Nuori mies ei ole tullut...
On päiviä, jolloin äiti prioritar ei ole lempeä. Hän johtaa luostaria
hyvin ankarasti, niinkuin isäni johti pitsitehdastaan.
Hän ei välitä siitä mitä me puhumme, ei tahdostamme eikä elämästämme;
hän välittää koneistosta, johon kuuluvat sisarkunta, säännöt, luostarin
talous.
Hänen hyvyytensä on suuri, mutta on olemassa päiviä, jolloin hän olisi
valmis kulkemaan kyyneleittemme ylitse. Kappelissa ei hänen ryhtinsä
ole samankaltainen kuin muiden nunnien. Hän seisoo suorana, pää
pystyssä, hän on hallitsijatar, joka puhuu hallitsijalleen eikä pelkää.
He hoitavat kumpikin toimensa, kuten tulee.
Kello kymmenen illalla.
Tänä iltana näin äiti priorittaren itkevän, hän ei oikein itkenyt,
mutta hänen silmänsä olivat ylevästi kosteat; muuten hän tukahdutti
tuskansa.
Minä tulin hänen luokseen puhuakseni itsestäni, aioin sanoa: "En ole
sellainen, jollainen minun tulee olla, katso, millainen olen, minä olen
onnellinen..."
Mutta sain nähdä hänet, ja minä sanoin aivan matalalla äänellä:
-- Äitini!
Ja minä pitelin hiuksiani enkä tiennyt mihin paeta.
Silloin hän sanoi minulle:
-- Jääkää!
Hän sulki varovasti, hätäilemättä pienen lippaan, joka oli hänen
polvellaan, ja katseli minua sitten ystävällisesti. Tuntui siltä
kuin hänen kyyneleensä olisivat valuneet suuhuni. Ja minun
katseeni kiintyivät häneen kuin kädet jotka hakevat tukea, ja
minun äänettömyyteni sanoi vain, kuin lohduttaakseen, kuin uneen
uuvuttaakseen:
"Oi, äitini, oi äitini..."