Luostarissamme sattuu pieniä tapahtumia.
Sisar Catherine huomasi aamulla, rukoillessaan, että hänen molemmissa
käsissään oli punainen pilkku ja hiukkasen verta; ne olivat samallaiset
kuin naulojen merkit Vapahtajamme käsissä. Sisar Catherine itki
kiitollisuudesta ja liikutuksesta; hän lausui useasti:
-- Olen sitä sinulta hartaasti rukoillut, oi Jumala!
Äiti prioritarta tämä tapaus ei näyttänyt paljoakaan liikuttavan, mutta
sisar Marthe katseli kunnioituksella sisar Catherinea, suuteli hänen
hameensa lievettä ja sanoi:
-- Sisareni, olette kuin pyhimys.
Kerronko, oi Jumalani, että sisar Catherinen merkit olivat minusta
kiusoittavia, epämiellyttäviä, pyhyys ei täyttänyt sydäntäni, katselin
sisartani kummissani, melkein vastenmielisesti: nämä surulliset merkit,
veri hänen käsissään, tekivät minut murheelliseksi, nöyrryttivät minut
hänen puolestaan, ne tuntuivat minusta liian suuremmoisilta, nuo
merkit, kuin rakkauden orjuudelta. Rippi-isämme on hyvin ylpeä niistä,
hän sanoi lääkärille, joka tulee useasti minua katsomaan:
-- No, tohtori, luostarillamme on pieni pyhimyksensä!
Kuulin tohtorin vastaavan:
-- Orthezin sairaalassa meillä on nuori tyttö, hieman kiihkomielinen,
joka potee samaa tautia kuin pyhimyksenne. Häntä hoidetaan, ja hänestä
tulee vielä terve.