Kuten usein erämaan ruohojen ja ohdakkeitten keskellä versoo ihana
purppurakukka, niin sai nyt Genoveeva yksinäisyydessään nauttia
suloisimmasta seurustelun ilosta, minkä elämä tarjoaa. Hänen rakas
pienokaisensa Mertsi varttui, oppi kävelemään, alkoi jo soperrella
muutamia sanoja ja oli todellakin ihmeen soma pikku poika. Genoveeva ei
ollut löytänyt erämaasta mitään, millä verhota lasta, mutta eräänä
päivänä hän huomasi nuoren kauriin, jonka susi juuri oli tappanut ja
jonka se nyt aikoi syödä. Hän karkoitti suden ajatellen käyttää kauriin
ruskeata, valkopilkkuista taljaa rakkaan Mertsinsä pukimiksi. Kun hän
verhosi pojan sillä, jäivät kädet ja jalat kumminkin paljaiksi, ja hän
muistutti tässä niukassa puvussaan pientä Johannesta erämaassa, kuten
häntä välistä kuvataan lampaanvuotaan verhottuna. Vaikkei poika
nauttinutkaan muuta kuin ruohoja, maitoa ja vettä, oli hän sittenkin
niin pirteän ja terveen, niin kauniin ja kukoistavan näköinen kuin elämä
itse.
Genoveeva, joka ei enää vuosikausiin ollut kuullut sanaakaan
ihmishuulilta, tunsi hurmaavaa iloa kuullessaan ensimmäiset
ymmärrettävät sanat pojan suusta, mutta vielä suurempaa iloa hän tunsi,
kun lapsi ensi kerran kauniisti ja selvästi äänsi äiti-sanan. Tämä
tapahtui talven alkupuolella. Genoveeva puheli nyt tuntimäärin hänen
kanssaan pimeässä luolassaan, meni leutoina päivinä hänen kanssaan
pieneen laaksoon ja opetti hänelle kaikkien luonnon esineitten nimet,
jotka siellä olivat nähtävinä, auringosta piikiveen ja kuusista
matalaan, ikivihreään sammaleeseen asti ja saattoi pian keskustella
niistä hänen kanssaan. Heräävän ymmärryksen ensi säteet, lapsenrakkauden
ensi kipinät, joita Genoveeva huomasi tuossa suloisessa pojassa,
ilahduttivat häntä sanomattomasti, ja päivä kävi hänelle moninaisista
äidinriemuista toistaan rikkaammaksi. Keskellä talvea puhkesi hänelle
ihana kevät.
Talven loppupuolella poika sairastui eikä pitkään aikaan enää voinut
lähteä luolasta, mutta kohta ensimmäisinä kevätpäivinä hän jälleen
toipui ja kukoisti taas kuin ruusu. Silloin Genoveeva eräänä kauniina
kevätaamuna tarttui hänen käteensä ja vei hänet pimeästä luolasta
ulkoilmaan ja alas kukkivaan laaksoon. Uhkuvan kevään loisto, jonka
poika nyt kehittyneemmällä ymmärryksellä ja selvemmällä tajunnalla
yhtäkkiä huomasi, teki häneen mitä elävimmän vaikutuksen. Hän pysähtyi
aivan hämmästyksissään ja katseli kaikkea ilosta ja ihmetyksestä
loistavin silmin. »Mitä tämä on, äiti», hän huudahti, »mitä näenkään!
Kaikkihan on ihan toisin kuin ennen, kaikki on paljon kauniimpaa. Tuo
laakso oli vielä vähän aikaa sitten aivan valkeanaan lunta ja nyt se on
jo niin vihreä, että kuuset kuvastuvat sitä vastaan mustina. Ja pensaat
ja puut, jotka ennen seisoivat kuivina ja paljaina ja joissa vain siellä
täällä oli keltainen lehti, ovat nyt täynnä hentoja, vaaleanvihreitä
lehtisiä. Kuinka herttaisesti ja lämpimästi nyt aurinko paistaakaan ja
kuinka kauniin sininen onkaan taivas. Ja katsohan, kuinka ihmeen
kauniita pikku esineitä onkaan maassa jalkojeni juuressa. Katso, katso,
kuinka kauniin valkeita, keltaisia ja sinisiä!»
»Ne ovat kukkia, rakas lapsi», Genoveeva sanoi. »Kas tuosta poimin
muutamia sinulle. Näitä valkoisia tässä sanotaan satakaunoiksi. Katsos,
ne ovat keskeltä kauniin keltaisia, ja hennot, valkeat lehdykät
ympärillä ovat reunoilta helakanpunaisia. Nuo keltaiset ovat esikoita.
