En voinut alati valehdella. Tänä aamuna kun äiti prioritar antoi
muistutuksen sisar Catherinelle, sanoi hän osoittaen minua: "Olkaa
toki tämän sisaremme kaltainen"; tuntui siltä kuin kuolisin, ja äkkiä,
mitään ajattelematta, sanoin:
-- Äitini, voinko saada puhua kanssanne, saanko tulla luoksenne nyt
heti?
Hän vastasi:
-- Tulkaa kello kymmenen.
Kello oli kymmenen, naputin äiti priorittaren ovelle, astuin sisään,
hän astui vastaani ystävällisesti ja iloisesti.
Hänen silmänsä sanoivat: "Tehän se olette, te minun pieni tyttöni,
pieni, kiltti ja vaikeasti ymmärrettävä tyttöseni".
Nojautuen häntä vastaan rupesin itkemään.
Näin hänen olkapäätään vasten itkiessäni ajattelin:
"Olen nuori ja heikko, rakastan teitä, äitini, kannan sydämessäni
kaipuuta, joka myöskin on ijankaikkista runoutta, oi Jumalani! enkö ole
ihmeellisin luomistasi olennoista?..."
Hän ei voinut käsittää, mikä minulla oli. Hän painoi minua rauhoittaen
luokseen, niinkuin tämä vahva ja hellä syleily olisi voinut lopettaa
koko minun tuskani.
Ja minun kävi meitä sääli, sääli tätä rauhan ja uskollisuuden hetkeä,
ja minä kuiskasin:
-- Ei minulla ollut mitään sanomista teille, tahdoin ainoastaan nähdä
teidät, tiedättekö, miten paljon teitä rakastan?
Ja hän hymysi, ja silloin tunsin, ettei minulla ollut voimaa pettää
häntä kauvemmin; tunsin epäselvästi että se, joka tietää, se joka
omistaa salaisuuden, se joka jotain salaa, olkoonpa vaikka rikosta, on
aina vahvempi kuin se joka ei mitään tiedä, joka on täynnä luottamusta
ja joka nauraa.
Pettää joku, valehdella jollekin, se on samaa kuin olla voitolla, pitää
toista pilkkanaan, mutta sitä minä en tahtonut hänen suhteensa, jota
ihailen, en tahdo petollisesti ja alhaisesti vaieta hänen edessään, oi
Jumalani!
Voimieni yli käyvällä voimalla ja en tiedä miten hiljaa, millä
sanoilla, millä huokauksilla, hänelle kerroin, selitin, myönsin kaikki.
Ja huomasin että hitaasti, hitaasti, vaikeasti, kauhealla vaivalla ja
äärettömällä tuskalla hän oppi, oppi ymmärtämään.
"Äitini, te tiedätte sen".
"Oli aika jolloin sitä ette tietäneet, ette tietäneet mitään. Nyt
kasvonne ovat aivan onnettoman näköiset".
Hän käveli edestakaisin huoneessa; minä nousin seisomaan, olin
varmaankin kovin kalpea; hän sanoi ankarasti:
-- Älkää seiskö.
Hän työnsi tuolin minulle. Hän istuutui myöskin, hän näytti miettivän.
"Äitini, näen miten pahasti teille tein, olen ottanut osan elämätänne".
Hän näytti tahtovan puhua, mutta vaikeni lohduttomana. Hänellä ja
minulla ei enää ollut voimaa. Sanoin hänelle, en tiedä mitä, ja
vakuutin hänelle viimein:
-- Se on lopussa, en tapaa häntä enää useammin kuin kerran vaan,
sanoakseni hänelle hyvästit, jos niin sallitte, keskusteluhuoneessa,
teidän läsnäollessanne.
Mutta silloin hän sanoi: "Ei", varmasti, ja joka kerta kun samaa
vakuutin, sanoi hän ei; se oli keskustelua, joka loukkasi ja löi ja
joka toi kyyneleet silmiin. Sitten hän alkoi puhua kiivaasti; hänen
silmissään oli ylenkatseen ja vihan ilme, ja minun silmissäni samoin,
ja hän sanoi minulle kiivaita, pistäviä, loukkaavia sanoja, ja minusta
hänen kasvonsa kävivät rumiksi ja minä vihasin häntä, ja me erosimme
äkkiä, inhoten toisiamme...
Mutta ajattelen häntä nyt illalla, hän on tuolla alhaalla huoneessaan:
hän on siellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, ei kukaan koske
häneen, ei kenkään hänen suruansa kanna.
