Renan kuoli tieteellisten töittensä ääreen 2 päivänä lokakuuta 1892.
Hautakiveensä hän tahtoi kirjoitettavaksi: Veritatem dilexi--olen
rakastanut totuutta.
Meidän on tämän tunnuslauseen valossa luotava jälkisilmäys
aineeseemme, ja varsinkin tarkastettava niitä kahta mainesanaa, jotka
tavallisesti liitetään Renanin nimeen: »skeptikko» ja »diletantti».
Epäilyä on monenlaista, ja sillä voi olla monenlaiset edellytykset.
Toisinaan se ei ole muuta kuin henkistä mukavuutta, totuuden
harrastuksen laimeutta, lopullisen varmuuden pitämistä siksi
vähäarvoisena, ettei kannata sen tähden nähdä liikaa vaivaa. Renanin
epäilyn edellytykset olivat päinvastaista lajia. Hän oli jo
varhaisessa nuoruudessaan tuntenut totuuden tavoituksen koko hekkuman;
hänestä tuli yksi Euroopan ensimäisiä tiedemiehiä, jonka tietopiiri
oli suunnattoman laaja ja totuudennälkä sammumaton.
Mutta hänen olennossaan oli toinen puoli yhtä mahtavasti kehittyneenä
kuin tämä. Se oli hänen tarpeensa sovittaa maailmaan ihanteen
näkökulma, tulkita se aatteellisen uskonsa valossa. Koska hänen
mielensä oli selkosen selällään todellisuutta kohtaan, sai tämä hänen
ihanteellinen pyrkimyksensä yhden kolauksen toisensa jälkeen. Mutta
Renan pysyi uskollisena sisimmälle olemukselleen: kun ihanne häntä
lähinnä ympäröivässä todellisuudessa näytti näivettyvän, kohotti hän
katseensa kauemmaksi, missä hän vielä saattoi nähdä sen väikkyvän
edessään. Voisi kenties johtua sanomaan, että tässä alinomaa
uudistuvassa palaamisessa ihanteen näkökulmaan, jonka todellisuus
aina uudelleen osoitti pätemättömäksi, ilmenee jonkunlainen
päättämättömyys, jonkunlainen kykenemättömyys kertakaikkiseen
ratkaisuun. Mutta se nyt kerran oli Renanin sisäisen elämän laki. Ja
tämä elämä oli jotain siksi mahtavaa, että pian kadottaa halunsa
ruveta sitä mestaroimaan, kun lähemmin tutustuu siihen.
Jos siis skeptikolla tarkoitetaan velttoa henkeä, joka viihtyy
epävarmuudessa silloinkin kun varmuus olisi saavutettavissa, niin oli
Renan skeptikon vastakohta: epäily tuli hänen mielensävynsä
hallitsevaksi piirteeksi, kun hän rupesi olemaan varuillaan olentonsa
parantumatonta taipumusta kohtaan uskoa todellisuudesta _liian_
paljon, _liian_ hyvää.
»Diletantti»--sanan syvemmässä merkityksessä--on sellainen
elämänleikittelijä, jonka sielulta puuttuu oma vakava pysyvä
sointisävy, oma lahjomattomasti pyrkivä minuus, jolle eri
elämänkannat ja mielensävyt tulevat vain henkisen herkuttelun
esineiksi, hänen olentonsa syvemmin ankkuroitumatta yhteenkään
niistä. Tässäkin taas Renanin olennon erikoinen monisäikeisyys ja
runsaus tulee ilmi siinä, että häneen vissillä oikeutuksella voidaan
sovittaa tuollainen mainesana, mutta se tulee silloin saamaan uuden
ihanteellisen merkityksen. Jos Renan saattoi antaa henkensä
vaivattomasti solua läpi kokonaisen sarjan elämänkantoja ja
mielensävyjä, niin se ei johtunut siitä, että häneltä syvemmässä
merkityksessä olisi puuttunut oma minuus, vaan päinvastoin siitä,
että tämä minuus oli niin rikas, siitä että se oli käynyt läpi niin
monivaiheisen uran, että sen oma ulottuvaisuus oli niin suuri.
»Jumala varjelkoon minua ystävistäni», on useampi kuin yksi suuri
henki saanut huudahtaa. Renanin seuraajina pidetään moderneja
hengenherkuttelijoita Anatole Francen tyyliin, »diletantteja», jotka
luulevat voivansa imeä mehun eri elämänkannoista, vaikka eivät ole
niihin koskaan sen syvemmin suhtautuneet. Renan sensijaan oli
»diletantti» etupäässä jonkunlaisesta uskollisuudesta niitä edellisiä
elämän asemia kohtaan, jotka hän aikaisemmin oli sivuuttanut. Hän
säilytti niihin senkin jälkeen elävän suhteen.
