Olen tuskissani; ystäväni on suudellut minua. Se on pahempaa kuin
viimekertainen; hän suuteli minun kasvojani, oikein kasvojani, hänen
suunsa oli minun suutani vasten.
Mutta kotona minun pienenä ollessani suuteli äiti siten veljeäni
Pierreä, joka oli vanhin ja josta hän enin piti. Pierre on kuollut. Hän
oli sairaloinen, hänen toinen jalkansa oli näivettynyt ja hän ontui
hiukan kävellessään.
Tämä Julienin suudelma oli suurta hellyyttä, hyvin suurta ystävyyttä,
se ei ole syntiä.
Luulen että sisar Marthe on hupsu. Nöyryys tekee hänet tyhmäksi.
Aamulla kohtasin hänet, hän käveli puutarhassa kantaen käsivarrellaan
koria, joka oli täynnä maissinjyviä; hän sanoi minulle:
-- Sisar, teidän pitäisi todellakin joskus ajatella kanojanne.
Hän on hupsu, miksi hän puhuttelee minua siten? Hän on nunna-parka,
jota ei kukaan rakasta. Mitä hän tietää? Tulleeko kukaan nuori mies
yöllä häntä katsomaan? onko olemassa ketään, joka tahtoisi uhrautua
hänen tähtensä, onko hän kaunis, hän? suuteleeko kukaan häntä?...
Muistan, että Julien tänä yönä sanoi minulle: "Olet rakkauteni".
Se pelästytti minua.
Tahdon etsiä kirjan, johon sisar Catherine kirjoittaa sepittämänsä
rukoukset. Luulen muistavani, että eräs rukouksista Vapahtajallemme
loppuu: "Rakkauteni, rakkauteni, sinä olet minun rakkauteni".
Kun Julien sanoo minulle tuon sanan, sisältyy siihen paljon
kunnioitusta, paljon puhtautta, kuuliaisuutta.
Hän on luvannut, ettei hän enään suutele minua. Vielä olen pyytänyt,
ettei hän tulisi ennenkuin torstai-yönä. Olen väsynyt, en voi aina
puhua, en edes vaikka olen niin onnellinen. Tahdon nukkua.