Olen kävellyt puutarhassa kaikkien muiden nunnain kanssa. Laskimme
leikkiä. Päärynöitä emme saaneet tänään illaksi, ja minä ehdotin
sisarilleni, että syödessämme leipämme jokainen vuorotellen kertoisi,
mistä hedelmästä hän eniten piti, niin että meillä olisi edessämme
hedelmäpuutarha, joka herättäisi janomme ja myöskin sammuttaisi sen.
Me olimme eri mieltä. Toiset pitivät eniten tuoksuvista ja viileistä
omenista, toiset päärynöistä, joita aamuisin poimitaan puista ja jotka
syödessä ihan sulavat suussa, ja sisar Catherine piti ainoastaan
keltaisista persikoista ja metsän pienistä mansikoista, jotka jo
pelkästä pelosta näyttävät murskautuvan.
Mutta minä, minä rakastan niitä kaikkia, kaikkia, myöskin rypälettä,
joka maistuu myskiltä ja mustilta viinimarjoilta; aprikoosia, josta
nauttii silmillä ennenkuin sitä puree, ja joka on niin ihana ja hempeä
maultaan, että se on huulilleni kuin hellä suutelo ja suloinen huokaus;
vihreätä luumua, joka on haljennut, liian kypsä, paisuva, ja joka
on niin pieni ettei tunne sen makua ei ensimäisen, eikä toisenkaan
jälkeen; kirsikoita, jotka ovat aina petollisia, jotka eivät koskaan
ole sellaisia jollaisiksi niitä luulee -- ei makeita, ei hempeitä,
ei kypsiä, ei mehukkaita, ei reheviä -- mutta joita ihaillaan siksi,
että ne toukokuun, hennon, vaalean, rakkaan toukokuun aikana riippuvat
puitten oksissa...
Ja rakastan myöskin sinua, jo kuollutta tuhkapuunmarjaa, joka olet
palanen syksyä kädessäni, sinua, pieni hedelmän luuranko, joka olet
homehtuneiden yhteenlikistettyjen lehtien näköinen, jossa on viisi
kaunista siementä, pyöreätä, kovaa, kiiltävää, loistavaa, iloista,
kauniiden siivekkäiden elävien turilaitten kaltaista...