Siitä alkaen Genoveeva asui todellisen erakon tavalla erämaassa. Talvi
kului, tuli kevät ja kesä ja niitten jäljestä taas syksy ja talvi ilman
mitään erikoisia tapauksia. Kun Genoveeva kuumina, kesäisinä
keskipäivinä istui äänettömien kallioitten ja puiden keskellä kuulematta
muuta kuin korppien vaakkunan tai tikan naputuksen, kun kaameina
syysöinä kylmä kuu heloitti taivaan laelta valaisten yksinäistä laaksoa
kallioitten lomassa, kun hän talvisin katseli luolastaan suunnatonta
lumenpaljoutta, jossa näkyi vain petojen jälkiä, silloin hän sydämensä
pohjasta ikävöi kerran taas päästä näkemään vanhempiensa, puolisonsa,
ystäviensä tai edes jonkun ihmisen kasvoja. »Kuinka onnellisia ovatkaan
ne ihmiset», hän kerran huokasi, »jotka saavat elää toistensa parissa,
puhua toistensa kanssa ja kertoa toisilleen surunsa ja ilonsa, ja miten
ymmärtämättömiä he ovatkaan, kun useinkaan eivät välitä koko tästä
suloisesta onnesta, vaan katkeroittavat monin tavoin toistensa elämää?»
Sitten hän taas malttoi mielensä ja sanoi: »Oi Jumala, onhan onni saada
seurustella Sinun kanssasi sittenkin vielä äärettömän paljon suloisempaa
kuin seurustelu ihmisten kanssa. Vaikka olemmekin kaukana ihmisistä,
olet Sinä kumminkin aina meitä lähellä, autiossa erämaassa ja
yösydännäkin. Mikä autuus, että joka hetki saatamme puhua Sinun
kanssasi, Sinä sielumme rakkahin Ystävä». Hän tottui niin alituisesti
seurustelemaan Jumalan kanssa ja puhumaan Hänelle sydämessään, että
häneltä tunnit kuluivat kuin hetkiset näissä tuttavallisissa
ystävyydenkeskusteluissa.
Joskin lapsensa hoitaminen, juurien kaivaminen ja erilaisten
metsänhedelmien kokoaminen tuottivatkin Genoveevalle paljon vaivaa,
täytyi hänen kumminkin monesti istua tietämättä, mitä tehdä. Silloin hän
usein sanoi: »Jospa minulla vain olisi muutamia puikkoja ja lankaa,
kuinka hauskasti silloin kuluttaisinkaan monta pitkää hetkeä, kuinka
oivallisesti silloin pukisinkaan itseni ja lapseni. Ihmiset valittavat
usein työtä, mutta ilman sitä on elämä sangen surullista ja ikävää.
Ankarin työ on suloista toimettomuuteen verrattuna».
Usein hän mitä syvimmin ikävöi hyvää kirjaa. »Kuinka monta hetkeä
saattaisinkaan silloin viettää ihanasti ja opettavasti», hän sanoi,
»mutta ovathan Sinun tekosi ympärilläni, rakas Jumala, myöskin kirja,
jonka itse olet kirjoittanut». Hän alkoi nyt paljon paremmin tarkata
Jumalan tekoja kuin hän ennen oli tehnyt, ja häntä ilahdutti
sanomattomasti pieninkin kukkanen, kaunisvärinen korento tai kirjava
perhonen, koska hän niissä huomasi Jumalan viisauden ja hyvyyden jälkiä.
Hänestä olikin sentähden sanomattoman ilahduttavaa ja lohdullista, että
Kristus oli lausunut monet kauneimmista vertauksistaan sellaisista
esineistä, jotka häntäkin erämaassa ympäröivät.
Kun aurinko keväisin taas paistoi herttaisesti ja suloisesti hänen
luolaansa, silloin hän ihastuneena sanoi: »Rakas Jumala, Sinun aurinkosi
on mielestäni lempeytesi ja isänrakkautesi kuva. Sanoihan Poikasi
Jeesus: 'Taivaallinen Isänne antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin
hyvillekin'. Olkoon siis minunkin rakkauteni ihmisiin aurinkosi
kaltainen. Mielelläni tekisin hyvää vihollisellenikin, jos voisin».
