Kuu metsän härmään katsoo talviyössä,
ja sadoin kitein hanget kimaltaa.
Vain tuuli kaukaa hiljaa humajaa
kuin kertoin, ett' on elo vielä työssä.
On sadun hämy puiden varjovyössä,
kuin salaa jäinen oksa rasahtaa;
yön hiljaisuuteen sydän aukeaa:
nyt unhoituksen onnen saatko myös sä?
On niinkuin menneet tuskan hetket ois
vain unta, joka tyhjään haihtuu pois
kuin varjot, jotka kinoksilla kulkee,
ja mikä tähteeksi jäi elämään
on kylmä lepo kuoleman ja jään,
min suureen rauhaan hiljaisuus sun sulkee.
V
Kuin ennen lapsena, kun kesäkaudet
ma kuuntelin kuin tuuli puissa soi
ja päivä permantoon loi ruutuin kuvan,
min loistehessa hiuteet karkeloi,--
niin nytkin, monen pitkän vuoden jälkeen
taas tuulen huminata kuulen vaan
ja katson valkopilvein vaellusta
ja annan ajan mennä menojaan.--
Ah miten paljon siihen väliin mahtuu!
On ollut odotusta ihanaa,
on ollut toivoa ja pettymystä
ja tuskan yötä, syttä mustempaa;
ja kaiken aikaa, muuttumatta, hiljaa
rauhaisa tuuli puissa soinut on,
ja päivä katsonut on huoneeseeni,
ja pilvet vaeltaneet kuolohon.
En tiedä, mitä vuodet vielä tuovat
ja mihin päättyy harhaileva tie;
en tiedä löydänkö ma Kaanaatani,
jos elämässä Kaanaanmaata lie,--
sen yksin tiedän, siihen yhteen uskon:
on ihmiselo hauras uni vain,
min verhona on iäisesti sama
valkoinen siinto pilvein kulkevain.
Kun kerran kuolen, haudallani silloin
taas tuuli hiljaa puissa humajaa
ja valkopilvet yllä vaeltavat
ja ikinuori päivä kimaltaa.--
Teit', ystävät, en unhoita ma enää,
te todistajat ihmisunelman,
te valkeet verhot elon arvoituksen,
te toivontähdet pyhiin-kulkijan!