Genoveeva istui kuukausimääriä vankeudessa. Tänä pitkänä aikana ei
kukaan muu kuin Golo tullut hänen luokseen. Tämä teki hänelle edelleen
häpeällisiä tarjouksiaan ja lupasi vain sillä ehdolla puhdistaa hänen
maineensa ja vapauttaa hänet vankeudesta. Mutta Genoveeva sanoi hänelle:
»Parempi on ihmisten silmissä näyttää kunniattomalta kuin olla sellainen
todellisuudessa. Ennemmin tahdon menehtyä tähän torniin kuin rikoksen
avulla kohota vaikka valtaistuimelle!»
Hänen kärsimyksensä kävivät sillä välin yhä raskaammiksi. Hänelle syntyi
vankeudessa poika. »Oi, rakas lapseni»! hän lausui painaen lasta
vapisevin käsivarsin povelleen, »siinä nyt olet. Ja tässä
kauhistuttavassa paikassa näet ensi kerran päivänvalon. Tule povelleni,
että lämmitän sinua! Äitiraukallasi ei ole edes kapaloa, mihin sinut
kietoisi. Ei yksikään ihminen ojenna hänelle edes lusikallista lämmintä
lientä. Kuinka sairas, riutunut äitisi saattaisikaan sinua ruokkia.
Tässä kammottavassa komerossa ei ole edes muuta paikkaa, mihin sinut
panisin, kuin mätänevät oljet ja kova, kylmä kivitys. Sinunhan
pakostakin täytyy kuolla kosteudesta ja kylmästä tämän pimeän, hikisen
holvin alla, josta alinomaa tihkuu vettä. Voi teitä kiviä, miksi
kastelette lapseni tipahtelevilla pisaroillanne? Oletteko te yhtä
armottomia kuin ihmiset? Ette sentään, suokaa anteeksi, enemmän
myötätuntoa teillä, mykillä kiviseinillä on. Ettehän saata enää katsella
minun lapseni kurjuutta, vaan surette ja itkette kanssani».
Sitten hän katsahti taivasta kohden, kohotti värjyvin käsivarsin lastaan
ja sanoi itkien: »Oi Jumala! Sinä lahjoitit minulle tämän lapsen ja
annoit sille hengen. Se on Sinun lahjasi ja kuuluu Sinulle. Olkoon se
myös kokonaan Sinulle omistettu. Olkoon ensi tehtäväni pyhittää se
Sinulle. Minä en voi lähettää sitä pyhään temppeliisi, mutta olethan
Sinä täälläkin läsnä, ja missä Sinä olet, siinä on Sinun temppelisi.
Täällä ei ole ainoatakaan ystävällistä kättä, joka nostaisi hänet
kastemaljasta, ei pappia, joka muistuttaisi isälle ja kummille heidän
velvollisuuksiaan. Siksi tahdon minä, hänen äitinsä, olla hänelle
samalla kertaa kummina, isänä ja pappina. Lupaan siis tässä
juhlallisesti. Jumala -- jos suot lapseni ja minun elää siksi --
kasvattaa tätä lasta uskossa Sinuun, opettaa häntä tuntemaan Sinua ja
rakastamaan Sinua ja kaikkia ihmisiä, lupaan varjella häntä pahasta kuin
haltuuni uskottua aarretta, jotta viimeisenä päivänä voin antaa hänet
Sinulle takaisin puhtaana ja vailla synnin ja paheitten tahroja ja siten
kestää tilinteon». Hän rukoili vielä kauan hiljaa, tarttui sitten
vesiastiaan, kastoi lapsen ja pani hänen nimekseen Mertsi. »Sillä», hän
sanoi, »ahdistuksen ja kyynelten keskellä synnyit sinä maailmaan. Olkoon
siis Mertsi ristinimesi, ja äitisi kyyneleet olkoot vaippanasi!» Sitten
hän kietoi lapsen esiliinaansa ja laski sen polvelleen. »Kas niin, tässä
helmassani on kehtosi oleva», sanoi hän. Sitten hän surumielisesti
katsahti mustaa leivänkannikkaa vieressään ja sanoi: »Tuo on siis
vastedes oleva ravintonasi, lapsiraukka. Kovaa ja karkeaa se kyllä on ja
riittää tuskin itselleni, mutta ole huoleti, äitisi kyyneleet
pehmittävät sen, ja Jumalan siunaamana on siinä kylliksi sinulle ja
minulle». Hän pureksi kovan leivän hienoksi ja ruokki sillä lastaan.
Kun lapsi kerran oikein suloisesti nukkui hänen helmassaan, kumartui hän
sitä kohden ja huoahti: »Katsahda, hyvä Jumala, tämän lapsiraukkani
puoleen, joka lepää helmassani! Tässä pimeässä, kylmässä holvikomerossa,
vailla aurinkoa ja lämpöä, vailla virkistävää ilmaa kadottaisi kukkakin
pian loistonsa ja värinsä ja kävisi kalpeaksi ja kituvaksi. Kuinka
saattaisi lapseni, tämä hento kasvi, menestyä täällä? Jumala, älä anna
hänen kumminkaan niin kurjasti kuolla! Oi, kuinka minä häntä rakastan,
kuinka mielelläni antaisin henkeni tämän herttaisen lapsen puolesta.
Mutta Sinä rakastat häntä vielä enemmän kuin minä. Sinä rakastat minua
ja kaikkia ihmisiä enemmän kuin äiti lastaan. Itsehän olet sanonut: 'Ja
vaikka äiti unohtaisi lapsukaisensa, niin en minä kuitenkaan sinua
unohda'».
Genoveevan näin ääneensä puhuessa havahtui pienokainen ja hymyili ensi
kerran suloisesti äitiä vastaan. Genoveevakin hymyili ensi kerran
vankeudessaan. »Hymyilet, lapsi kulta», hän sanoi painaen pienokaista
sydämelleen. »Sinä et välitä tämän paikan kauhuista. Niin, hymyile vain.
Sinun hymyilysi puhuu minulle enemmän kuin mitä tuhat sanaa voisivat
ilmaista. Tuntuu, kuin tahtoisit sanoa: 'Älä itke, äiti, vaan ole
iloinen! Sinähän tosin olet köyhä, mutta Jumala on rikas. Sinä olet
avuton, mutta Jumala on voimakas auttaja. Sinähän rakastat minua, mutta
Jumala rakastaa sinua ja minua vielä enemmän!' Niin, hymyile vain, rakas
lapsi, hymyile! Milloin sinä hymyilet, silloin ei äitisi voi itkeä».
Muutaman päivän perästä Golo tuli taas. Kasvot hurjasti vääntyneinä hän
astui Genoveevan eteen. »Nyt olen vihdoinkin kyllästynyt», hän sanoi.
»Jos tahdotte pysyä naurettavana ettekä luovu hyvehullutuksistanne, niin
armahtakaa edes lastanne. Sillä, ellette halua elää minun tahtoni
mukaan, niin täytyy teidän totisesti kuolla ja lapsenne samaten».
Genoveeva vastasi rauhallisesti ja pelottomasti: »Ennemmin kuolen
tuhatkertaisesti kuin suostun sellaiseen, jonka vuoksi minun täytyisi
hävetä Jumalaa, kalliita vanhempiani, puolisoani ja kaikkia hyviä
ihmisiä». Golo silmäsi häntä raivostuneena, kääntyi vihan vimmassa
mennäkseen ja paiskasi rautaoven kiinni sellaisella voimalla, että
tyrmän perustukset tuntuivat järisevän ja kumiseva jylinä kaikui vielä
kauan jälkeenpäin holveissa.