Luostarini, rakastan sinua niin, että revit rikki sydämeni; olet
tänä aamuna kuten ihana lempeä turkoosi. Syyskuu on vielä suloisempi
elokuuta.
Kun aamulla ennen auringonnousua, sillä en voi nukkua kauvemmin,
menin puutarhaan, huomasin että pienissä kivissä, vihertävässä
puksipensaassa, kukkien lehdissä, jotka puhuivat keskenään, oli sielu.
Puutarha on hieman pitkulainen, ja sitä rajoittavat kolmelta taholta
luostarin valkoiset holvikäytävät. Viivyin siellä, kävelin, jokaisesta
begoniaryhmästä virtasi raitis tuoksu, ja sitten aurinko nousi. Näin
puutarhurin tulevan, hän on neljäntoista vuotias poika; hän tervehti
minua, ja hän alkoi heti työskennellä kukkinensa, ollen polvillaan
erään ryhmän luona. Muuan sisaristamme, sisar Colette, josta niin vähän
puhun, siksi että häntä niin vähän huomaa, kulki puutarhan lävitse.
Hänen päässään oli, huppukaulurin ja nunnanhunnun päällä, ylösalaisin
käännetyn tötterön muotoinen olkihattu, joka oli palmikoitu karkeasti
kuin kori tai kaislamatto. Hän pelkää aurinkoa.
Viivyin siellä pitkän aikaa; kaikki oli niin ihastuttavaa, hiljaisuus
kuin ohut, liehuva harso. Ja sitten soi siron kellotornin kello,
kutsuen kappeliin messuun. Lempeät, kirkkaat lyönnit kaikuivat yli
puutarhan. Mieleeni ei juolahtanut että joku sisarista par'aikaa
heilutteli tuota kelloa, vetämällä nuorasta, minusta tuntui siltä että
tuo kello oli itsestään alkanut soida, aivan niinkuin lintu laulaa,
niinkuin kukka avautuu, siksi että ilma on niin leppeä...