Kärsin vielä, olen sairas.
Julien tuli luokseni, hän tulee nyt luostarin portista, kun hänellä
on avain; hänen läsnäolonsa kiusaa minua suuresti; olin hämilläni,
hämmennyksissäni. Sairaan nunnan vuoteen vieressä ei sovi kenenkään
muun olla kuin hänen rippi-isänsä, lääkärinsä, sisarensa.
Sanoin hänelle, ettemme enää voineet olla toisillemme sitä, mitä olimme
olleet.
Hän nauroi, niinkuin joku joka sanoo: "täytyy odottaa".
Mutta sitten hän ymmärsi, että kaikki, mitä hänelle tunnustin, oli
totta, totta se että rakastin hiljaisuutta, rauhaa, jota nyt tunsin.
Tämä viime viikon mielenliikutus, tämä hulluus ei kuulu minun
luonteeseeni...
* * * * *
En ymmärrä, kuinka pyhimmätkin seikat pian käyvät luostarissa
jokapäiväisiksi. Nyt ei enää välitetä paljoa sisar Catherinen haavoista.
"No, sisareni?" kysytään häneltä perjantaisin uteliaisuudesta, -- hän
näet tuntee ne parhaiten perjantaisin, -- sillä tahdotaan tietää,
vieläkö sitä jatkuu.
Mutta näyttää siltä kuin äiti prioritar, katsellessaan sisar
Catherinea, ajattelisi hieman moittien: "Jospa toki hiukkasen
hillitsisitte itseänne, sisar!"
Julien näytti minulle pieniä kuvia, jotka hän oli tehnyt minusta, ja
minä loukkaannuin. Nunnasta ei sovi piirtää kuvia.