ROUVA. Näin herttaisena aamuna pitäisi sinun ihan ilosta säteillä,
eikä —
SIGRID. Äidin mielestä minulla kai olisikin syytä siihen?
ROUVA. Sinulla on syytä.
SIGRID (Ärtyneesti.) Tahtooko äiti vielä kiusoitella minua, kaiken
lisäksi?
ROUVA. Kuulepas, Sigrid! Tulehan tänne istumaan — tänne viereeni! Minä
kerron sinulle jotain Alfredista.
SIGRID (Nousee ihastuneena.) Alfredista! — (pettyneenä.) Jos se on yhtä
pahaa, kuin eilenkin, niin voit olla kertomatta.
ROUVA. (Ottaa Sigridiä kädestä ja vetää istumaan.) Pahaa? Kutsutko sinä
sitä pahaksi, mitä isäsi viimmeksi sanoi? Ei hän sanonut mitään, jota
sinä et myöntäisi oikeaksi, jos vaan järkevästi ajattelisit asiaa.
Onhan se totta, että Alfred on varaton nuori mies, työmiehen poika.
SIGRID. Onko se hänen vikansa, ettei hänen isänsä ole tehtaanomistaja,
kuten minun?
ROUVA. Ei se ole hänen vikansa, mutta se on hänen vahinkonsa. No
niin! Ajattelepas nyt — sinä olet rikkaan miehen tytär, saanut hyvän
kasvatuksen —
SIGRID. Ensi jouluksi valmistuu Alfred lääketieteen tohtoriksi. Se kai
vastannee minun kasvatustani.
ROUVA. No, jos niin onkin hänen laitansa! Mutta hänen isänsä, joka
on päiväpalkkalaisena sinun isäsi tehtaalla! Ymmärrätkö millaiseen
sukulaisuuteen me joutuisimme tämän avioliiton kautta?
SIGRID (Nousee.) Vanha Garp on yhtä kunnon mies kuin kuka tahansa.
Eikä siinä ole mitään pahaa, että hän tekee rehellistä työtä. Rakas
äiti, jättäkäämme nyt tämä asia! Sitte kun Alfred on tullut tohtoriksi
ja minä täysi-ikäiseksi, menemme me naimisiin. — Näinkö ikävä on tämä
päivä! Kokonaista kuusi kuukautta olen sitä kuvitellut ihan toiseksi.
Minä aina kuvailin mielessäni sitä riemua, jonka Alfredin kotiintulo
herättäisi teissä muissakin. Oh! Hän ei tiedä mitkä ikävät uutiset
häntä odottavat. Minä melkein toivoisin, että hän ei vielä tulisi
(Katsoo kelloaan.) Herra siunatkoon! Laiva on jo tullut! Mitä hän
sanoo, kun en ehtinytkään vastaan.
ROUVA. No, välipä nyt tuolla!
SIGRID. Oh! Mitenkä minä voin sen näin unohtaa!
ROUVA. Onpa hänellä muitakin vastaan ottajia — isänsä esimerkiksi.
SIGRID. Tiedäthän sinä, että ne molemmat eivät ole sovussa keskenään.
ROUVA. Niin, se on totta. Sen olemme kokonaan unohtaneet. Se on
myöskin hyvin ikävä juttu kaiken lisäksi. Tiedätkö sinä syyn heidän
eripuraisuuteensa?
SIGRID. Pyh! Eripura...! Kaikkia vielä! Kuinka nyt isän ja pojan
välillä olisi mitään sellaista!
ROUVA. Vastikäänhän juuri itse sanoit...
SIGRID. Sanoin! Mitä minä sanoin? On kai jonkinlaisia mielipiteitä
taikka ei ole, en minä tiedä. Tottakai mestari Garp rakastaa Alfredia,
niinkuin sinä ja isä rakastatte minua. Sehän on vallan... (Katsoo
kelloaan.) Voi, kun minua harmittaa! Mitä, jos minä vielä ehtisin?
ROUVA. Anna nyt olla! — Kuulepas, minä kokonaan unohdinkin sanoa
sinulle, mitä oikeastaan aioin. Tulepas nyt istumaan! (Sigrid istuu
nyrpeänä toiselle puolelle.) No niin tai istu sinne. — Isäsi ja minä
päätimme, että sinä menisit — kihloihin...
SIGRID (Hypähtää ylös.) En koskaan! Kuuletteko sen.... en koskaan!
