Nuoruudessaan Renan teki edellisen johtopäätöksen, vanhuudessaan hän
pettymyksien opettamana kallistui jälkimäiseen.
Käsittääkseni on meillä tässä edessämme Renanin henkisen olemuksen
sisin jousi; nyt se on vielä täynnä kireätä jännitystä, täynnä
pingoitettua voimaa, mutta tuo jännitys laukee aste asteelta
sankarimme iän mukana.
Renan ei suinkaan ollut tietoinen tästä salatusta syllogismista, joka
oli hänen elämänfilosofiansa pohjalla. Uskonnollisuuteen, sanan
ihanteellisessa merkityksessä, taipui ja tähtäsi hänen koko
olentonsa, puhdas henkisyys oli hänen ilmapiirinsä, hengen valtakunta
ainoa olotila, mitä hän saattoi käsittää. Ja kun hän
nuorekkaisuudessaan käsitti oman olentonsa esikuvaksi koko
ihmisyydelle, omat ihanteensa senkin kehityksen päämääräksi, esiintyi
hänelle tuo johtopäätös itsestään selvänä. Häntä tietysti tuki siinä
mitä voimakkaimmin idealistinen filosofia, Hegelin aaterakennus
varsinkin, joka vaikutti häneen koko elämänsä ajan.
Palaamalla seuraavassa aina uudelleen tähän salattuun älylliseen
koneistoon, joka piili Renanin elämänkatsomuksen ja sen käänteitten
pohjalla, on minun toivoakseni onnistuva tehdä täysin ymmärrettäväksi
monta omituisuutta, monta näennäistä mahdottomuutta ja
ristiriitaisuutta hänen ajatusmaailmassaan.
Tällä kertaa on meidän sen valossa tarkastettava »Tieteen
tulevaisuuden» perusaatteita.
Kun Renan tarkastelee maailmaa ja sen kehitysprosessia kokonaan sen
uskonnollisen loppumäärän valossa, minkä uskoo tällä olevan, tuntee
hän itsensä voimakkaasti solidaariseksi kaikkien niiden voimain
kanssa, jotka tähän loppumäärään ovat myönteisessä suhteessa.
Uskonnolliset käsitteet säilyttävät hänelle täyden elävän
sisällyksensä. Vaikka hän juuri on rikkonut välinsä positiivisen
uskonnon kanssa, vaikka hän joskus saattaa mennä niin pitkälle, että
hän leimaa yliluonnollisuususkon »kummalliseksi sairaudeksi»,
»sivistyksen häpeäksi» (s. 48), on hänelle kuitenkin uskonnollisuuden
ja uskonnottomuuden vastakohta yhtä ratkaisevaa laatua kuin konsanaan
jollekin kirkon miehelle. Renanilla tämä vastakohta vain ei liiku
älyn, vaan kokonaan tahdon, siveellisyyden alalla. Uskonnollinen
ihminen on jokainen joka vaikuttaa tuon ihanteellisen loppumäärän
hyväksi, jokainen hengen valtakunnan palvelija, jokainen epäitsekkään
työn tekijä. »Yksi ainoa on tarpeellinen», niillä sanoilla alkaa
hänen kirjansa, nimittäin elää hengen elämää, palvella ihannetta.
Ahdasmielisinkin fanaatisuus, inkvisitio, julmat kultit, ovat hänelle
mieluisempia kuin kaikki »légèreté» ja »frivolité», kaikki vakavuuden
puute, haluttomuus elää korkeamman hyväksi. Ateisti ei ole se joka ei
usko yliluonnollisen olennon olemassaoloon, vaan se, jonka
elämänpäämääränä ovat »plaisirs» ja »intérêts», nautinnot ja pyyteet.
Yhtä paljon kuin hän näitä halveksii, yhtä väkevään hymniin puhkee
hänen mielensä ajatellessaan kaikkia epäitsekkään elämän sankareita,
kaikkia pyhimyksiä, apostoleita, munkkeja, erakkoja, askeetteja.
Heidän subliimeissä intoiluissaan ovat ihmiskunnan yliaistilliset
vaistot tulleet näkyviin. He ovat sen voiman elävä ilmaus, joka
pakoittaa elämää joka askeleella kohoamaan ylemmäs, ojentumaan kohti
säteilevää loppumäärää.
Renan ei siis itselleen hyväksy nimitystä ateisti. Päinvastoin hän
säilyttää Jumala-käsitteen, vaikka kieltää kaiken yliluonnollisen.
»Jumala» on vanha hyvä sana, jolla sopivasti ilmaistaan kaikkea sitä
ihanteellisuuden, epäitsekkyyden voimaa, joka maailmassa vaikuttaa.
»Jumala» on »la catégorie de l'idéal» (s. 476), se muoto, jossa me
käsitämme ihanteen. Mutta onko tämä »Jumala» olemassa? Ainakin se on
kerran oleva, kun koko maailma on organisoitu ja lopullinen korkeampi
yhteys on saavutettu.
Tällä kehitysprosessilla, sellaisena kuin se ihmiskunnassa tapahtuu,
on kaksi astetta, vaiston ja harkinnan asteet. Alkuasteillaan
tapahtuu tuo prosessi tiedottomasti, vaistomaisesti, ilman että
ihmiskunta itse omin käsin ohjaa kulkuaan. Määräsuuntaan vaikuttavat
voimat, joitten läpitunkema maailma on, ohjaavat elämää sokeasti.
Mutta tässä tapahtuu muutos. Päämäärä tulee tietoiseksi, ihmiskunta
tulee tajuiseksi siitä mitä se tahtoo: alkaa harkinnan aika. Renan
uskoo, että Ranskan suurella vallankumouksella oli suuri merkitys
tuollaisena käännekohtana, jolloin ihmiskunnalle kävi selväksi, että
sen ei enää tule jättäytyä sokeasti, vaistomaisesti vaikuttavien
voimien varaan, vaan ryhdyttävä itse järjestämään olemisensa muodot.
_Tiede_ on se välikappale, joka on astuva sokean vaiston sijaan.
»Ihmiskunnan tieteellinen organisoiminen, se on nykyisen tieteen
viimeinen sana, se on sen rohkea, mutta oikeutettu vaatimus.»
Mutta sen jälkeen kuin tiede on organisoinut ihmiskunnan, tulee se
organisoimaan maailman! Järki, tiede, on tästä lähtien oleva
päätekijä siinä universaalisessa työssä, jonka loppumääränä on »tehdä
Jumala täydelliseksi» (s. 37), s.o. toteuttaa uskonto.
Tieteelle, joka ilman epäilystä uskaltaa ryhtyä tällaisiin
kosmillisiin tehtäviin, ei tietysti ole tuottava suuriakaan
vaikeuksia yhteiskunnallisen pulman ratkaisu. Renan ei ole suorastaan
sosialisti, mutta varsin suuret vaatimukset hän yhteiskunnalle
asettaa. Sen tulee hoivata tieteet ja taiteet, sen tulee pitää huolta
siitä, että kaikki tulevat osallisiksi korkeimmista henkisistä
harrastuksista (s.o. Renanin kannalta: seemiläisestä filologiasta, on
joku ironisesti huomauttanut), ei sentähden, että nämä harrastukset
tuottavat nautintoa, sillä nautinto ei ole elämän tarkoitus, vaan
siksi, ettei ihminen voi olla täydellinen ilman täydellistä tietoa.