Joku tällainen suuri piirre on myöskin renanilaisessa ironiassa.
Kaikki katkeruus on siitä poissa--jo senkin tähden, että se suurelta
osalta on itse-ironiaa, eikä ihminen juuri ole ilkeä itselleen. Sen
alla sykkii elämän kaikki mystiikka.
Monisokkeloisuutensa ohella oli Renanissa eräs selkeän yksinkertainen
juonne. Se oli hänen »hyvä omatuntonsa». Hänen vanhuutensa optimismi
oli tulos siitä siveellisestä terveydestä, joka oli seurannut häntä
läpi elämänsä. Hän sanoi mielellään, ettei hän muuttaisi elämässään
mitään, jos hän saisi alkaa sen alusta. Se oli kulkenut oman sisäisen
lakinsa mukaan eikä siinä ollut mitään korjattavaa.
* * * * *
AARNI KOUDAN _ELÄMÄ JA KUOLEMA_
(1917)
Pari novellettia (»Isä», »Elämä ja kuolema»), sarja päiväkirjan
lehtiä (»Talvi»), pari hymniä elämälle ja auringolle (»Lusifer»,
»Auringosta olet sinä tullut ja auringoksi pitää sinun jälleen
tuleman»). Yhteistä näillä on pyrkimys suurpiirteiseen tyyliin ja
monumentaaliseen elämännäkemykseen. Sama »kosmillisten» mielikuvien
runsaus, minkä tunnemme jo tekijän viimeisestä runokokoelmasta,
esiintyy täälläkin.
Tämä kirja on kuvaava Nuoren Suomen viimeiselle vaiheelle.
'Luonnontieteellinen maailmankatsomus' on alkanut menettää tenhoansa;
pyritään myönteisempään elämänkantaan. Suunnan johtaja, Eino Leino,
hipuaa »Sunnuntai» lehtineen jo teosofiaa; toiset eivät ole ainakaan
vielä yhtä pitkällä, mutta johtajan vaikutusvalta näyttää olevan
suuri. Se menee niin pitkälle, että se tuntuu kaikkein
ulkonaisimmissa tyyliseikoissakin. Leinon nykyiselle proosalle on
tunnusmerkillistä, että teonsana mikäli mahdollista sijoitetaan
lauseen loppuun; ja valitettavasti Aarni Kouta katsoo olevansa
velvollinen menettelemään samoin. Tarkoitus on kai täten saada
sanonta raamatullisesti korkeatyyliseksi, mutta keino on liian
helppohintainen: syntyy vain köyhää mahtipontisuutta.
Kaukana ovat nyt Zarathustra ja Antikristus. Uskotaan taas elämän
lempeyteen ja hyvyyteen. Jumala-sana alkaa taas kaikua korvissa
siedettävältä, melkein kauniilta, vaaditaan nöyrää ja myöntävää,
valoa janoavaa ja suurestinäkevää mieltä.
Kaikkien näiden vaiheiden, kääntymysten ja vastakääntymysten
mielenkiintoisuutta vähentää se seikka, että ne tuntuvat tapahtuvan
niin helposti, ei oikein herää usko asian vakavuuteen. Miten paljon
siinä on uusien vaikutelmien tavoittelua, miten paljon alastomaksi
raastetun sielun koristeellista verhoamista ja miten paljon
todellakin vilpitöntä etsintää?
Tulevaisuus on sen näyttävä: hedelmistään puu tunnetaan.
(_Uusi Suometar_ 10.5.1917)
* * * * *
PIIRTEITÄ NYKYAJAN TIETEEN HENGESTÄ.
PROF. TIGERSTEDTIN
»VETENSKAPLIG KRITIK» TEOKSEN JOHDOSTA.
(1919)
»Muoti» vaihtelevine päiväntuulahduksineen ei yksinvaltiaana määrää
vain ihmisten suuren enemmistön pukeutumista, vaan myöskin heidän
ajatus- ja tunnetapaansa. Muotileijonia on filosofiassa ja osittain
tieteessäkin yhtähyvin kuin taiteessa ja pukeutumistavassa. N.s.