Tunnustelehan niiden tuoksua, ne tuoksuvat sangen suloisesti. Tämä
sininen tässä on orvokki. Se tuoksuu vielä suloisemmin. Otahan ne, ne
ovat kaikki sinun, poimi vain niin paljon kuin haluat». Mertsi poimi
niin paljon kukkia, ettei enää voinut pidellä niitä pikku kätösissään.
Sitten Genoveeva vei hänet vihertävään pensaikkoon, varjoisten puitten
alle. »Kuuntelehan», hän sanoi, »etkö kuule mitään?» Poika kuuli ensi
kerran herättyään selvempään tajuntaan lintujen tuhatäänisen laulun, kun
ne täällä vallatonten käsien häiritsemättä pesivät lukemattomissa
parvissa. »Kuule», hän uteliaana huudahti, »mikäs niin kauniisti
helisee? Kaikissa puissa ja pensaissahan sadat suloiset äänet soivat
yhtaikaa. Katsokaamme, mitä se on. Tule!»
Genoveeva istahti kallionlohkareelle, jota peitti pehmeä, viheriä sammal
ja jota varjosti pari nuorta pyökkiä, nosti pojan helmaansa ja sirotteli
kuten usein talvella ja kevään alkupäivinä metsäkukkien siemeniä maahan
houkutellen lintuja. Silloin lintuparvi lehahti heidän luokseen, hauska
punatulkku, vihertävä keltasirkka, hamppuvarpunen, jolla on
helakanpunainen päälaki ja kurkku, ja kirjava tiklivarpunen. Ne
noukkivat vikkelästi jyväsiä. »Katso», Genoveeva sanoi, »nämä linnut ne
niin kauniisti laulavat». Pikku Mertsi oli melkein suunniltaan ilosta.
»Voi teitä somia pikku lintukultia, tekö siis niin kauniisti laulatte!»
hän huudahti. »Te tosiaankin osaatte sen taidon paremmin kuin korpit,
jotka talvikaudet vaakkuivat niin surullisesti, ja olette paljon
kauniimpiakin kuin ne.»
»Mutta sanohan, äiti», hän taas jatkoi, »mistä oikein johtuu, että nyt
kaikki on niin kaunista? Mistä kaikki nämä kauniit esineet sitten
tulevat, sillä ethän sinä kai ole voinut koristaa laaksoa niin ihanaksi
minun sairaana ollessani. Sinähän olit melkein aina minun kanssani
luolassa etkä kai sentään ole niin taitavakaan».
»Rakas lapsi», Genoveeva virkkoi, »olenhan jo sanonut sinulle, että
meillä on hyvä Isä taivaassa, rakas Jumala, joka on luonut auringon,
kuun ja tähdet. Katsos, Hän on kaiken tämänkin tehnyt, jotta oikein
iloitsisimme siitä».
-- »Voi sitä rakasta, hyvää Jumalaa!» poika sanoi. »Hän on vasta kunnon
mies, ja taitava Hän myöskin on». -- Genoveeva hymyili hänen
lapselliselle yksinkertaisuudelleen. »Tosiaankin», hän itsekseen virkkoi
sulkiessaan hänet syliinsä ja suudellessaan häntä, »moni sinua vanhempi
lapsi sanoisi sinua ymmärtämättömäksi ja nauraisi sinulle, jos kuulisi
sinun noin puhuvan, mutta vain siksi, että unohtaa itse kerran niin
puhuneensa ja meidän kaikkien tavalla kehittyneensä vasta vähitellen».
Seuraavana aamuna pienokainen herätti hänet jo ani varhain sanoen:
»Äiti, nousehan ja tule kanssani. Mennään katsomaan, mitä kaikkea
kaunista hyvä Jumala taas on tehnyt». Genoveeva hymyili lempeästi ja
kulki hänen kanssaan pitkin lähteestä virtaavan puron reunaa laakson
halki. »Katso», hän sanoi, »tämän korkean kallion varjossa, tässä
laakson pohjoispuolella kasvaa mustia, pistäviä orjantappurapensaita.
Nämä ovat oratuomia. Katsos, niissä on paljon pieniä, vihreitä ja
valkeita palloja, joita sanotaan umpuiksi. Tulehan nyt! Tuolla laakson
eteläpuolella on toisia pensaita, joissa on aivan pienet piikit. Niitä
nimitetään orapihlajiksi. Niissäkin on pitkulaisia umppuja. Omenapuut
lähteellä ovat sinulle vanhastaan tuttuja», hän sanoi taluttaen poikaa
sinnepäin. »Mutta tarkastapa niitä oikein. Sinä et näe niissä vielä
mitään, paitsi että niittenkin oksat ovat täynnään suuria umppuja. Pidä
nyt joka päivä silmällä, mitä kaikkea puille ja pensaille tapahtuu ja
kerro siitä sitten minulle».