»Tieteen tulevaisuudessa» on Renan ensimäisen ja viimeisen kerran
elämässään demokraatti. Olemme hävittäneet haudantakaisen taivaan,
siis on meidän tehtävä taivas maan päälle, sanoo Renan yhtyen aikansa
sosialistisiin haaveilijoihin.
Tietäminen on kaikista elämän toiminnoista vähimmin profaani, sillä
se on kaikkein pyyteettömin, kaikkein riippumattomin nautinnosta.
Sille hän tahtoo elämänsä uhrata ja siten palvella Jumalaansa. Tiede
on nyt hänen uskontonsa. Ja suurin ääriviivoin hahmoiteltuansa
maailmanprosessin ja ihmiskunnan historian suunnan ja päämäärän, hän
myös esittää oman elämäntyönsä ohjelman. »19. vuosisadan tärkein teos
on oleva: _Kristinuskon alkuperän kriitillinen historia_.
Suurenmoinen teos, jonka tekijää minä kadehdin ja joka on oleva minun
kypsän ikäkauteni työ, ellei kuolema ja ulkonaiset onnettomuudet
minua siitä estä» (s. 279). Historia on näet tämän vuosisadan
todellinen filosofia. On opittava ymmärtämään ihmiskunnan
kehitysprosessi. Sitä varten on mitä tunnollisimman
yksityistutkimuksen yhdistyttävä mitä laajimpiin näköaloihin. Ennen
kaikkea on opittava ymmärtämään »primitiivinen psykologia», josta
valistusfilosofia ei mitään käsittänyt, tuo hämärätajuinen
sielunelämä, jossa ihmismaailman salattujen voimain vaikutukset
kaikkein selvimmin astuvat näkyviin...
V
Brandes on sattuvasti sanonut, että kun kirjallisuudenhistorian
käänteentekevät merkkimiehet, kuten Ranskassa edellisellä
vuosisadalla Voltaire, Rousseau, Diderot, luovat kokonaan uusia,
ennen tuntemattomia tunteita, jotka sitten heidän kirjallisen
toimensa kautta siirtyvät yhteiseksi omaisuudeksi, on sensijaan Renan
luonut vain uusia _vivahduksia_, uusia tunnesävyjä ja ylimenoja.
Mutta se on paljon sekin!
Aivan sama huomautus voidaan tehdä Renanin filosofisen tuotannon
suhteen. Jos tätä tarkastellaan sen ainesosiin nähden, täytyy se
suurimmalta osalta tunnustaa lainatavaraksi. »Tieteen
tulevaisuudessa» ei tarkasti ottaen liene montakaan todella
alkuperäistä aatetta. Hegeliltä on hän saanut aaterakennuksensa
rungon: idealistisen, ihanteen kannalta orienteeratun
maailmankatsomuksen, jonka mukaan olevaisen kehitysprosessia johtavat
»aatteet». Hän noudattaa Hegeliä niin uskollisesti, että hän tämän
tapaan uskoo tuon prosessin tapahtuvan kolmijaksoisena: kahden
toiselleen vastakkaisen tilan kautta korkeampaan yhteyteen.
Saint-Simonilta, Pierre Leroux'lta y.m. senaikaisilta
sosiaalipoliitisilta haaveilijoilta on Renan saanut tuon omituisen
samalla kertaa ratsionalistisen ja haaveellisen yhteiskuntaohjelmansa;
romantiikan suuri historioitsija Michelet on vaikuttanut hänen
käsitykseensä niistä tehtävistä, joita historiantutkimuksen oli
lähinnä suoritettava. Ja mitä taas tulee käsitykseen, että tieteen on
ryhdyttävä ohjaamaan ihmiskunnan vaiheita, niin on se niitä aatteita,
joihin sitten Francis Baconin päivien miltei jokainen vuosisata on
kerran innostunut. Meidän aikamme »monismi» voisi
ohjelmakirjoituksiinsa huoleti painattaa moniaita sivuja »Tieteen
tulevaisuudesta» ja olla varma siitä, että niitä pidettäisiin
viimeisten päivien viisautena.
Mutta tämän rinnalla on Renanin filosofiassa eräs vivahdus, eräs
ajatuskäänne, joka yksinään on niin erikoinen, että hänen
filosofiansa senkautta tulee paljon mieltäkiinnittävämmäksi kuin moni
ainesosiltaan oikeastaan paljon alkuperäisempi filosofia.
Ymmärtääksemme tämän vivahduksen merkityksen, on meidän ensinnä
asetettava se oikeaan taustaansa.
Idealistinen aaterakennus, sellainen kuin Hegelin, on nykyajan
ihmiselle oikeastaan varsin vaikea käsittää. Ääretön, välinpitämätön,
meille vieras luonto, jäisten avaruuksien kuolemanuhka on meille
tullut niin elävästi tietoiseksi, että on kuin kuuntelisimme
hourailijaa kuullessamme, mitenkä »aatteet» ja »ihanteet» muka ovat
maailman napa, jonka ympäri kaikki pyörii. Ihmismaailmahan on vain
haihtuva tomuhiukkanen maailman myllyssä, jonne se on joutunut
ikäänkuin sattumalta, tiesi minkä oikun kautta syntyneenä, ja jonka
rattaisiin se kerran on armottomasti musertuva. Ja jokin sellainen
tunne syntyi myös Renanissa, kun hän pari vuotta ennen kuolemaansa
taas ryhtyi silmäilemään nuoruudenkirjoitustaan, vihdoinkin
julkaistakseen sen. Esipuheessaan--Renanin esipuheet ovat yleensä
herkullisinta, mitä hän on kirjoittanut--hän nyt (1890) myöntää, että
hän oli tehnyt saman virheen kuin Hegel: antanut ihmiskunnalle liian
keskeisen aseman maailmankaikkeudessa; onhan olemassa se
mahdollisuus, että ihmiskunnan merkitys on yhtä suuri kuin sammaleen
tai jäkälän, joka kasvaa kiven pinnalla!
Kuitenkin on idealistisessa maailmankatsomuksessa sentään vähän
enemmän »järkeä» kuin mitä moderni katsantokanta on taipuvainen
myöntämään.
Ero entisen idealistisen ja nykyaikaisen naturalistisen katsomuksen
välillä voidaan kenties kaikkein paraiten ilmaista siten, että
edellinen tulkitsee maailmaa niiden _tulosten_ ja _ihanteiden_
valossa, joita maailmankehitys on toteuttanut, kun sensijaan
jälkimäinen tulkitsee maailmaa niiden _syiden_ valossa, jotka
kosmillista tapahtumista määräävät. Nyt on kiistämätön tosiseikka,
että ainakin meidän kiertotähdellämme tämä »kehitys» on merkinnyt
huimaavaa nousua kohti henkisyyttä, kohti yhä korkeampaa sielunelämää
ja on ilmeistä, että tämä »kehitys» yhä jatkuu, vaikka--se kernaasti
myönnettäköön--paljon hitaammin kuin yleensä ollaan taipuvaiset
myöntämään. Ennakkoluulottoman on mahdoton sulkea silmiään siltä,
että tämä kiertotähti on menossa kohti »hengen valtakuntaa».