»ajanvirtaukset» ja »aatesuunnat» ovat usein silkkaa muotia ja varsin
vieraat sille syvemmälle henkiselle elämälle, joka sykkii siellä,
missä nerokkaat aivot tekevät luovaa työtään. Jos ryhtyisimme
tutkimaan kunkin aikakauden syvimpien tutkijoiden yleisiä
filosofisluonteisia käsityksiä ja uskomuksia ja vertaisimme niitä
päivän »aatesuuntaan», tulisimme monissa tapauksissa varmasti
verrattain yllättävään tulokseen. Saisimme nähdä, että monet
tällaisista hengistä eivät ole ensinkään »moderneja», eivät ole
ensinkään taipuvaisia vannomaan siihen, mikä kaduilla ja turuilla
julistetaan viimeiseksi totuudeksi. Päinvastoin, syvemmillä
tutkijahengillä on usein ikäänkuin vaistomainen vastaanväittämisen
halu. Heissä herää helposti epäluulo sellaisia »totuuksia» kohtaan,
jotka äkkiä ovat päässeet suureen huutoon, ja tutkijavaistonsa
opastamina he ovat erikoisen herkkiä huomaamaan sellaista, mikä
näyttää tekevän niiden pätevyyden kiistanalaiseksi.
Tästä ynnä muista seikoista johtuu, että ne yleisissä käsityksissä
huomattavat siirrähdykset, joita on tunnettavissa siinä ilmapiirissä,
mikä luovien tutkijoiden työpajoissa on vallalla, ovat usein koko
lailla toiset kuin päivän »aatesuunnat». Tällaisia siirrähdyksiä on
kuitenkin kieltämättömästi olemassa. Tietenkään ne eivät edes
rajoitetunkaan tutkimusalan piirissä, esim. varsinaisten eksaktisten
tieteitten työpajoissa, ole kaikki yhdensuuntaisia. Mutta kullekin
ajalle ovat kuitenkin toiset niistä tyypillisempiä kuin toiset.
Korkeimpien kysymysten harrastajalle ei mikään saata olla
mielenkiintoisempaa kuin puheenalaiset tieteellisessä hengessä
havaittavat siirrähdykset. Tieteitten, nimenomaan luonnontieteitten
filosofia on kaikista filosofioista mielenkiintoisin--ellei se ole
suorastaan ainoa huomionarvoinen filosofia. Tällä emme tarkoita vain
niitä väitteitä, joita luonnontutkijat filosofisista kysymyksistä
esittävät--se on vähimmin mielenkiintoinen puoli luonnontieteen
filosofiaa ja ammattifilosofien on useinkin helppo sellaisissa
seikoissa lyödä luonnontutkijoita sormille--vaan ennen kaikkea sitä
henkeä, joka tutkimustyötä itseään elähyttää, sitä ilmapiiriä, joka
tutkimuksen työpajoissa on vallalla. Tämän hengittäminen kaikkine
tomuineen ja tuhkineen on tosifilosofeille hurmaa.
Kantista lähtien onkin ammattifilosofien työ pääasiassa kohdistunut
sen omalaatuisen ajatuselämän selvittämiseen, joka on saanut
ilmauksensa nykyaikaisen eksaktisen tieteen, fysiikan, kemian,
osittain biologian valtavissa rakennuksissa. Mutta se mikä näihin
eksaktisen tieteen rakennuksiin lopulta jää pysyvänä aineksena
jäljelle, se on vain murto-osa kaikesta siitä, mikä tutkimuksen
työpajoissa on synnytetty. Todennettujen, lopullisilta näyttävien
totuuksien yläpuolella leijuu ja elää miltei päivästä toiseen
muuttuva hypoteesien ja teorioiden monivärinen maailma. Niissä elää
se mikä tieteessä on katoavaista ja katoavaisinta--mutta usein
myöskin se, mikä siinä on nerokkainta. Niissä elävät tieteelliset
»ajanvirtaukset».
Se viehättävä kirjanen, jonka prof. Tigerstedt poistuessaan
oppituolistaan viime keväänä jätti oppilailleen muistoksi, on
sisällöltään ja yleiseltä suunnaltaan nykyajan luonnontutkimuksen
hengelle tyypillinen.
Ei tosin ehkä kaikissa piirteissään. Filosofisesti on näet prof.
