävää. Vannon, että
kaikki, mitä olen tässä kirjoittanut, on totta, ja että tämä kaikki
tapahtui 1 päivänä maaliskuuta aamuyöstä.
_Joosef Rigobert_.
* * * * *
Francis Ravenin murhajuttua tutkittaessa huomattiin Rigobertin olevan
syyttömän, koska murhatun paperit kyllin todistavat, kuinka katkerasti
ja leppymättömästi hänen vaimonsa vihasi häntä.
Tutkimukset, jotka pidettiin sinä aamuna, jolloin murha tapahtui,
osoittivat, että naismurhaaja oli tallista lähtenyt astumaan pitkin
sitä polkua, joka vei joelle. Joessa kyllä harattiin, mutta mitään ei
löytynyt. Vielä tänäkin päivänä on epäselvää, hukuttiko hän itsensä vai
ei. Ainoa varma asia on -- ettei Alicia Warlackia enää koskaan nähty.
Alkaen mysteriona, päättyen mysteriona, katoaa Naisen haamu
näkyvistämme. Henki, paha olento, vai elävä ihmisolento; sanokoon itse,
mikä hän on. Tai tietäessänne, että selittämättömiä ihmeitä on
ympärillänne ja selittämättömiä ihmeitä omassa sydämessänne, antakaa
seuraavien suuren miehen sanojen olla riittävänä selityksenä: -- "Me
olemme sellaista ainetta, josta unia muodostuu, ja lyhyt elinaikamme on
unenkaltainen."