Toiselta puolen tiedämme--tai uskomme tietävämme--että kaikki mikä
tapahtuu, tapahtuu välttämättömyydellä. Jos määrätty prosessi tuottaa
määrätyn tuloksen, tapahtuu se siksi, että sen, määrättyjen lakien
nojalla, _täytyi_ tuottaa tämä tulos; mistään oikusta tai
epäsäännöllisyydestä ei tässä voi olla kysymys. Jos kehitys
planeetallamme toteuttaa »ihanteen», on niissä syissä, jotka ovat
tätä kehitystä johtaneet, täytynyt piillä jotain, joitten kautta
»ihanne», kuin siemenessä, jo oli niissä olemassa.
On nyt olemassa eräs kokemuspiiri, jolla teleologinen katsantokanta,
se katsantokanta, joka tulkitsee ilmiöitä niiden tuottamien tulosten
mukaan, on luonnollinen ja oikeutettu. Se on elimellisen, orgaanisen
elämän piiri. Kaikki täällä on niin rakennettu, että se näyttää
olevan olemassa määrättyä tulosta: suvun jatkamista ja lisäämistä
varten. Tuota pientä hiekkajyvän tapaista murusta emme nimitä, kuten
hiekkajyvää, vain muruseksi: me sanomme sitä »siemeneksi»: me näemme
siinä suuren prosessin alun, me tiedämme että siinä on itiössään sitä
paljon suurempi olio. Meidän ei »vitalistien» tavoin tarvitse
otaksua, että tuossa murusessa pulisi joitakin erikoisia voimia;
vaikka uskomme, että se on aivan hiekkajyvän kaltainen siinä
suhteessa, että sekin on vain kokoumus muualla luonnossa olevia
aineita, katsomme sitä kuitenkin toisilla silmillä kuin hiekkajyvää:
emme voi unohtaa että se sittenkin on »siemen», se on, määrätyn
tuloksen ensi aihe.
Idealistinen filosofia merkitsee nyt tämän teleologisen
katsantokannan yleistämistä ja sovittamista maailmanprosessiin
kokonaisuudessaan.
Ajatuskulku on tämä: meidän kiertotähdellämme on kehitys toteuttava
»ihanteen»: siis on jo siinä »siemenessä», josta tämä kehitys on
alkunsa saanut, täytynyt piillä »ihanteellisia» voimia. Muu
maailmankaikkeus on kaiken todennäköisyyden mukaan rakennettu saman
peruskaavan pohjalle kuin meidän kolkkamme ja tulee tuottamaan saman
tuloksen: siis voi koko maailmanprosessin tulkita sen tuloksen mukaan
ja sanoa, että »ihanteelliset voimat», »aatteet» jne. johtavat sitä.
Renanin filosofian erikoinen piirre piilee nyt siinä tavassa, mitenkä
hän tähän idealistiseen maailmantulkintaan yhdistää kokemusperäisen,
empiristisen, katsomuksen ja menettelytavan.
Hän sanoo esim.: »Ääretön ei ole olemassa muuten kuin mikäli se
pukeutuu äärelliseen muotoon. Jumala ei ilmene muuten kuin
ruumiillistumissaan.» Se on: »aate», »ihanne» ovat olemassa vain
ilmiömaailmassa, käsin kosketeltavassa, silmin nähtävässä,
tunnettavassa olevaisuudessa. Hegelille ja muille spekulatiivisille
filosofeille »aate» sensijaan on »das Ding an sich», olio itsessään,
se mitä jää jälelle ilmiöiden »taakse», kun nämä ajatellaan
poistetuiksi. Kuten yllä on huomautettu, tuli Renan varsin aikaiseen
hylkäävälle kannalle kaikkeen tällaiseen abstraktiseen metafysiikkaan
nähden. Hän ei esim. koskaan ollut spiritualisti, niin idealisti kuin
olikin, se on, todellisuus ei hänen käsityksensä mukaan saanut
arvoansa senkautta, että sen ydin olisi ollut henkistä, sielullista
laatua, siis jotenkin »jalompaa» ainesta kuin aineellisuus. Vaan sen
arvon, mikä todellisuudella on, saa se siitä, minkä verran siinä,
juuri tässä aineellisessa olevaisessa, toteutuvat ihanteelliset
päämäärät. »Sielu» ja »Jumala» eivät ole mitään aineellisuudelle
vastakkaisia henkisiä perusolioita, vaan aineellisten voimain
_tuotteita_, kehitysprosessin _tuloksia_. (Tämä renanilainen
materialismi täytyy kyllä tunnustaa yhdeksi hämärimmistä kohdista
hänen filosofiassaan.)
Kokemus saa tämän kautta Renanin silmissä ihan toisen arvon kuin
sillä on spekulatiivisen idealismin aaterakennuksessa. Kokemus on
ainoa tiedonlähde; ainoastaan kokemuksen kautta voidaan ratkaista
myös se, onko yleinen idealistinen maailmankatsomus tosi. Jos tosiaan
aatteet hallitsevat maailmaa, jos tosiaan maailma pyrkii toteuttamaan
ihanteen, täytyy tämän olla olevaisuudessa silmin nähtävänä ja korvin
kuultavana. _Kokemus voi myös osoittaa idealistisen
maailmankatsomuksen vääräksi_.
Sitä se esim. Hegelille ei koskaan voinut tehdä. Jos kokemus näytti
menevän toiseen suuntaan kuin mitä aatteiden kehityskulku olisi
vaatinut, niin »sen pahempi tosiseikoille». Aatteen valtaa, sen
ajattomassa korkeudessa, ei tuo voinut järkyttää.
Kun näin ollen Renan alkoi selvitä nuoruutensa huumauksesta, jolloin
hän taivasta tavoittavassa optimismissaan ei pitänyt edes
keskustelemisen arvoisena sitä mahdollisuutta, että »ihanne» ei
toteutuisi, tuli hän seisomaan varsin vakavan vaikeuden edessä.
Olihan mahdoton sulkea silmiään siltä, että luonto näyttää olevan
tähän ihanteen toteutumiseen nähden aivan välinpitämätön. Ensinnäkin
ihmiskunnan vaikutus, jonka kautta »Jumala on organisoitava», näyttää
olevan sidottu tähän vaivaiseen maapalloon. Ja »kaukana siitä että
Jumala ilmenisi luonnossa, on tämä päinvastoin epämoraalinen, hyvä ja
paha ovat sille yhdentekeviä. Milloinkaan ei vuorenvieremä ole
pysähtynyt jättääkseen musertamatta kunnon miestä; aurinko ei ole
kalvennut yhdenkään rikoksen edessä; maa juo yhtä hyvin viattoman
kuin viallisen verta. Historiakin on siveelliseltä kannalta katsoen
jatkuva skandaali» (Fragm. philos. s. 319).