Tigerstedt lähinnä Dubois-Reymondin 'ignoramus et ignorabimus'
kannalla. Hänen kantansa tärkeimmässä kaikista filosofisista
kysymyksistä--kysymyksessä sielunelämän asemasta olevaisuuden
kokonaisuudessa--pohjaa siihen, että »me emme yhtään tiedä, mitä
tajunta ja tahto luonnontieteellisesti katsoen ovat». Tällainen
probleeminasetteluhan on nykyajan valistuneimpien luonnontutkijoiden
keskuudessa hylätty. Ajateltakoon esim. prof. Tigerstedtin kolleegaa
Max Verwornia y.m. tutkijoita, jotka oivaltavat, että on järjetöntä
kysyä, miksi aivomolekyylit eivät voi selittää sielunelämää--koskapa
kaikki tiedonobjektit ovat tajunnansisältöjä, siis »sielua». Tämä
prof. Tigerstedtin kanta on yhteydessä sen seikan kanssa, että hän
Helmholtzin tavoin uskoo aistimuksemme tajunnasta riippumattoman
ulkoisen todellisuuden »merkeiksi» ja sen mukaisesti myöntää
tietämyksellemme tähän todellisuuteen nähden symboolisen arvon.
Tällainen käsitys nähdäkseni kaatuu jo siihen, että luonnontiede
faktillisesti käsittelee esineitään realiteetteina eikä symbooleina.
Mutta jääkööt sikseen nämä yksityiskohtaiset huomautukset. Suurinta
mielenkiintoa on siinä yleisössä, jolle prof. Tigerstedt on
kirjasensa tarkoittanut, herättävä se avaramielinen kanta, jolle hän
teoksensa hauskimmassa, 7:nnessä luvussa, on asettunut ihmiselämän
ylimpiin kysymyksiin nähden. Hän siinä taitavan tutkijan koko
tunnollisuudella ikäänkuin punnitsee vastakkain luonnontieteellisen
tietämyksemme pisaroita ja tietämättömyytemme valtamerta.
Uskallammeko näiden pisaroiden perusteella lausua jotakin tuon
valtameren syvyyksistä? N.s. »luonnontieteellinen maailmankatsomus»,
joka vastaa tähän myöntävästi, sisältää hänen mielestään yhtä paljon
metafysiikkaa kuin mikä muu maailmankatsomus tahansa. Inhimillisen
kulttuurityön suuret aikaansaannokset tuntuvat viittaavan
päinvastaiseen suuntaan kuin luonnontapahtumien tieteellinen
tarkastelu, joka avaa meille perspektiivin maailman kaikkeuden
ikuiseen kuolemaan. Mikään lopullinen ratkaisu ei näytä
mahdolliselta. Syvä skepsis, epäily, joka samalla on kaiken
inhimillisen tietämyksen hedelmöittämä, on tulos, ja se onkin todella
omaksuttuna, pidettävä yhtenä korkeimmista hengen asenteista.
Tämä syvällisen epäilyn piirre, nimenomaan myöskin kehitysopillisissa
kysymyksissä, onkin prof. Tigerstedtin kirjasessa nykyaikaisesti
tyypillisintä.
Meillä on nyt Ernst Haeckelin kuolinvuosi. Hänen mukanaan meni ehkä
lopullisesti mailleen _darwinistinen kausi_ biologisessa ajattelussa.
Nykyajan kokeellisbiologinen tutkimus on sivuuttanut Darwinin ja
Haeckelin opin »luonnollisesta valinnasta» kehityksen aiheuttajana
niin täydellisesti kuin mahdollista. Eräässä lausunnossa vuodelta
1914 toteaa tunnettu perinnöllisyystutkija, prof. _Johannsen_, että
kokeellinen perinnöllisyystutkimus on riistänyt pohjan koko
darwinistiselta oppirakennukselta. Jos mahdollista vielä pidemmälle
menee hänen mainio kolleegansa _Bateson_ eräässä »British
Associationissa» esitetyssä lausunnossa samalta vuodelta. Batesonin
mielestä ei perinnöllisyystutkimuksen kannalta ole mitenkään
ymmärrettävissä, että »ituplasmaan» olisi »kehityksen» kuluessa
tullut lisää uusia tekijöitä, mutta kylläkin, että näitä varisee
pois. Fysiologisessa mielessä ei siis koskaan olisikaan mitään
»kehitystä» tapahtunut, vaan eliöiden sarjassa olisi ituplasmasta
vähitellen pudonnut pois joukko ehkäisyfaktoreita, ts. ne alkueliöt,
joista kehityssarja on lähtöisin, olivat rakenteeltaan
_monimutkaisempia_ kuin niiden »korkealle kehittyneet» myöhäiset
jälkeläiset. Tämä ei ole mitään mahdotonta--Shakespearekin sisältyi
kerran silmin tuskin näkyvään limajyväseen.
