HANNA. "Teistä?"

KANTTORI. Suo anteeksi, en ollut varma uskaltaisinko sinua vielä

sinutella, sillä onhan siitä jo varsin kauan kun viimeksi sain kanssasi

puhua. Sinä siis menestyit seminaarissa?

HANNA. Varsin hyvin, olenhan vaan vähän laihtunut, vai mitä arvelet?

KANTTORI. Se ei haittaa; mutta olet tullut myös paljon totisemman ja

vakaamman näköiseksi.

HANNA. Niin, näetkös, olenhan nyt neljä vuotta vanhempi kuin

lähteissäni.

KANTTORI. Muistan vielä varsin hyvin lähtösi ajan. Molemmat olimme

innostuneet kansamme kohoittamisen ja sivistämisen aatteesta ja

kiihtyneet vastuksista, jotka sitä estivät; päätimme kumpikin uhrata

voimamme tuon aatteen palveluksessa, tehdä kansallemme jotakin hyvää,

vaikka kuinka vähäistä -- ja sinä läksit seminaariin.

HANNA. Niin, ja sinä lupasit sillä ajalla toimittaa tänne kansakoulun.

KANTTORI. Niin lupasin, vaikk'en ole voinut lupaustani kokonaan

täyttää. Mutta kun sinä olit lähtenyt, et usko minkälainen tunne minut

valtasi: melkein kaduin että olin sinua kehoittanut menemään ja että

olin houkutellut rouva Turholmia siihen suostumaan. Tuntui aivan kuin

olisin sinut ijäksi kadottanut. Eikä se kummaa ollutkaan, sillä

olimmehan melkein kuin puolittain kihloissa.

HANNA, nousten äkkiä kävelylle. Meidänhän piti puhua koulunkäynnistäni.

KANTTORI. Suo anteeksi että lausuin mitä koko maailma siihen aikaan

puhui. Mutta nyt kun taas neljän vuoden päästä näen sinut entistä

kauniimpana ja suloisempana, en tiedä kuinka salaisin iloani ja

tunteitani, jotka sinun palauksesi on virittänyt uuteen tuleen.

HANNA. Oi Niilo, älkäämme puhuko niistä asioista! Etkö ole koskaan

huomannut, että kun rakkaudesta ruvetaan puhumaan, katoo avosydäminen

ilo ja vaatimaton hilpeys nuorten väliltä ja sijaan tulee jonkinlainen

pakollinen kainostelu ja turha ahdistus. Kun takkavalkeaan heittää

uusia puita, se ikäänkuin sammuu ja pimenee eikä levitä lämmintä, ei

valoa.

KANTTORI, vilkkaasti. Niin, hetkeksi vaan; mutta sitten leimahtaa se

korkeaan liekkiin, joka roihuten nousee ylös, paukkaa ja räiskää,

ikäänkuin tahtoisi puunkin sydän riemusta haljeta!

HANNA. Aivan oikein, mutta me antakaamme ystävyyden tulen palaa ilman

lisäystä niin kauan kuin siinä itsessään on kylliksi kuluttamista. --

Sanopas mitä olette täällä oikeastaan toimineet sillä ajalla?

KANTTORI. Olemme saaneet vihdoin päätetyksi että kansakoulu rakennetaan

kun vaan saadaan siihen tarvittavat varat kokoon. Sitten olemme

koonneet rahoja suomalaisille oppikouluille. Viime kesänä ai'oimme

panna toimeen arpajaiset samaa tarkoitusta varten, mutta silloin

kiiruhtivat muutamat pitäjän herrat, assessori Grasman etunenässä,

pyytämään arpajaisia urkukassan hyväksi. Heille antoi kuvernööri luvan,

meille ei.

HANNA. Assessori Grasman on siis niitä, jotka eivät suomalaisia kouluja

suosi?

KANTTORI. Sitä hänen käytöksensä ja toimensa selvästi osoittavat.

HANNA. Ja sellaiseen mieheen luulet tätini suostuvan! Hän, joka on

suomalaisuudestaan ylpeämpi kuin me molemmat yhteensä.

KANTTORI. Naisten mielipiteet ovat horjuvaisia ja riippuvat kokonaan

siitä mies-seurasta, jossa he liikkuvat, ja varsinkin kun on sydämen

asiat taikka vaan rikkaus kysymyksessä, ei naisten periaatteet maksa

puhumisen vaivaa -- ne häälyvät niinkuin viiri tuulessa.

HANNA. Herra kanttori, missä olet sellaisia naisia nähnyt ja kuinka

olet niin kauniita ajatuksia meistä saanut? -- Minua vähän

kummastuttaa...

KANTTORI. Onnekseni en sellaista ole vielä tähän saakka itse tullut

kokeneeksi, mutta sellainen on yleinen luulo miesten keskuudessa.

HANNA. Se ei ole heillä ensimäinen eikä viimeinen harhaluulo!

KANTTORI. Mielelläni soisin että se olisi harhaluulo ja, ellei monet

esimerkit toisin osoittaisi, tahtoisin sitä uskoakin. Mutta luuletko

esimerkiksi, että jos Turholm vainaja ei olisi ollut harras

suomenmielinen, hänen rouvansa kuitenkin olisi sellainen kuin tätisi

nyt on? Onhan äitisi koti aivan umpiruotsalainen.

HANNA. Aivan varmaan hän olisi kansallismielinen; hänellä on siksi hyvä

ymmärrys ja sydän oikealla paikalla.

KANTTORI. Sitä en suinkaan epäile.

HANNA. Niilo, minä toivon että sinä kerran tulet tuntemaan mikä voima

on naisen periaatteilla: mikä kannatus, jos ne ovat puolellasi, mikä

ankara vastus, jos ne ovat tielläsi.

KANTTORI. Sinä innostut, ethän vaan ymmärtänyt sanojani niin, kuin

olisin sinusta epäillyt? Sinuun luotan niinkuin jumalan-sanaan.

HANNA. Nyt puhut tyhmästi, hyvä Niilo. (Pieni tyttö tulee sisään kirja

kädessä ja seisahtuu ovensuuhun.) Vai niin, läksysi on jo luettu --

minä tulen oitis! (Tyttö poistuu.) Niinkuin näet, olen jo näinä parina

päivänä ennättänyt hankkia itselleni oppilaitakin. Opettaminen onkin

tullut aivan kuin toiseksi luonnokseni; pelkäänpä vaan että se käy ilmi

puhuessani sellaistenkin kanssa, jotka eivät ole oppilaitani -- mutta

sitä en voi auttaa.

KANTTORI. Sitä en suinkaan ole huomannut, Hanna. Kuinka mielelläni

olisin oppilaasi, kun vaan saisin aina kuulla puhettasi!

HANNA, varoittaen sormellaan. Joko taas! Mutta nyt jätän sinut hetkeksi

yksin, jollet pahastu; sitten jatkamme.

(Aikoo mennä.)

Valoa kansalle Draamallinen kuvaelma kolmessa näytöksessä · 第 8 / 35 题