»Onko siis epätoivo oikeassa; olisiko totuus surullinen?»
Askel »Tieteen tulevaisuudesta» tähän kysymykseen ei ole aivan lyhyt!
Toistaiseksi Renan kuitenkin vastaa tähän kysymykseen selvällä
kiellolla. Jos järkemme onkin ateistinen, ilmenee »Jumala» meille
meidän siveellisessä tunteessamme. Velvollisuuden täyttämys,
epäitsekäs uhrautuminen, jotka historiassa--sen skandaalisuudesta
huolimatta!--ilmenevät häikäisevässä loistossaan, ovat
käsittämättömiä ilman »Jumalaa». Tarvitsee vain ajatella Jesusta ja
muita ihmiskunnassa vaikuttavan ihanteellisen voiman eläviä
ilmauksia.
Tämä Renanin filosofian toinen kehityskausi ilmenee hänen 50- ja
60-luvulla kirjoittamissaan esseissä: »Etudes d'histoire religieuse»,
»Essais de morale et de critique», »Fragments philosophiques», jotka
julkaistiin vasta 1876 yhdessä myöhempään periodiin kuuluvien
»Filosofisten dialogien» kanssa, »Questions contemporaines».
Jonkunlaisen yhteenvedon hänen nykyisestä kannastaan antaa kirjoitus:
»Luonnontieteet ja historialliset tieteet», joka on laadittu ystävä
Berthelot'lle osoitetun kirjeen muotoon. Se on vuodelta 1863.
Renan sovittaa siinä historiallisen katsantokannan koko
maailmankaikkeuteen. Historia sanan ahtaimmassa merkityksessä kuvaa
vain viimeistä myöhäisintä vaihetta tässä universaalisen syntymisen
tapahtumasarjassa. Filologia ja vertaileva mytologia valaisevat jo
varhaisempaa kautta: ihminen puhui ja loi myyttejä, ennenkuin hän
jätti jälkeensä kirjallisia muistomerkkejä. Näiden tieteiden takana
alkavat paleontologian ja luonnonhistorian äärettömät taivaanrannat
sarastaa. Nykyisissä eläinmuodoissa piilee niiden menneisyyden
selitys. Tähtitaivaankin muodostukset ovat ikivanhan historian
asiakirjoja. On tuleva aika, jolloin luonnontieteetkin muuttuvat
historiallisiksi.
Ja Renan tulkitsee tämän kosmillisen kehitysprosessin sen tulosten
valossa. Silloin ehdottomasti näyttää siltä kuin olisi vaikuttamassa
jokin pyrkimys luoda yhä täyteläisempää olemassaoloa. Aika yksinään
ei riitä tätä seikkaa selittämään. Ilman salaista »_hedelmällistä
edistyksen siementä_» (Fragm. philos. 177) olisi aika jäänyt
ikuisesti tuottamattomaksi. Salainen jousi, joka työntää kaiken
elämään, on välttämätön olettamus.
Korkeinta, mitä tämä pyrkimys edistykseen tähän saakka on tuottanut,
on ihmiskunta. Miksi tämä jäisi olemaan korkein muoto tietoisuutta,
mitä maailmankaikkeus pystyy tuottamaan? Ihmiskunta on kerran
syntynyt; siis tulee sen olemassaolo todennäköisesti kerran
loppumaankin. Mutta vaikka se sitä ennen ei ehtisikään saavuttaa
muuta kuin keskinkertaisia tuloksia, niin mitä senvertainen menetys
merkitsee maailman kokonaisuudessa! Sitäpaitsi on mahdoton aavistaa,
mitä ihmeitä tulevaisuus tuo helmassaan. Tieto on valtaa. Tulee
kerran aika, jolloin esim. kemiaa on harrastettu miljoonia vuosia.
Mihinkä pystyykään tämän kaukaisen tulevaisuuden kemisti! Hän kenties
hallitsee atomin lain ja tuntee elämän salaisuuden. Hän muovailee
olioita, sekä eläviä että kuolleita, mielensä mukaan. Hän tulee
riippumattomaksi kiertotähtemme rajoista. Hänestä tulee maailman
herra: tiede organisoi universumin.
Ja ellei tätä toteuta ihmiskunta, toteuttaa sen kenties elämä
jollakin toisella taivaankappaleella. Aika on ääretön, ja
mahdollisuudet rajattomat. Lukemattomista elämän siemenistä on yksi
kerran putoava suotuisaan maaperään ja kantava täyden hedelmän, joka
on »Jumala» täydellisyydessään.
V
Renanin elämä oli filosofinen romaani jännittävintä lajia. Olemme
vähitellen alkaneet lähestyä sen loppupuolta, niitä lukuja, joissa
juoni saa ratkaisunsa. Edessämme on hänen filosofiansa kolmas ja
viimeinen kehitysvaihe, »la troisième manière de Renan».
Tällöin vasta hänen olentonsa puhkesi täyteen kukkaansa, tällöin
vasta saavutti hän täyden alkuperäisyytensä, löysi sen verrattoman
äänensävyn, joka kantaa »renanismin» nimeä.
Tällöin vasta esittäjänkin vaikeudet todenteolla alkavat.
Kun tahtoo antaa lukijalle kuvaa tästä omituisesta
elämänfilosofiasta, johtuu aina ensinnä mieleen se henkinen hekkuma,
jota on tuntenut, antaessaan tämän ajatusmaailman siirtyä sieluunsa,
lukiessaan Renanin viimeiseen kehityskauteen kuuluvia teoksia:
»Dialogues philosophiques», »Souvenirs d'enfance et de jeunesse»,
»Drames philosophiques», »Feuilles détachées». Monet, jotka ovat
Renania esittäneet, eivät mielestäni olekaan voineet vastustaa tätä
kiusausta ottaa »renanismi» etupäässä henkisen nautinnon kannalta,
Pariisin salonkien jälkiruoka-filosofiana, liihoitteluna ja
leikittelynä taivaan ja maan välillä, rakastettavana
skeptillisyytenä, ihastuttavana »diletanttismina». Mutta sillä
uhallakin, että lukija olisi tyytymätön tietäessään, ettei häntä
viedä tälle hunaja-astialle, johon on koottu heleimmän henkisen
hienostuksen mesi, mitä ihmiskunta vielä on pystynyt tuottamaan,
kaarran vielä toistaiseksi tätä houkuttelevaa aarretta, ja jatkan
sielutieteellisen erittelyn karuja maita.
On nimittäin niin, ettei »renanismille» voida ollenkaan tehdä
oikeutta, ellei sitä katsota sen oman syntyhistorian valossa. Kaukana
siitä, että se olisi ollut jokin satunnainen henkinen sivutuote,
jokin mielen oikku, on se päinvastoin välttämätön tulos niistä
sielullisista tekijöistä, jotka piilivät Renanin elämänkatsomuksen
pohjalla ja joiden toimintaa tähän saakka olemme seuranneet.