Kun hän oli huolissaan toimeentulostaan, ja suru oli vallata hänen
sydämensä ja kun hän tällöin eräänä kauniina aamuna kuuli lintujen
ihanan laulun, silloin hän huudahti: »Te olette niin iloisia ja
huolettomia, te pienet, rattoisat olennot, ja laulatte niin hilpeästi.
Enkö minäkin siis olisi iloinen? Tahtoohan Jeesus sitä ja sanookin sen
meille: 'Katsokaa taivaan lintuja. Eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät
myös korjaa aittoihin, ja taivaallinen Isänne ruokkii heidät kumminkin.
Ettekö te ole paljoa enemmän kuin ne?' Niin, Jumalani, Sinä rakastat
minua enemmän kuin kaikkia näitä lintuja, pitäisihän minun siis olla
iloisempi kuin ne kaikki, laulaa tulisi minun ilosta eikä huolehtia,
vaikka ei minua varten enää kylvetä jyvästäkään, ei niitetä korttakaan
eikä korjata lyhdettäkään».
Kun hän katseli erämaan kukkia, jotka tuhansin kirjavin värein
koristivat hänen pikku laaksoaan, sanoi hän: »Tekin olette suloisia
todistuksia, pelkkiä muistokukkia merkiksi Jumalan rakkaudesta minua
kohtaan. Sellaisia kukkia Jeesus osoitti sanoessaan: 'Katsokaa kedon
kukkia! Eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Ja kuitenkin sanon teille,
ettei Salomo loistossaan ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä. Jos
Jumala niin ihanaksi pukee kedon ruohon, eikö Hän sitä paljon enemmän
teille tekisi, te heikkouskoiset?' En siis enää tahdo olla
heikkouskoinen enkä arka enkä huolehtia vaatteistani tulevaisuudessa,
vaikka en nyt saatakaan kehrätä enkä neuloa».
Kun hänen laaksossaan kallioitten keskellä kesäaikaan oli paahtavan
kuumaa, ja hän janoissaan tuli lähteelleen, ammensi ja joi raikasta
vettä, sanoi hän usein: »Mitä tämä lähde on polttaville huulilleni, sitä
on oppisi ja Henkesi sielulleni, Herra. Sanothan itse: 'Joka janoo, hän
tulkoon luokseni ja juokoon. Se vesi, jonka minä hänelle annan, on
tuleva hänessä iankaikkiseen elämään kuohuvan veden lähteeksi'. Niin,
yksin tämä sisäinen elämänlähde virvoittaa minua lohdutuksilla ja ilolla
nyt, kun kaikki ulkoapäin tuleva ihmisapu on minulta otettu ja kaikki
seuraelämän ilot minulta riistetty».
Usein hänen katsellessaan suunnattomia kallioita, jotka ympäröivät hänen
laaksoaan ja olivat jo vuosituhansia pysyneet paikoillaan myrskyssä ja
rajuilmassa, muistuivat hänen mieleensä Jeesuksen sanat: 'Joka minun
sanani kuulee ja täyttää, häntä vertaan ymmärtäväiseen mieheen, joka
rakensi huoneensa kalliolle'. -- »Sinun sanaasi tahdon perustaa
pelastukseni», sanoi hän sitten, »ja se pysyy horjumatonna».
Ohdakkeet ja orjantappuratkin opettivat hänelle jotain. »Jos teistäkin,
te piikkiset kasvit, saattaisi poimia viinirypäleitä ja muita jaloja
hedelmiä», hän sanoi, »olisi se minulle tosin hyvin mieluista ja tulisi
varsin hyvään tarpeeseen. Mutta niin on yhä vielä asian laita kuin
Jeesus sanoi: 'Ohdakkeista ei koota rypäleitä, eikä orjantappuroista
viikunoita. Jokainen hyvä puu tuottaa hyviä hedelmiä ja huono puu
tuottaa huonoja hedelmiä'. Minä tahdon olla hyvä puu ja tehdä hyvää niin
paljon kuin saatan. En milloinkaan tahdo olla orjantappurain ja
ohdakkeitten kaltainen, jotka vain pistävät eivätkä tuota hedelmiä,
eivät ainakaan hyviä». Siten olivat aurinko, linnut, kukat, lähde,
kallio, vieläpä orjantappurat ja ohdakkeetkin hänelle pelkkiä merkkejä,
jotka muistuttivat hänelle Jeesuksen sanoja ja antoivat hänelle kyllin
ajattelemisen aihetta.