Hän istuu lamppunsa loisteessa. Jos hänen tavallinen työnsä ei miellytä
häntä, jos hän kauhistuu niin toivotonna olemista, ei kenkään sitä
tiedä. Ehkä hänen päänsä on kipeä. Jos hän itkee, jos hän nojaa
otsaansa käteensä, jos hän aivan hiljaa sanoo: "En voi sille mitään..."
niin ei kenkään sitä näe. Hän istuu lampun valossa, hänen hameensa
laahus on kiillotetulla lattialla, hän istuu siinä kuin koko maailman
hylkäämänä. Hän varmaankin on hieman punainen kasvoiltaan puhelumme
jälkeen, joka häntä liikutti. Kun hän on liikutettu, on hänessä
jotakin hämmentynyttä ja heikkoa. Ehkäpä hän ajattelee menneitä
aikoja. Ehkäpä hän sanoo: "Mitä onnea on minulla ollut?..." Ja hänen
katseensa käy lempeäksi, katkeraksi, hämmästyneeksi, käy sellaiseksi
kuin se varmaankin oli hänen ollessaan pieni tyttö. Hän on aivan
yksin huoneessaan; jos hän kävelee edestakaisin, kuulee hän lattian
narinan ja sydämensä lyönnit, eikä mitään muuta. Hän on kentiesi
epätoivoissaan. Jos ystävä, jota hän on rakastanut, nyt astuisi
sisään ja sanoisi: "Minä jumaloin teitä"; ehkäpä hän nojautuisi hänen
rintaansa vasten ja itkisi itsensä kuoliaaksi!...
Oi äitini! Oi äitini!
Keskiyöllä.
Olin juuri nukkumaisillani, kun äiti prioritar tuli sisään, istui
sänkyni viereen, katseli minua; oi, miten hän on hyvä! Ja minä heräsin.
Silloin hän puhui matalalla, sortuneella, aivan soinnuttomalla äänellä:
-- Minä sorrun teitä ajatellessani; mitä on tehtävä? emme voi mitään
tehdä... minä olen ollut luja teidän ijästänne saakka, mutta minä
olen ankara. Kun näette minun kulkevan luostarissa, hallitsevan,
käskevän, toimivan maalarien ja muurarien kanssa, en enää ole onneton,
olen ankara. Ne, joita paljon olen rakastanut, liitin itseeni niin,
että olin kova heille, kuten itselleni; tapahtukoon minulle nyt mitä
tahansa, se voi tehdä ainoastaan hyvää tahi pahaa. Nyt kulen hautaani
kohden ja minua ihmetyttää, että uusi nuoli voi lävistää sydämeni, joka
jo on kokonaan murtunut...
Olin niin liikutettu, etten saattanut vastata, pidin hänen käsiään ja
ajattelin, että hän samalla oli ylpeä ja nöyrä, kuten espanjalaset
pyhimys-nuket, joilla on jalokivikruunu, silkkihameet, pitsinenäliinat
ja jäykkä olento ja mitä surullisimmat suut.
En voinut vastata hänelle mitään, tunsin, että huuleni olivat suljetut
kullan ja rakkauden sinetillä.
Hän jatkoi puhettaan:
-- Onko minun, sanoi hän, pidettävä teidät täällä vai lähetettävä
teidät pois? Jumala, jota palvelen, tarjoaa todellista iloa
ainoastaan minulle, joka jo olen kuollut, ja Catherine sisarellemme.
Te nääntyisitte täällä luonamme, enkä minä tahdo että te
kuolette. Lähtekää täältä! Jos jäätte tänne, en tule säästämään
tarkkaavaisuuttani, epäilyksiäni enkä ankaruuttani. Matkustakaa siis...
Minä näin sen. Näin miten hän kärsi.
Hänen suunsa näytti juovan sappea.
Hän, jonka olin nähnyt niin vahvana, hän oli kuin kuningas, joka
ajattelee: "En voi enää... Mitäpä se tekee, jos ottavatkin koko
kuningaskuntani?..."
Olin tukehtumaisillani liikutuksesta. Hänen kasvonsa, hänen kätensä,
kova hopearengas hänen vasemmalla ranteellaan, hänen sydämensä, jonka
näin punasena ja kidutettuna, hurmasi minua kuin ihanin suitsutus.
Milloin suru ja rakkaus ovat runsaampia kuin polvistuessamme? ja tätä
intohimon täyttämää ilmaa, joka tulvaa kalliista tomun peittämistä
esineistä, ihanista paksuista itämaalaisista matoista, hyvätuoksuisesta
japanilaisesta kammasta, milloin sitä hengittää syvemmin kuin silloin,
kun raskas viitta peittää olkapäitämme?
Äitini, uneksitte aina. Teette työtä, mutta sielullanne ette kiinny
toimeenne; sielunne käsittää ainoastaan uneksimisen ja intohimon ilon.
Olen nähnyt silmänne teidän kuunnellessanne soittoa, teidän
katsellessanne valoa. Katseenne, epätoivoinen, mutta aina ihastuttava,
on kuin suloinen rantama kiinalaisessa satamassa, johon kullatut
djonkit aurinkoisena päivänä matkansa suuntaavat.
Otin kätenne ja sanoin teille:
-- Jään tänne...