Näkee joskus sellaisen käsityksen, ikäänkuin olisi se
»vastakääntymys», joka pakoitti Renanin poistumaan Saint-Sulpicestä
ja kirkon helmasta, erillinen tapaus hänen elämässään, ilman sen
yleisempää kantavuutta. Tämä on väärin. Renanin elämällä, hänen
elämänkatsomuksensa vaiheilla, on päinvastoin aivan erikoinen
yhtenäisyys ja johdonmukaisuus.
Sama ulkokohtainen, pyyteetön ajatustapa, joka oli saattanut Renanin
kykeneväksi riittävällä selvyydellä huomaamaan kirkonopin haurauden,
sama ajatustapa saattoi hänet elämänsä viime vaiheessa huomaamaan
idealisminsa, ihannemielisten uskomuksiensa, perustelemattomuuden.
Renanin »vastakääntymys» jatkui läpi koko hänen elämänsä; hän ei
koskaan tullut valmiiksi, hänen aivonsa eivät koskaan kangistuneet
määrättyyn kaavaan, johon hän olisi jäänyt tuijottamaan, menipä
sitten maailma tuolla ulkona sen mukaisesti tai sitä vastaan.
On tunnettua, mitenkä viime vuosisadan keskivaiheilla filosofisissa
virtauksissa tapahtui jyrkkä taite idealismista naturalismiin, niin
että sensijaan kuin vuosisadan alkupuolella hallitsi taivaita
tavoittava, puhtaasti spekulatiivinen, ihannemielinen
maailmantulkinta, jälkipuolisko taas pyrki tekemään filosofiasta
kokemusperäisen maailmankatsomuksen, joka katseli todellisuutta aivan
samalla tavoin kuin yksityistieteet, _syiden_ eikä tulosten ja
ihanteiden valossa. Ottaen huomioon inhimillisen hengenjoustavuuden
kouraantuntuvat rajoitukset, ei ole ihmeteltävää, että vain harvat
niistä ajattelijoista, joiden elämänkatsomus oli ehtinyt kiteytyä
vuosisadan edellisellä puoliskolla vallinneen idealistisen virtauksen
aikana, jaksoivat seurata tuon käänteen mukana. Aika vieraantui
nopeasti idealistisesta spekulatiosta, josta pian tuli melkein
muinaisjäännös, meille sisäisesti vieras järjenrakennus, jonka elävä
henki oli jättänyt tyhjäksi ja autioksi. On kuitenkin muutamia
esimerkkejä siitä, että ajattelija, jonka elämänpiiriin ovat
kuuluneet vuosisadan molemmat puoliskot, on jaksanut seurata
vuosisatansa nopean henkisen liikunnon mukana. Kaikkein kauneimman
esimerkin tällaisesta henkisestä vireydestä tarjoaa juuri Renan.
Hänen elämänkatsomuksensa kehityksessä kuvastuu mitä selvimmin
siirtymys ihanteellisesta maailmantulkinnasta kokemusperäiseen
todellisuuden tarkasteluun. Renanin universaalinen henki on
mahduttanut itseensä koko vuosisatansa.
Jos Renanin filosofia olisi jäänyt »Tieteen tulevaisuuden» kannalle,
mikä merkillinen muumio se olisikaan meidän silmissämme! Samanlainen
tomuttunut jäännös entisiltä ajoilta kuin meille nyt ovat jonkun
Hegelin tai Schellingin aaterakennukset. Nyt sensijaan hänen
filosofiansa meidän silmissämme on täynnä elämää ja sisäistä
jännitystä; ja sen kautta, että se viime vaiheessaan on oleellisesti
sama kuin nykypäiväinen, voimme päästä elävään suhteeseen myös sen
aikaisempien kerrostumain kanssa.
On näin ollen mielestäni lyhytnäköistä lukea Renanille viaksi hänen
henkinen muuntelevaisuutensa, hänen elämänkatsomuksensa alituinen
liikkuvaisuus (kuten Séailles tekee:
Ernest Renan, esim. ss. 256 seur, 275 seur.). Moititaan hänen
kokemuskantaansa, hänen empirismiään, joka ei myöntänyt »aatteelle»
todellisuutta tosiseikkain, ilmiöiden ulkopuolella ja joka näin aina
antoi itsensä alttiiksi sille vaaralle, että tosiseikat kumoavat
»aatteen». Idealismi, rohkeus, usko, toivo on muka ammennettava
omasta rinnasta eikä todellisuuden tarkastelusta; täten ei myöskään
todellisuus koskaan voi sitä näyttää vääräksi: kun todellisuus antaa
aihetta pettymyksiin, saattaa muka idealisti aina vetäytyä takaisin
puhtaan »ihanteen», ajattoman »aatteen» kontemplatioon, niinkuin
etana kuoreensa, ja näin virkistettynä uudelleen työntää
ihanteellisuuden tuntosarvet ulos karuun maailmaan.
Täytyy kysyä: mitä arvoa voi tuontapaisella elämänkatsomuksella olla?
Filosofianhan juuri tulee olla se värähdys, minkä todellisuuden
kosketus hengessämme synnyttää, olipa tämä kosketus sitten miten
karkea tahansa. Renan ei koskaan vetäytynyt tätä todellisuuden
kosketusta pakoon, vaan jatkuvasti antoi henkensä mukautua siihen.
Jos se oli hänelle yllätys, jos kokemus näytti menevän päinvastaiseen
suuntaan kuin se missä päin hänen ihanteensa asui, ei hänen mieleensä
juolahtanut sen johdosta purkautua pateetiseen pessimismiin ja
katkeruuteen, vaan jos tuo suunta oli kovin järjetön, hän purskahti
nauramaan tälle »huonolle farssille». Katkeruudellahan ei mitään
voiteta; todellisuushan on meille ylivoimainen ja pakoittaa meidät
lopulta kuitenkin mukautumaan suuntaansa, tahdoimme tai emme.
Sanoessamme, että Renanin elämänkatsomuksen kehityksestä kuvastuu
vuosisadan käänne idealismista naturalismiin, on kuitenkin kohta
lisättävä eräs huomautus.
Samoin kuin Renan »vastakääntymyksensä» ensi vaiheessa, siirtyessään
positiivisesta kristinuskosta erikoisenlaatuiseen idealismiin, ei
oikeastaan vieraantunut hylkäämästään elämänkannasta, ei katkaissut
sitä napasuonta, jonka kautta kristillisyyden sisäelämä edelleenkin
saattoi vapaasti virrata häneen, vaan päinvastoin--kuten ennen muuta
»Jesuksen elämä» todistaa-- saattoi koko sieluineen eläytyä tuohon
sielunpiiriin--samoin vanheneva Renan, huolimatta siitä, että hän yhä
selvemmin näki idealisminsa haurauden, ei sittenkään tälle sisäisesti
kylmennyt, ei varsinaisten naturalistien ja agnostikkojen tavoin
kadottanut ihanteellisuuden näkökulmaa, idealistisen
maailmantulkinnan mahdollisuutta. Jäähän kuitenkin idealistinen
olettamus--että elämällä on syvempi merkitys, että ihanne, »Jumala»,
uskonto joskus toteutuu--yhdeksi mahdollisista, onhan sittenkin
mahdollista, että elämän ponnistukset joskus vievät perille, kun
sillä kerran on käytettävänään ääretön aika ja koekenttänä itse
maailmankaikkeus. Ei missään tule niin selvästi ilmi se, mitenkä
lähtemättömästi ihanteen näkökulma Renanin sieluun oli syöpynyt, kuin
siinä, kuinka hän oli valmis myöntämään ihanteelle minkälaisia
etuoikeuksia hyvänsä, kuinka hän alistui siihen, että hänen omansa ja
ihmiskunnan työ kenties on kokonaan vailla merkitystä sen
toteuttamiseen nähden, kuinka hän oli valmis odottamaan ihanteensa
lähestymistä, kuten runon Sulamith Salomoansa, vaikka se lähtisi
liikkeelle avaruuden toisesta päästä ja lähenisi meidän kolkkaamme
vain äärettömien ajanjaksojen kuluessa.
