Elämä vaihtelee, on olemassa onnettomuuksia, jotka ovat vielä suurempia
kuin minun.
Näen priorittaren sellaisena jollainen hän oli tänä iltana, istuessaan
sänkyni vieressä. Hiljaisuus ja hirveä kouristus kuvastui hänen
kasvoillaan, en mielelläni utele, mutta kuitenkin sanoin:
-- Mikä teidän on?
Hän vastasi:
Sain juuri uutisen ystävän kuolemasta, ystävän jota en ole nähnyt
kymmeneen vuoteen.
Sitten hän lisäsi hiljaisella äänellä ja kuin tahtoen näissä sanoissa
nauttia koko tuskaansa:
-- Se mies, jota olen rakastanut, on kuollut...
Äitini, hän on kuollut; mies, jota olette rakastanut, on kuollut.
Aivomme sitä ei vielä käsitä, ei voi ymmärtää sitä, se ei vielä ole
totuutta meille, onnettomuuden ymmärtäminen vie aikaa, se ei ole selvä
samassa, mutta hän on kuollut.
Hän kuoli kaksi tuntia sitten, kohta siitä on kaksitoista tuntia, ja
sitten kaksikymmentä neljä tuntia, ja viimein päiviä; hän on ainiaaksi
kuollut, huomenna hän on vielä enemmän kuollut kuin tänäpäivänä, ja
vuoden kuluttua vielä enemmän.
Olento, jota rakastamme, on kuollut. Ne ovat tavallisia ja
yksinkertaisia sanoja, mutta sanoja, jotka eivät milloinkaan taukoa
kaikumasta korvissamme...
* * * * *
Se mies, jota rakastan, elää, hän hengittää, hän on jossakin osassa
maailmaa, hän puhuu, hän nauraa, hän suuttuu, hänellä on ajatuksia,
tottumuksia, toivoja, suunnitteluja, kuvailuita. Hän syö, hän nousee
ylös, laskeutuu levolle, nukkuu. Hän nauttii vedestä, ilmasta, hyvistä
tuoksuista. Hän elää. Kun päivä paistaa, niin hän on iloisempi, ja
joskus häntä ikävystyttää, hän on vaihteleva, kärsimätön, kiivas.
Hän ajattelee vielä minua, mutta sitten hän ei enää ajattele, hän
ajattelee toisia naisia, hän rakastaa niitä...
Elä, hellästi rakastettuni, ympäröiköön elämä sinua, kylvettäköön,
hyväilköön, loistakoon sielussasi ja hiuksillasi, olkoon sitä kätesi
ympärillä, jalkojesi alla ja pääsi ympärillä...
Ajattelen korvia jotka eivät enää kuule; jos huutaa niiden kuultaviksi
nimen, niin ne eivät kuule. Se on kuoleman kamalaa itsepäisyyttä ja
hiljaisuutta...