Seuraavana yönä satoi lauhaa, lämmintä kevätsadetta, joka houkutteli
lehdet ja kukat esille. Aamullakin vielä satoi aika rankasti, mutta
kohta kun sade oli tauonnut, juoksi Mertsi alas laaksoon, palasi
riemuiten takaisin ja huusi: »Äiti, nyt ovat oratuomien pienet, vihreät
pallot paljaina lumivalkeina kukkina! Ja toiset orjantappurapensaat ovat
täynnään vaaleanvihreitä lehdyköitä, ja niittenkin umput ovat
suurentuneet. Ja puut lähteen partaallakin ovat täynnään kukkia, jotka
eivät saattaisi olla kauniimman valkeita ja punaisia. Kuinka ihanaa!
Kuinka hyvä Jumala onkaan! Tule, tule katsomaan!» Genoveeva lähti sinne
hänen kanssaan. »Katso noita valkeita oratuomenkukkia! Ja katso, tähän
orapihlajapensaaseen tulee kai siihenkin vielä kauniita, punaisia
kukkia. Mutta ne eivät vielä ole valmiita. Katsos, punaista näkyy vasta
hyvin pikkuisen umpuista. Ehkei hyvä Jumala viime yönä ehtinytkään saada
niitä valmiiksi?» -- »Oi, lapsi», Genoveeva sanoi, »ei Jumalalla ollut
mitään vaivaa niitä tehdessään. Silmänräpäyksessä Hän voisi aikaansaada
kaiken, sillä Hän on kaikkivaltias». -- »Mutta», poika jatkoi, »sanohan
minulle, kuinka Jumala pimeänä yönä voi tehdä kaiken tämän?» Genoveeva
kertoi hänelle, että Jumala näkee yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin. Se
ihmetytti peräti Mertsiä.
Eräänä päivänä Genoveeva sanoi pojalle: »Nyt tahdon taas ilahduttaa
sinua. Tule kanssani!» Hän otti käsivarrelleen kaisloista punomansa
korin ja vei lapsen vihreälle, aurinkoiselle paikalle kuusien ja
kallioitten väliin, missä hän muutamia päiviä sitten oli huomannut
mansikan kukkia ja raakiloita. Siellä oli todellakin jo monta ihan
kypsää marjaa, jotka hohtivat purppuraa helakampina. »Ovatko nuokin
kukkia?», poika kysyi. »Eivät», Genoveeva sanoi, »ne ovat mansikoita».
Hän poimi muutamia kauneimpia ja sanoi: »Kas tässä, avaahan suusi ja
maista niitä!» Pienokainen söi ne, painoi käden povelleen ja sanoi:
»Voi, miten makeita! Enkö saa poimia useampia?» -- »Saat kyllä»,
Genoveeva virkkoi, »poimi ja syö niin paljon kuin tahdot, mutta vain
sellaisia, jotka ovat oikein kauniin punaisia. Saat vielä täyttää koko
koppasenkin niillä ja ottaa ne mukaasi luolaamme». Silloin Mertsi
paikalla ojensi kätensä ja alkoi poimia ja syödä. »Voi, miten hyvä
Jumala onkaan», hän sanoi, »antaessaan meille näin hyviä lahjoja». --
»Kiitä Häntä siis myös», Genoveeva sanoi. Poikanen loi säteilevät
silmänsä kauniille sinitaivaalle, suuteli kätöstään, heitti suukkosen
taivasta kohti ja huusi voimainsa takaa: »Hyvä Jumala, kiitän Sinua
mansikoista!» Sitten hän sanoi äidilleen: »Kuuliko hyvä Jumala sen?»
Genoveeva painoi häntä sydämelleen ja lausui hymyillen: »Totta tosiaan
hän olisi tietänyt sen, vaikka olisit vain ajatellut sitä etkä lausunut
sanaakaan, sillä Jumala on kaikkitietävä. Hän näkee, kuulee ja tietää
kaiken».
