KANTTORI. Suo anteeksi, en ollut varma uskaltaisinko sinua vielä
sinutella, sillä onhan siitä jo varsin kauan kun viimeksi sain kanssasi
puhua. Sinä siis menestyit seminaarissa?
HANNA. Varsin hyvin, olenhan vaan vähän laihtunut, vai mitä arvelet?
KANTTORI. Se ei haittaa; mutta olet tullut myös paljon totisemman ja
vakaamman näköiseksi.
HANNA. Niin, näetkös, olenhan nyt neljä vuotta vanhempi kuin
lähteissäni.
KANTTORI. Muistan vielä varsin hyvin lähtösi ajan. Molemmat olimme
innostuneet kansamme kohoittamisen ja sivistämisen aatteesta ja
kiihtyneet vastuksista, jotka sitä estivät; päätimme kumpikin uhrata
voimamme tuon aatteen palveluksessa, tehdä kansallemme jotakin hyvää,
vaikka kuinka vähäistä -- ja sinä läksit seminaariin.
HANNA. Niin, ja sinä lupasit sillä ajalla toimittaa tänne kansakoulun.
KANTTORI. Niin lupasin, vaikk'en ole voinut lupaustani kokonaan
täyttää. Mutta kun sinä olit lähtenyt, et usko minkälainen tunne minut
valtasi: melkein kaduin että olin sinua kehoittanut menemään ja että
olin houkutellut rouva Turholmia siihen suostumaan. Tuntui aivan kuin
olisin sinut ijäksi kadottanut. Eikä se kummaa ollutkaan, sillä
olimmehan melkein kuin puolittain kihloissa.
HANNA, nousten äkkiä kävelylle. Meidänhän piti puhua koulunkäynnistäni.
KANTTORI. Suo anteeksi että lausuin mitä koko maailma siihen aikaan
puhui. Mutta nyt kun taas neljän vuoden päästä näen sinut entistä
kauniimpana ja suloisempana, en tiedä kuinka salaisin iloani ja
tunteitani, jotka sinun palauksesi on virittänyt uuteen tuleen.
HANNA. Oi Niilo, älkäämme puhuko niistä asioista! Etkö ole koskaan
huomannut, että kun rakkaudesta ruvetaan puhumaan, katoo avosydäminen
ilo ja vaatimaton hilpeys nuorten väliltä ja sijaan tulee jonkinlainen
pakollinen kainostelu ja turha ahdistus. Kun takkavalkeaan heittää
uusia puita, se ikäänkuin sammuu ja pimenee eikä levitä lämmintä, ei
valoa.
KANTTORI, vilkkaasti. Niin, hetkeksi vaan; mutta sitten leimahtaa se
korkeaan liekkiin, joka roihuten nousee ylös, paukkaa ja räiskää,
ikäänkuin tahtoisi puunkin sydän riemusta haljeta!
HANNA. Aivan oikein, mutta me antakaamme ystävyyden tulen palaa ilman
lisäystä niin kauan kuin siinä itsessään on kylliksi kuluttamista. --
Sanopas mitä olette täällä oikeastaan toimineet sillä ajalla?
KANTTORI. Olemme saaneet vihdoin päätetyksi että kansakoulu rakennetaan
kun vaan saadaan siihen tarvittavat varat kokoon. Sitten olemme
koonneet rahoja suomalaisille oppikouluille. Viime kesänä ai'oimme
panna toimeen arpajaiset samaa tarkoitusta varten, mutta silloin
kiiruhtivat muutamat pitäjän herrat, assessori Grasman etunenässä,
pyytämään arpajaisia urkukassan hyväksi. Heille antoi kuvernööri luvan,
meille ei.
HANNA. Assessori Grasman on siis niitä, jotka eivät suomalaisia kouluja
suosi?
KANTTORI. Sitä hänen käytöksensä ja toimensa selvästi osoittavat.
HANNA. Ja sellaiseen mieheen luulet tätini suostuvan! Hän, joka on
suomalaisuudestaan ylpeämpi kuin me molemmat yhteensä.
KANTTORI. Naisten mielipiteet ovat horjuvaisia ja riippuvat kokonaan
siitä mies-seurasta, jossa he liikkuvat, ja varsinkin kun on sydämen
asiat taikka vaan rikkaus kysymyksessä, ei naisten periaatteet maksa
puhumisen vaivaa -- ne häälyvät niinkuin viiri tuulessa.
HANNA. Herra kanttori, missä olet sellaisia naisia nähnyt ja kuinka
olet niin kauniita ajatuksia meistä saanut? -- Minua vähän
kummastuttaa...
KANTTORI. Onnekseni en sellaista ole vielä tähän saakka itse tullut
kokeneeksi, mutta sellainen on yleinen luulo miesten keskuudessa.
HANNA. Se ei ole heillä ensimäinen eikä viimeinen harhaluulo!
KANTTORI. Mielelläni soisin että se olisi harhaluulo ja, ellei monet
esimerkit toisin osoittaisi, tahtoisin sitä uskoakin. Mutta luuletko
esimerkiksi, että jos Turholm vainaja ei olisi ollut harras
suomenmielinen, hänen rouvansa kuitenkin olisi sellainen kuin tätisi
nyt on? Onhan äitisi koti aivan umpiruotsalainen.
HANNA. Aivan varmaan hän olisi kansallismielinen; hänellä on siksi hyvä
ymmärrys ja sydän oikealla paikalla.
KANTTORI. Sitä en suinkaan epäile.
HANNA. Niilo, minä toivon että sinä kerran tulet tuntemaan mikä voima
on naisen periaatteilla: mikä kannatus, jos ne ovat puolellasi, mikä
ankara vastus, jos ne ovat tielläsi.
KANTTORI. Sinä innostut, ethän vaan ymmärtänyt sanojani niin, kuin
olisin sinusta epäillyt? Sinuun luotan niinkuin jumalan-sanaan.
HANNA. Nyt puhut tyhmästi, hyvä Niilo. (Pieni tyttö tulee sisään kirja
kädessä ja seisahtuu ovensuuhun.) Vai niin, läksysi on jo luettu --
minä tulen oitis! (Tyttö poistuu.) Niinkuin näet, olen jo näinä parina
päivänä ennättänyt hankkia itselleni oppilaitakin. Opettaminen onkin
tullut aivan kuin toiseksi luonnokseni; pelkäänpä vaan että se käy ilmi
puhuessani sellaistenkin kanssa, jotka eivät ole oppilaitani -- mutta
sitä en voi auttaa.
KANTTORI. Sitä en suinkaan ole huomannut, Hanna. Kuinka mielelläni
olisin oppilaasi, kun vaan saisin aina kuulla puhettasi!
HANNA, varoittaen sormellaan. Joko taas! Mutta nyt jätän sinut hetkeksi
yksin, jollet pahastu; sitten jatkamme.
(Aikoo mennä.)