Tätä itsepintaista ihanteellisuutta tarkastaessa herää itsestään
kysymys: Eikö se seikka, että tuolla tavoin täytyy alituisesti tinkiä
ihanteen toteutumisesta, että täytyy asettaa tähystimensä askel
askeleelta yhä suuremmalle etäisyydelle, voidakseen sitä ollenkaan
nähdä, eikö se todista, että todellisuuden ja tämän
ihanteellisuuden-näkökulman välillä ei ole mitään yhdenmukaisuutta,
että todellisuus oikeastaan on tälle näkökulmalle vieras, ainakin jos
se asetetaan niin maailmaavallitsevaksi kuin Renan sentään tekee?
Eikö toisin sanoen idealismi ole itsepetosta ja harhaa?
Tämän kysymyksen asetti itsellensä myös Renan, ja vastaus, jonka hän
siihen antoi, oli juuri »renanismi».
* * * * *
Pahin kolaus, mitä todellisuus antoi Renanille ja hänen
elämänfilosofialleen, oli ranskalaissaksalainen sota vuosina 1870-71
ja sitä seuraavat sisäiset levottomuudet Ranskassa. Renanilla oli
sodan aattoon saakka Saksasta se ihanteellinen käsitys, minkä hän oli
ammentanut Herderin, Goethen ja Hegelin hengentuotteista. Hän piti
Saksaa idealismin ja henkisyyden kotimaana, ihaili hartaasti
germaanilaista vakavuutta ranskalaisen kevytmielisyyden vastakohtana;
hän uskoi että vain Saksa olisi mahdollinen synnyttämään meidän
aikamme Kristuksen. Vielä sodan aikana hänen ihailunsa puhkesi esille:
saksalaiset ovat korkeampi rotu, kaikilla aloilla, missä saksalainen
äly ja työ ovat suorittaneet jotain, ovat ne osoittaneet ylemmyytensä
(Goncourt: Journal, 6. IX. 1870).
Renanille sentähden oli musertava pettymys, kun Saksa--kuten hänestä
tuntui--kieltäen entiset ihanteensa asetti niiden sijalle Bismarckin
reaalipolitiikan ja Moltken strategian. Yleisinhimillisen sivistyksen
asia näytti sille tulleen yhdentekeväksi, kun se sensijaan, että se
osoittamalla jalomielisyyttä voitettua kohtaan olisi parantanut
särkyneen sivistysliiton entiselleen, käyttäytyi brutaalisena
valloittajana.
Tähän avonaiseen haavaan vuodattivat kirpeätä myrkkyä heti seuraavat
Pariisin kommuunin kauhunpäivät, joissa suuren joukon järjettömyys
ennen aavistamattomalla tavalla tuli ilmi. Renanin oli pakko lähteä
Pariisista ja siirtyä Versaillesin, missä hän puistossa
käyskennellen, ilman kirjojaan, pakollisessa työttömyydessä, kulutti
aikaansa »antamalla aivojensa eri lohkojen keskustella keskenään».
Sillä tavoin syntyivät »Filosofiset dialogit»--kirja, joka on yhtä
synkkä kuin »Tieteen tulevaisuus» oli valoisa. Renan epäröikin sen
julkaisemisen suhteen ja teki tämän vasta viisi vuotta myöhemmin.
On huomautettu, että Renan näihin aikoihin todennäköisesti on lukenut
Platonin dialogeja (Darmesteter), koska niistä tavataan niin selviä
jälkiä hänen tältä ajalta polveutuvissa kirjoitelmissaan. Ainakin
näyttää siltä, kuin Platonin »Valtion» yhteiskuntaihanne--tuo
ihmiskunnan haihtumaton haave, että viisaat, »filosofit», joskus
tulisivat ohjaamaan ihmiskunnan kohtaloa!--olisi hänen mielessään
kangastanut, kun hän »Filosofisissa dialogeissa» hahmoittelee sen
yhteiskuntamuodon, joka paraiten turvaisi ihanteen.
Peruuttaen melkein sananmukaisesti, mitä hän »Tieteen
tulevaisuudessa» oli lausunut, pitää hän nyt järjettömänä yritystä
ruveta yksilö yksilöltä istuttamaan ymmärrystä maapallon kahteen
miljardiin ihmiseen. Totuuden ja henkisen edistyksen vuoksi ei ole
ollenkaan välttämätöntä, että kaikki ihmiset ovat korkeammasta
hengenviljelyksestä osallisia. Korkeimpia matemaatisia asioita
ymmärtää vain joku satakunta ihmistä, mutta se riittää. Ihmiskunnan
eliitti, sen parhaisto, sen suuret miehet ovat tämän kiertotähden
tarkoitus, sanoo Renan, kuten myöhemmin Nietzsche. Niissä löytää
universumin tajunta ilmaisunsa. Tämän parhaiston on hallittava suurta
joukkoa. Jos se napisee, on parhaiston käytettävä hyväkseen niitä
aseita, joita tiede sille tarjoo. Pahimmassa tapauksessa--sanoo Renan
syrjäsilmäyksellä kommuunin järjettömyyteen ja kauhuihin--on maan
päällä synnytettävä tieteen hirmuvalta, joka pitää alituisessa
vavistuksessa tyytymättömän massan. Niillä mielikuvilla, joita Renan
tästä hirmuvallasta loihtii esiin, on melkein painajaisunen kaameus--
näkyy selvästi, kuinka hänen mielensä tasapaino oli järkkynyt.
Renanin mieli oli kuitenkin liian harmooninen, jotta tämä
väkivaltainen pingoitus olisi jäänyt sille pysyväksi. Saamme
tuonnempana nähdä, mitenkä hän vielä teki puolittaisen, iroonisen
sovinnon demokratian kanssa. Mutta eräs toinen piirre, joka
»Filosofisissa dialogeissa» pistää silmään, ei enää häviä hänen
elämänfilosofiastaan.
Se oli syvä tietoisuus siitä, että hänen idealisminsa oli vienyt
hänet harhaan, että häntä oli petkutettu, vedetty nenästä. Hän alkoi
olla perusteellisesti varuillaan kaikkia sielunsa ihanteellisia
taipumuksia kohtaan. »Comme j'avais l'esprit juste», sanoo hän, koska
hänen mielensä teki oikeutta kokemukselle, huomasi hän, että
ihanteella ja todellisuudella ei ole mitään tekemistä keskenään, että
maailma selvästi menee kohti mataluutta ja keskinkertaisuutta, että
ihanteellinen asia aina on heikompi kuin se raaka koneellinen voima,
joka näyttää hallitsevan maailmaa.
