Äidilläni ja sisarellani, jotka nykyään asuvat Daxissa, on tapana
vierailla luonani säännöllisesti joka kuukauden 15:ntenä päivänä.
Heidän hattunsa aina ensimmäiseksi minua ihmetyttävät. Ne ovat
merkillisiä hattuja, ja niitä he usein vaihtavat. Ne muuttavat heidän
ulkonäkönsä ja sielunsa; Jeanne sisareni on joskus hovipoika, joskus
nizzatar, joskus merimies, joskus paimentyttö. Häntä ei koskaan tunne,
ja ennenkuin huomaa hänet itsensä, huomaa jo hänen vaatteensa.
Minun äitini ja hän ovat aina sen näköiset kuin he vain tulisivat
puheluhuoneeseen istuakseen, levätäkseen, mennäkseen menojaan; minua
ei enää ole heidän elämässään eikä heitä enää minun elämässäni.
Me tarkkaamme toistemme pukuja, emmekä pidä niitä kauniina, kukin
ylpeilee omastaan. Jeanne sisareni on aina hajamielinen ja hänellä
on aina kiire, mutta äitini nauraa joskus, ja se liikuttaa minua
sanomattomasti. Hän on ollut pieni ja nuori, olen ollut hänen
lapsensa...
On hauska puhua itsestään, mutta Julien ei ole tarkkaavainen, luulen ma.
Joskus kerron hänelle kaikki mitä ajattelen ja tunnen, ja kun lopetan,
niin katson häneen, suuren ilon huumaamana, huomatakseni mitä hän
ajattelee, mitä hän ehkä vastaa; mutta hän ottaa käteni, suutelee sitä
hellästi ja sanoo:
-- En tiedä mitä kerrotte, olen kuunnellut äänenne sointua...