Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, miten
minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja lausui:
"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun
tähteni."
Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja hänen luonaan viivyin siksi,
kunnes tuskat helpoittivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä
olimme yksinämme valveilla. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli
siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt oli vuoteella hänen
vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin lipasta.
"Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla
mitään sanomista minulle?"
Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, etten hoksannut, mitä
äitini mietti lausuessaan nämä sanat. Pelkäsin alussa, että hän oli
epäluuloinen minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:
"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista."
Hän antoi minulle merkin kumartua päänaluksen yli ja suudella häntä.
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle
suotu monta onnellista syntymäpäivää!"
Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian
rauhalliseen, tyyneen uneen.
Hiivin alas portaita. Äitini sanat varmaankin vaikuttivat minussa vielä
astuessani portaita alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni
suljetun keittiön oven lukolle ja sanoin itsekseni:
"Jos lähtisin pois talosta ja koko kylästä puhumatta sanaakaan enää
hänen kanssaan?"
Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos olisin
päättänyt lähteä? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itselläni ollut
päättämisvoimaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni kuuli nainen
minun olevan oven takana ja aukaisi keittiön oven. Meidän silmämme
kohtasivat toisensa; tämä ratkaisi koko asian.
Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut
aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin mikään muukaan meitä
häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle
kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle
valloittaakseen minut ja tehdäkseen kanssani mitä halusi. On turhaa
tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, mitkä olivat kohdanneet
häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.
Naisen nimi oli Alicia Warlack. Hän oli syntynyt ja kasvanut kuten
korkeasukuinen nainen. Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa,
arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui häntä katsoessaan ja pahe oli
saanut hänet valtoihinsa kokonaan. Hän oli säälittävä, mutta hän lumosi
minut. Onko tuo sitten niin ihmeellistä? Muistakaa, kuka minä olen.
Missä minä hänen asemassansa olisin ketään osannut etsiä, tai missä
minä minun omassa asemassani olisin kunniallisten naisten seassa
löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tai
katsoa merkitsevästi kuten hän katsoi? Oliko heillä hänen hieno ihonsa,
hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut
täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän
käsivarret ympärilleni kuten enkeli siipensä; ja hänen hymyilynsä
ympäröi minut hohteellaan, ikäänkuin aurinko. Naurakaa tai itkekää
minun tähteni, miten haluatte. En tahdo puolustella itseäni --
ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; se mikä hurmasi
minut, on jokapäiväistä teille. Enkeli tai piru, puhdas tai saastainen
-- hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä vain tallirenki.
Ennenkuin talossa aamulla herättiin, lähti nainen läheiseen, suureen
tehdaskaupunkiin.
Täällä hän saattoi pienillä säästöilläni hankkia itselleen sopivia
vaatteita ja asunnon vieraiden ihmisten luona jotka eivät vaivanneet
häntä kysymyksillään, niinkauan kuin saivat häneltä vuokramaksun.
Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn
nojalla, ja me molemmat saimme yhdessä ajatella ja keskustella
tulevaisuudestamme. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin
luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun asemassani nai aina
sellaisen naisen kuin hän oli.
Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut
täydellisesti onnellinen, ellei erästä seikkaa olisi ollut: en
nimittäin morsiameni läsnäollessa ollut koskaan hyvällä tuulella.
Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tai epäluuloinen hänestä,
tai että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jota tunsin, tuli siitä,
että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen jo ennemmin, kuin
tuona varhaisena aamuna, jolloin tapasimme toisemme lääkärillä. Tuon
tuostakin mietiskelin, kenenkä kasvoja naisen kasvot muistuttivat,
voimatta päästä varmuuteen. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys,
johon en voinut vastata, vaivasi minua enemmän kuin voitte
aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleen iltasilla, kun
kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata
on joskus muistella unohtunutta nimeä -- saamatta sitä selville, vaikka
kuinka ajattelisi. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistaa,
kenenkä näköinen tämä nainen oli.
Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin sopineet tavasta,
miten kertoisin kotona hankkeistamme. Alicia oli ollut palvelustoverina
siihen aikaan, jolloin palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa.
Meidän ei nyt enää tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman
tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli
huomattavasti parantunut kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini
kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääressä, rohkaisin
minä mieleni ja kerroin aikovani mennä naimisiin. Äitini syleili minua
ja huudahti ilosta:
"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla
tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"
Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin käsittää, mitä hän
teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotain ennustaa, kuinka
kammottavasti ne olisivat ennustaneet sinä iltana!
Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana
päivänä.