Tapa, jolla Renan suhtautui tähän omaan petolliseen idealismiinsa,
ilmaisee koko sen monisäikeisyyden, jonka hänen olentonsa nyttemmin
on saavuttanut.
Aikaisemmin oli hän kaikissa sellaisissa mielenliikkeissä, kuten
uskonnollisuus, omantunnon ääni, runous, rakkaus, joissa tulee ilmi
se mitä ihmissielussa on ihanteellisuutta ja epäitsekkyyttä, nähnyt
niiden salaperäisten voimain ilmauksia, jotka vähitellen
ihmiskunnassa toteuttavat korkeampia elämänmuotoja ja lopuksi kenties
»Jumalan». Mutta jos nyt nämä voimat itse asiassa ovatkin
voimattomia, jos ihanne on vain väikkyvä juureton kangastus, mitenkä
on silloin noita mielenliikkeitä arvosteltava? Toiselta puolen nekin
silloin täytyy leimata vain harhaksi, illusioiksi ilman suurempaa
kantavuutta, ääniksi, jotka pettävät meidät, jos antaudumme
kuuntelemaan, mitä ne kertovat korkeammasta todellisuudesta. Ja
toiselta puolen samalla kaikki se, mitä ihmisessä kenties on
ylhäistä, tulee juuri siitä, mikäli annamme näille äänille valtaa
sielussamme. On siis mahdotonta sulkea niiltä korviansa, on mahdoton
luopua siitä, mikä meissä on arvokkainta: sen uskonnollisuuden
jätteistä, mikä meihin nuoruudessa istutettiin ja jonka tuoksu on
läpitunkenut elämämme, on mahdoton kieltää kaikki tämä ja sutena
ruveta ulvomaan susien kanssa. Jää siis jälelle vain yksi
mahdollisuus: edelleenkin pysyä idealistina, antautua edelleenkin
petkutettavaksi ja nenästä vedettäväksi. _Mutta olkaamme tietoisia
siitä, että meitä petkutetaan!_
Tämä on »renanismin» ydin. Se ei merkitse luopumista entisistä
ihanteista eikä uskottomuutta niitä kohtaan. Jäähän, kuten sanottu,
idealistinen hypoteesi kuitenkin yhdeksi mahdollisista. Ja vaikka
kävisi ilmiselväksi, että se on tuulesta temmattu, täytyy meidän
sittenkin toimia sen mukaisesti kuin se olisi tosi. Mutta meidän ei
silti ole pakko antautua mihinkään kuvitteluihin, meidän ei ole
tarvis vielä lisäksi kärsiä sitä nöyryytystä, että olemme olleet
sokeita marionetteja kaitselmuksen kädessä. Joskin se tanssittaa
meitä mielensä mukaan, voimme ainakin hiljaisessa mielessämme liittää
alistuvaisuuteemme pienen ironian, voimme sisässämme kieltäytyä
ottamasta leikkiä liian vakavasti.
»Renanismi» on omituinen kaksiteräinen viisaus, sen ironia on
omituisesti kaksikerroksista.
Sen ironia kohdistuu ensinnäkin todellisuuteen. Ihanteen näkökanta on
syöpynyt Renaniin niin syvälle, ettei hän oikeastaan voi päästä
mihinkään positiiviseen suhteeseen sellaisen todellisuuden kanssa,
johon tätä näkökantaa ei näytä voitavan sovittaa: ihanteeton
todellisuus on ja pysyy Renanille todellisuuden irvikuvana. Hän ei
voi koskaan alistua ottamaan sitä vakavalta kannalta, se herättää
hänen ivaansa, hänen nauruansa.
Toiseksi kohdistuu »renanismin» ironia ihanteeseen. Jos todellisuus
ilman ihannetta on irvikuva, niin on myös ihanne, jolla ei ole mitään
juurta todellisuudessa, vähän naurettava. Kummallekaan ei voi
täydellisesti antautua: täytyy osata vapaasti liihoitella niiden
välillä.
Jos Renan kenties oli puoleksi keltti, niin on ainakin »renanismi»
puhtainta ranskalaisuutta. Sitä ei voi ajatella muualla kuin siinä
maaperässä, joka on kasvattanut Montaignen, La Rochefoucauldin,
Voltairen--koko tuon sarjan älyllisiä viisaita, joiden ylin halu oli
päästä varmuuteen siitä, etteivät elämän illusiot enää pidä heitä
lumoissaan, etteivät he ole niiden »dupe», kuten termi kuuluu. Mitä
muuta tahansa, mutta narri ei millään ehdolla!
Mutta paitsi tässä älyllisyydessä, tuntuu eräässä toisessakin
»renanismin» piirteessä piilevän jotain, jota tuskin voi olla
leimaamatta muuksi kuin »gallialaisuudeksi» tai »latinalaisuudeksi».
Se ei vielä ole tullut riittävällä selvyydellä esiin.
Joku kirkkoisä on sanonut, että ellei hyveen palkkana seuraa taivaan
autuus, on se suurin hulluus maan päällä. Kaukana tietysti siitä,
että Renanin mielipide olisi ollut tämä, on hänen
moraalifilosofiassaan kuitenkin jotain, joka muistuttaa tällaisia
teologisia käsityksiä.
Siveellinen elämä ei näet hänen mielestään voi pysyä pystyssä ilman
määrättyjä uskonnollisia käsityksiä. »Me emme pyydä palkitsijaa,
mutta me tahdomme todistajan» (Feuilles détachées s. 433). »Jumala»
on hyveelle välttämätön. Kun idealisti uhraa henkensä epäitsekkään
asian hyväksi, täytyy hänellä olla senverran korvausta, että hän saa
uskoa ikuisen oikeudenmukaisuuden panevan merkille hänen uhrauksensa.
Tuo ei ole sitä mitä sanotaan »humaaniseksi» siveysopiksi sanan
jyrkimmässä mielessä. Tämän opin mukaan siveellinen teko riittää itse
itsellensä; se ei tarvitse mitään korvauksia, ei mitään todistajaa.
Se on yksinkertaisesti ihmisluontoon pannun lain toteuttamista,
»kunnioituksesta tätä lakia kohtaan», kuten Kant sanoo. Elämän oikea
sankarisatu on sen mukaan
»strida hopplös strid,
och namnlös dö»,[8]
katsomatta siihen onko taistelulla tulosta vai ei.
Myönnettäköön kernaasti, että tällaisessa rigoristisessa
siveyskäsityksessä voi olla annos itsepetosta, ja että kun joku
ranskalainen moraalifilosofi ei omasta rinnastansa löydä
»kategoorista imperatiivia» sen koko jylhyydessä, niin se johtuu
kenties etupäässä siitä, että hän on liian tarkkanäköinen antaakseen
omantunnon paatoksen petkuttaa itseään. »L'intérêt joue toutes sortes
de personnages, même celui de désintéressé», itsekkyys osaa näytellä
epäitsekkäänkin osaa, sanoo La Rochefaucauld sattuvalla tavallaan.
