Julien ajattelee kummallisesti. Hänen mielikuvituksensa ei aina ole
puhdas, vaan pelottaa minua. Hän sanoo:
-- Kuulkaa, minä aina ajattelen näin: te olette luostarissa, te olette
piilossa, olette vanki, orja, kuningatar, ijankaikkisen Jumalan
odaliski. Te olette jotakin pyhitettyä, erioikeutettu, sidottu: olette,
valkoisten muurienne välissä, kastehelmeen suljettu kastehelmi, minä
yksin teidät näen, puhun kanssanne, nautin teistä, tunnen teidät; minä
painan teitä rintaani vasten, ja, hyväillen rakkaita lämpimiä käsiänne,
minun käteni palavat aina teidän käsienne poltosta; jätän teidät, tulen
kotiini, en nuku, teen työtä; aamu koittaa, ystävät tulevat, suutelen
pientä Marguerite sisartani ja nuorta serkkuani, joka myöskin asuu
meillä; puristan minulle ojennettuja käsiä käsilläni, jotka ovat teitä
pidelleet, ja siten levitän maailmaan, jota ette tunne ja jota ette
tule tuntemaan, oi pyhä sisareni, tuoksua suloisesta suloisuudestanne.