ROUVA (Hymyilee.) — saisit mennä kihloihin jouluksi, jos nimittäin hän
siksi tulee tohtoriksi.
SIGRID (Iloisesti.) Alfredko?
ROUVA. Niin, jos hän tulee tohtoriksi. Muuten ei.
SIGRID (Juoksee äidin luo.) Äiti kulta! Puhutko sinä täyttä totta?
Alfredko ja minä? Saammeko me mennä kihloihin? (Ottaa äitiään
kaulasta.) Voi, voi, hyvä, rakas äiti! Kuinka sinä teet minut
onnelliseksi, minut ja hänet, meidät kaikki!
ROUVA. No, no, Sigrid! Älä nyt tukehuta minua! — Oletko sinä nyt
onnellinen?
SIGRID. Olen, olen! Minä olen niin onnellinen, onnellinen! (Suutelee
äitiään.)
ROUVA. Sinä siis rakastat niin suuresti Alfredia?
SIGRID (Nauraa.) No, herranen aika, miten sinä kyselet hassuja!
Tietysti. (Kuuntelee.) Kuuletko? Vaunujen tärinää lehtokujalla! Isä
varmaankin tulee. Se hyvä, rakas isä! (Juoksee verannalle.) Äiti, tule
pian katsomaan — kaksi herraa — toinen on isä, mutta katso nyt äiti!
tuo toinen (ilohuudolla) on Alfred! (heiluttaa nenäliinaa.) Alfred!
Terve tuloa! Terve tuloa!
ROUVA. Älä nyt, lapsi kulta, noin kovasti melua!
SIGRID. Voi, voi, kuinka hauskaa! (Kumartuu kaiteelle.) Terve tuloa!
(Vetää äitiään alas.) Minua niin peloittaa.
ROUVA. Mikä sitten?
SIGRID. Hän näytti niin oudon näköiseltä. Ajatteles, hänellä oli
täysiparta! (Purskahtaa nauruun.) Parta!
ROUVA. Ole nyt joutavoimatta! Hss! Tulevat jo.
AHLSTRAND (Verannalla.) Piiloileeko Sigrid meidän tuloamme? Vastikään
hän — (Tulee sisään.) Ah! Täällähän ovat. — Sisään vaan Alfred, sisään!
No, Sigrid? Mitä arvelet? Tällaisen elävän ne antoivat minulle sieltä
laivasta. Kurantti-tavaraa, luulisin minä, vai mitä? Ha, ha, ha!
ROUVA. Terve tuloa taas kotiin, tohtori Garp! — Mitenkä satuittekaan
yhteen, hyvät herrat?
AHLSTRAND. Ainahan sitä sattuu, kun niin tahtoo.
ROUVA. Niin, niin, sinä tahdoit hämmästyttää meitä.
AHLSTRAND (Katsoo Sigridiä.) No, enkö sitten onnistunut siinä, hä?
— Mutta pyytäkää nyt toki vierasta istumaan! (Tyrkkää Sigridiä
olkapäähän.) Sinäkin siinä nypistelet näppiäsi ja katselet permantoa
ja Alfred ei sano sanaakaan. Äh! Juoskaa nyt tuonne verannalle,
hälventämään vieraantumistanne!
(Työntää heitä pois.) Soh! Ujoilkaa siellä, jos osaatte!
(Alfred ja Sigrid menevät naurain ulos.)
ROUVA. Gustaf! Mitenkä sinä käyttäydyt! Ajattele että...
AHLSTRAND. Äh! Mitä joutavia! Koska hän nyt kerran on minun
vävypoikani, niin ottakaamme asia semmoisena, kuin se on. Iloinen
välttämättömyys on parempi, kuin surullinen.
ROUVA. Mutta hienompi käytös...
AHLSTRAND. No, no, mamma, no, no! — Oletko puhunut Sigridille
kihlauksesta?
ROUVA. Kyllä. Lapsi parka oli ihan ilosta itkeä.
AHLSTRAND. Hm! Ne naiset ovat sitä lemmon...
ROUVA. Gustaf!
AHLSTRAND (Matkien..) Mamma!! Menepäs nyt toimittamaan meille jotain
haukattavaa! Jahka olemme syöneet, niin menemme Alfredin kanssa
katselemaan tehdasta. Tahdon näyttää hänelle miten se on edistynyt,
miten se on —
SOFI (Tulee.) Mestari Garp pyytää puhutella patruunia.