Mertsi tahtoi nyt joka päivä nähdä, mitä hyvä Jumala oli tehnyt, mutta
Genoveeva sanoi: »Sinun pitää nyt itse tarkkaavasti katsella ympärillesi
ja havaita, mitä uutta ja kaunista laaksossamme on, ja kertoa sitten
minulle, mitä olet löytänyt». Eräänä aamuna lapsi tuli juosten ja huusi:
»Äiti, nyt olen löytänyt jotain oikein kaunista, soman pikku korin,
jossa istuu lintu. Tulehan katsomaan, miten kaunis ja sievä se on!» Hän
talutti äitinsä oratuomipensaan luo ja sanoi: »Katsoppas tuonne pimeään
orapensaaseen. Etkö näe sitä?» -- »Se on hamppuvarpusen pesä, rakas
lapsi», Genoveeva sanoi, »tuo pieni, soma kori on pesä ja siinä makaava
lintu on hamppuvarpunen. Kuten meillä on luola, niin on linnuilla
pesänsä. Katso, miten herttaisesti lintu meitä katselee. Nyt se lentää
pois. Katsele nyt tarkoin pesää, mutta älä satuta itseäsi okaisiin.
Ulkopuolelta se on sangen taitavasti rakennettu kuivista, haalistuneista
korsista, vihertävästä sammaleesta ja hienoista juurista, sisäpuolelta
se on sievästi peitetty hienoilla, ruskehtavilla höyhenillä. Katso nyt
vain oikein tarkasti!» hän sanoi nostaen poikasta. »Voi, kuinka
kaunista», Mertsi huudahti, »mutta mitä nuo viisi somaa esinettä siinä
ovat?» -- »Ne ovat pieniä munia», Genoveeva sanoi. »Katso, miten kauniin
himmeän vihreitä ne ovat ja miten sieviä punaisia viiruja ja pilkkuja
niissä on!» -- »Mutta mitä lintu noilla munilla tekee?» poika kysäisi.
»Sen kyllä vielä saat nähdä», Genoveeva vastasi. »Pidä niitä vain joka
päivä ahkerasti silmällä, mutta älä suinkaan koskettele ainoatakaan
niistä äläkä peloita lintua pois».
Parin päivän perästä Mertsi taas äitinsä taluttamana kävi pesää
katsomassa. Silloin siinä jo oli munien sijasta pieniä poikasia.
»Katsoppas», Genoveeva sanoi, »miten hentoja ja pieniä ne ovat. Katso,
ne ovat vielä sokeita ja ilman höyheniä. Ne eivät vielä osaa lentää,
eivät edes hyppiä ulos pesästä». -- »Pienet herttaiset, paljaat
tipuraukat!» poika sanoi, »mutta eivätkö ne kuole nälkään ja viluun?» --
»Eivät, rakas lapsi», Genoveeva vastasi, »kyllä hyvä Jumala niistä
huolen pitää. Pesä on sisältä pehmeä ja hienoilla höyhenillä sisustettu,
jotta pienten poikasten on pehmeä ja lämmin maata siinä. Se on kauniin
pyöreä, jotteivät ne missään saata loukata itseään. Koko tuon sievän
pesän on iso lintu eli emo itse rakentanut. Eikö se olekin taidokas. Me,
rakas lapsi, emme saisi sellaista pesää toimeen. Tämän taidon on hyvä
Jumala opettanut lintuemolle, koska Hän rakkaudessaan pitää huolta
näistä pienistä linnunpoikasistakin. Nuo orjantappurapensaan tiheät,
vihreät lehdet, jotka nyt auringon paahtaessa suovat hennoille
lintusille suloista varjoa, suojelevat myös niitä märkyydeltä, kun
sataa. Ja yöksi ja viileinä aamuina ja iltoina tulee emo ja paneutuu
levitetyin siivin huolellisesti poikasten päälle, jotta ne ovat
lämpimästi peitettyinä eikä niiden tule vilu. Terävät okaatkaan pesän
ympärillä eivät siinä ole turhaan. Muuten söisivät pahat korpit poikaset
suuhunsa. Okaat estävät niitä pesään tunkeutumasta ja pistävät niitä,
jos ne mielivät tehdä jotain pahaa poikasille. Mutta emo on niin pieni,
että se pääsee vilahtamaan okaitten välitse vahingoittamatta itseään.
Siten kaikki esineet, pistävät piikitkin, julistavat meille Jumalan
hyvyyttä ja hellää isällistä huolenpitoa».