Herttaisempi kevätaurinkoa, ilahduttavampi kevättä kukkineen ja
lintuineen, opettavampi kaikkea, mitä erämaassa saattoi nähdä, oli
Genoveevalle lapsensa. Hän kantoi sen jokaisena kirkkaana päivänä ulos
pimeästä luolasta kauniin sinitaivaan alle. Kun hän tällöin naarashirven
käydessä laitumella läheisyydessä, lapsi käsivarrellaan käveli laaksossa
ja mitä suloisimmin sanoin puheli sen kanssa, vaikkei se vielä paljoa
siitä kaikesta ymmärtänytkään, ja kun lapsi ojensi kätösiään häntä
kohden ja hymyili hänelle, silloin Genoveevasta tuo hymy tuntui
sulostuttavan koko erämaan ja kultaavan kaiken hänen ympärillään. Usein
hän silloin polvistui maahan, painoi lasta povelleen ja sille hellän
äidillisesti hymyillen sanoi: »Oi Jumala, kuinka voin Sinua kyllin
kiittää siitä, että jätit minulle vielä tämän lapsen. Mitä iloa, mitä
lohdutusta, kuinka hauskaa jokapäiväistä työskentelyä se minulle suokaan
tässä autiossa olopaikassa! Katsahda Sinäkin, taivaallinen Isä, siunaten
tähän lapseeni ja anna sen edelleen kasvaa ja varttua. Kuinka iloisesti
se silmillään katseleekaan», hän sitten jatkoi, »kuinka vapaat vielä
ovatkaan sen puhdas otsa ja viehkeät posket kaikista intohimoista,
kuinka huoletonna se lepääkään sydäntäni vasten. Totta puhuu
jumalallinen Vapahtaja lausuessaan: 'Ellette tule lasten kaltaisiksi,
ette voi tulla taivaan valtakuntaan!' Oi, jospa kaikki ihmiset
vapaaehtoisesti tahtoisivat olla niin vailla kaikkea ylpeyttä, kateutta,
vihaa ja muita tuhoisia intohimoja, kuin tämä lapsi vielä on
viattomuudessaan ja onnellisessa tietämättömyydessään. Silloin meillä
olisi taivas sydämessämme, silloin voisimme elää maailmassa yhtä
iloisina kuin lapsi äitinsä povella, silloin voisimme yhtä tyytyväisinä
ja autuaina levätä Jumalan isänsydämellä».
Usein Genoveevassa heräsi mitä hartain halu kerran taas saada käydä
kirkossa. »Mikä riemu», hän sanoi, »kun tuhannet yhdessä polvistuvat
Jumalan eteen, kuuntelevat Jumalan sanaa, tai kun uskovien joukon
ylistyslaulu hartaana kohoaa taivasta kohden! Jospa vain edes kerran
taas kuulisin kellojen soittoa, niin luulen, että sydämeni jo kevenisi.
Mutta», hän sitten taas sanoi, »onhan koko luonto, ylläni kaareutuva
taivas ja ympärilläni vihannoiva maa myöskin pyhäkköäsi. Jumala, ja
yksinäisessä erämaassa sykkivä sydän, joka Sinua ikävöi, onhan sekin
alttarisi. Olkoon tämä laakso pyhäkkösi, joka on Sinulle omistettu ja
sydämeni olkoon sen alttari».
Ei ollut ainoatakaan puuta eikä kalliota, jonka juurelle hän ei olisi
polvistunut rukoilemaan, ja kun hän ei kylmältä enää saattanut mennä
ulos, polvistui hän monesti pienen ristin eteen luolassaan olevalle
rosoiselle kivelle, joka ulkoni kallioseinämästä ja oli Genoveevan
rukousjakkarana.
X