Mainittu Batesonin paradoksi--enempää se ei tahdo olla--on nykyajan
biologiselle, ja muullekin luonnontieteelliselle, ajattelulle
kuvaava. Nykyajan tieteen silmissä on elämänilmiöiden
arvoituksellisuus mittaamaton.
Bateson on samassa esitelmässään maininnut, mitenkä nykyajan biologin
täytyy suhtautua niihin teorioihin, joiden avulla viisikymmentä
vuotta sitten luultiin voitavan selittää elämänilmiöt ja kehitys:
häntä »niiden yksinkertaisuus ja rohkeus huvittaa». Se ken jossain
määrin tuntee nykyajan biologisia suuntia ja niissä voimakkaina
esiintyviä filosofisia virtauksia, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä
jyrkkää käännettä pois yksinkertaisista mekanistisista käsityksistä,
mikä niissä ilmenee, ja sitä radikaalisuutta, millä nykyajan
biologiassa aikaisemman tieteen uskonkappaleita asetetaan
kysymyksenalaisiksi. Tähän voi verrata ei ainoastaan sitä
häikäilemättömyyttä, millä nykyajan fyysikot muovailevat uudelleen
tieteensä perimmäisiä käsityksiä, säälimättä edes vanhimpiakaan
ajatustottumuksiamme. Sellainen mullistava hypoteettinen
maailmankuva, jonka nykyaikainen fysikaalinen relativiteettiteoria
tarjoo, on päätä huimaavassa rohkeudessaan, johon samalla sisältyy
mitä syvintä epäilyä vanhoja ajatustottumuksia kohtaan, nykyajan
tieteelliselle hengelle kuvaava.
Ei ole mielestäni mitään epäilystä siitä, että tähän nykyajan
tieteelliseen henkeen, nimenomaan sen ylenpalttiseen skeptillisyyteen
biologisissa kysymyksissä sisältyy tuntuva joukko ohimeneviä,
hetkellisiä piirteitä. Niinkuin olen eräässä toisessa yhteydessä
esittänyt, piilee mielestäni darwinismissa filosofisesti arvokas
ydin, joka vain tarvitsee pukea onnelliseen muotoon. Samantapaista
yli maalin ampuvaa skeptillisyyttä sisältyy nähdäkseni myöskin siihen
filosofiseen katsomukseen, jota prof. Tigerstedt kirjasessaan
edustaa. Prof. T. lausuu m.m., ettei meillä ole mitään perusteita
väitteeseen, että energian säilymisen prinsiippi olisi psyykillisiin
prosesseihin nähden pätevä. Todellisuudessa meillä tällaisia
perusteita kuitenkin lienee. _Rubnerin, Atwaterin_ y.m. kuuluisat
teokset, joiden kautta on osoitettu mainitun prinsiipin pätevyys
kaikessa fysiologisessa tapahtumisessa, ovat samalla epäsuorasti
tehneet sen pätevyyden psyykillisunkin prosesseihin nähden
erinomaisen todennäköiseksi; noista kokeistahan seuraa välittömästi,
että ajatus ja tahto eivät mitattavissa olevalla tavalla lisää
ruumiin fysiologista energiaa. Tämän mukaisesti eivät edes nykyajan
_spiritualistiset_ psykologit--esim. prof. E. _Becher_ Münchenissä--
hyväksy mitään sellaista oppia ruumiin ja »sielun» suhteesta, joka on
ristiriidassa mainitun prinsiipin kanssa.
Ylimalkaan olisin taipuvainen luonnontieteelle myöntämään
maailmankatsomus-kysymyksissä enemmän sananvaltaa kuin kuuluisa
luonnontutkijamme.
Jottei minun luultaisi kaikessa vannovan opettajan sanoihin, olen
rohjennut tehdä nämä huomautukseni, jotka samalla sopivat
reunamuistutuksiksi prof. Tigerstedtin kirjan suomalaiseen
painokseen, mikä minun toimittamanani ja Otavan kustannuksella
piakkoin ilmestynee.
(_Iltalehti_ 30.9.1919)
* * * * *
SIELUNELÄMÄ BIOLOGISENA ILMIÖNÄ
(1920)
»_Luonnontutkijan ylimpänä filosofiana
on epätäydellisen
maailmankäsityksen sietäminen._»
Ernst Mach, _Die Mechanik in ihrer Entwicklung_ (1883).