Renanin käsityksen mukaan antaa kunnon ihminen itsensä alttiiksi
kaksinkertaiselle petkutukselle, kun hän elämän tarjoamista
pettymyksistä huolimatta edelleenkin noudattaa ihanteellisia ääniä
rinnassaan. Paitsi sitä että nämä äänet voivat olla petollisia,
mikäli ne kuiskaavat meille korkeammasta todellisuudesta, on vielä
itse »hyve» persoonallisen edun kannalta »duperie», petkutusta, koska
yksilöllä ei ole mitään ajallista etua siitä (Dial. philos. s. 31).
Luonto käyttää meitä säälimättömästi hyväkseen, ei ainoastaan
rakkaudessa, jossa se, turvatakseen suvun jatkumisen, lupaa
taivaallista onnea, kuitenkaan lupaustaan täyttämättä, vaan kaikkien
inhimillisten pyyteitten alalla. Ei ole mitään halua, joka ei
tyydytettynä näyttäisi onttouttaan. Samoin on moraali luonnon
»intressissä»; se panee ihmisen toimimaan vastoin etujaan antamatta
hänelle mitään korvausta.
Olisi synti sanoa, että nämä kohdat Renanin elämänfilosofiaa olisivat
erikoisen selviä. Välistä näyttää hän ymmärtävän asian niin, kuin
olisivat ne idealistiset uskomukset, se uskonnollisuus, joka hänen
mielestään erottamattomasti liittyy inhimillisiin siveellisiin
käsitteisiin, siveellisen toiminnan suoranainen _vaikutin_,
liikkeelle paneva motiivi. Hän esim. pelkää, että jos positiivisten
uskontojen häviötä vielä seuraa noiden idealististenkin uskomusten
raunioituminen, on tavaton siveellinen alennus oleva siitä tuloksena.
Sen mukaan täytyisi näitä uskomuksia pitää siveellisen toiminnan
vaikuttimena, joita ilman se ei voi pysyä pystyssä. Mutta toiselta
puolen Renan tehostaa sitä seikkaa, että meidän on pakko noudattaa
sisäistä innoitustamme silloinkin kun sen petollisuus on ilmiselvä.
Sen mukaan siveellisellä toiminnalla olisi vaikuttimensa itsessään,
riippumatta uskomuksista, joita siihen mahdollisesti liittyy tai on
liittymättä. Pulma täytynee ratkaista niin, että Renan kyllä omasta
puolestaan katsoi voivansa tulla toimeen tällaisella puhtaasti
»humaanisella» siveysopilla, mutta epäili vahvasti, jaksaako ihmisten
suuri enemmistö sellaiseen tyytyä.
Sama huomautus on tehtävä, mitä tulee siihen käsitykseen, että »hyve»
on petkutusta, koska siitä ei seuraa mitään ajallista etua. Renan
teki siinäkin suhteessa jyrkän eron ihmisten enemmistön ja oman
tyyppinsä välillä, s.o. sen tyypin, jolla on suuri henkinen kutsumus.
Tästä enemmän tuonnempana.--
»Petos» näyttää siis olevan luonnon perustus. Luonnon
»machiavellismia» vastaan on ihminen voimaton taistelemaan.
Päämääränsä saavuttamiseksi on sillä käytettävänään tuhannet temput.
Silloinkin kun me luulemme sitä vastustavamme, me kuuntelemme juuri
sen ääntä. Yritys jonkun Schopenhauerin tavoin nousta kapinaan Iäistä
vastaan on rikos »par excellence». Ainoa viisaus on alistuminen,
mutta meidän ei tarvitse sulkea silmiämme siltä, että meitä
petkutetaan.
Ja, Jumalan kiitos, tämä alistuminen ei olekaan mitään vaikeata! Maa,
ihmisen asuinsija, on kuitenkin ihana, luonto on kaikesta huolimatta
sittenkin hyväntahtoinen, ja se minkä verran elämässä on »huonoa
farssia», sen me iloisuudella käännämme jälleen hyväksi. Älkäämme
ottako näytelmää liian vakavasti; me mukaudumme parhaiten Iäisen
tarkoituksiin, käyttämällä pientä ironiaa elämän maustimena.
Renanin nuoruuden sankarillinen idealismi kääntyi hänen vanhoilla
päivillään yhä enemmän lyyrilliseksi. Nuoruudessaan hän oli ihaillut
kaikenlaista fanatismia, jossa sokea uhrautuminen ihanteen hyväksi
tuli näkyviin; vanhempana kaikki se kävi hänelle vastenmieliseksi.
Hän kadotti esim. sympatiansa juutalaista henkeä kohtaan, joka ei
osaa hymyillä, joka ottaa kaiken niin traagillisen juhlallisesti.
Oikea euroopalainen henki on se, joka uskaltaa sanoa itselleen, että
työ, jolle on uhrannut elämänsä, kenties on turhuus. Aristokraatiseen
hengenkulttuuriin sisältyy pisara skeptillisyyttä, joka saattaa
omasta oivallisuudestaan sanoa: »Hyve, sinä et ole muuta kuin sana!»
Nuoruudessaan Renan perusti idealistisen hypoteesin etupäässä
siveellisen tietoisuuden tosiseikkaan. Vanhetessaan hän alkoi nähdä
varsinkin _rakkaudessa_ ihanteellisuuden ilmauksen. Matalimmassakin
sielussa herää hellyyden ja jalomielisyyden väre, kun rakkaus sitä
koskettaa; kaikkein ahtainkin mieli tuntee silloin koskettavansa
äärettömyyttä. »Rakkaus on paras todistus Jumalan olemassaolosta.»
Renan kallistui yhä enemmän naisellisen elämänymmärryksen puoleen.
Hänen idealisminsa tuli subjektiiviseksi tunneliikutukseksi, jonka
valtaan hän saattoi vapaasti antautua, sallimatta sen silti vangita
itseään. Hän näki yhtaikaa ihanteen ja todellisuuden, ne ovat kuin
kaksi yhdensuuntaista viivaa, jotka koskettavat toisiaan
äärettömyydessä. Yli karun maan antoi hän ihanteen Arielin soittaa
ilmaharppuaan.
Tietoisuus siitä, että järjen kritiikki on voimaton luontoa vastaan,
antoi hänelle turvallisuutta, kun hän oli pakoitettu jatkamaan
»alasrepijän» työtä. Sanoimmepa mitä tahansa, veimmepä kieltämyksen
sen äärimäisille rajoille saakka, sisäiset äänet, jotka nousevat
tajuttomista syvyyksistä, ja jotka kuiskaavat korkeammasta
todellisuudesta, jatkavat siitä huolimatta lumoavaa soittoaan.
Sanoimmepa mitä tahansa, meitä uskotaan lopulta kuitenkin vain jos se
käy yhteen noiden äänien kanssa, ja itse asiassa me olemme siitä
ihastuneita!...