Genoveevan vielä puhuessa emolintu tuli lentäen ja istahti pienen
pesänsä reunalle. Kaikki poikaset kurottivat ääneen piipittäen päätään,
avasivat pienen kitansa ammolleen, ja emo ruokki niitä. »Voi kuinka
somaa, kuinka ihmeen somaa», Mertsi huudahti haltioissaan ja riemusta
hypellen. »Katsos», Genoveeva sanoi, »poikaset eivät vielä itse saata
hakea ruokaansa, sentähden emo kantaa sitä niille. Jyväset olisivat
vielä liian kovia niiden syötäviksi, siksi emo ensin murentaa ne ja
antaa ne sitten poikasille. Eikö Jumala ole mainiosti järjestänyt
kaikkea? Katso, niin hellästi Hän huolehtii kaikista luoduistaan,
pienimmästä lintusestakin. Yhtä hellästi Hän meistäkin pitää huolta.
Niin, rakas lapsi», hän jatkoi katsellen kyynelsilmin lasta, »tähän asti
Hän on pitänyt sinusta huolta ja pitää edelleenkin». -- »Niin, niin»,
poika sanoi. »Hän on pitänyt minusta huolta, tuo hyvä, rakas Jumala.
Onhan Hän antanut minulle sinut, äiti kulta. Sinähän rakastat minua
paljon enemmän kuin emolintu poikasiaan. Ilman sinua olisin aikoja
sitten kuollut». Niin hän lausui ilokyynelten kimaltaessa hänen
silmissään ja heittäytyi syvästi liikutettuna äitinsä kaulaan.
Mertsillä oli nyt joka päivä äidilleen jotain kerrottavaa, näytettävää
tai tuotavaa. Joka aamu hän haki kimpun kauneimpia kukkia, mitä saattoi
löytää, ja kopallisittain mansikoita, mustikoita ja myöhemmin vadelmia
ja mesimarjoja. Jatkuvasti hän kertoi äidilleen, kuinka oratuomen- ja
pihlajankukista ja omenankukista tuli pieniä, vihreitä hedelmiä, kuinka
kaikki nämä hedelmät, mutta erikoisesti omenapuitten, kävivät yhä
suuremmiksi ja suuremmiksi, ja miten pienet linnunpojatkin pesäsessä
kasvoivat ja saivat höyhenet ylleen, kunnes vihdoin oratuomi oli täpösen
täynnä sinisiä marjoja ja orapihlaja punaisia kiulukoita, omenapuut
keltaisenaan punaposkisia omenia, ja kunnes kaikki linnut olivat
lentäneet pois. Huomatessaan ensi kerran kirkkaan, ihanan aamutähden,
nähdessään erikoisen kauniin, hehkuvan iltaruskon, ja ensimmäisen
sateenkaaren hän juoksi riemuiten hakemaan äitiänsä, ja tämän täytyi
hänen kanssaan katsella ja ihailla kaikkea, ja lapsi kiitti hänen
kanssaan Jumalaa, joka oli luonut niin paljon ihanaa. Siten Mertsi
tuotti äidilleen tuhansia iloisia hetkiä. Genoveeva katsahti usein pojan
iloisuuden nähdessään ilokyynelin taivasta kohden ja sanoi: »Oi Jumala!
Niin saattaa viaton sydän erämaastakin löytää paratiisin. Sydän, joka
sinut tuntee ja Sinua rakastaa, löytää surkeuden ja kärsimystenkin
keskeltä taivaan».
Huolehtiva äiti ei ollut myös suinkaan unohtanut varoittaa pikku Mertsiä
koskemasta myrkkykasveihin, joita houkuttelevassa kauneudessaan upeili
siellä täällä erämaassa. Hän osoitti pojalle laakerinnäköisen näsiän
hohtavan punaiset marjat, kiiltävän mustat koisomarjat ja tulipunaisen,
valkopilkkuisen kärpässienen. »Älä vain syö mitään noista kasveista»,
hän sanoi, »äläkä muutenkaan maista mitään marjoja äläkä juuria, joita
et tunne, ennenkuin olet näyttänyt ne minulle. Muuten tulet kovin
sairaaksi». Mutta vielä huolellisemmin tuo hyvä äiti varoitti häntä
tottelemattomuudesta, itsepäisyydestä, kevytmielisyydestä ja muista
lasten vioista. »Nämä viat», hän sanoi, »ovat vielä paljon tuhoisampia
kuin myrkkykasvit. Sangen usein on synti näitten punaisten tai mustien
marjojen kaltainen, jotka silmään näyttävät niin kauniilta ja
houkuttelevilta, mutta joiden nauttiminen tuottaa turmion. Niin, paha
usein viehättää enemmän silmää kuin hyvä, kuten myrkyllinen kärpässieni
väriloistossa voittaa vieressään kasvavan harmaan, syötävän sienen».