Torni, joka oli määrätty pahantekijöitten vankilaksi ja jota kansa
nimitti vain vaivaisten syntisten torniksi, oli hirvittävin linnan
torneista. Genoveeva ei ollut milloinkaan voinut kulkea sen ohi
tuntematta salaista kauhua ja säälimättä sydämestään vankiraukkoja. Ja
nyt hän itse makasi tämän tornin pohjalla! Hänen vankilansa oli kylmä,
ummehtunut ja kammottava kuin hautaholvi. Kiviseinät olivat
tummanharmaat ja monin paikoin kosteudesta homehtuneet. Lattia oli
laskettu punaisilla tiilikivillä. Ei konsaan sinne päivä paistanut eikä
kumottanut lempeä kuu. Se vähäinen päivänvalo, joka tunkeutui pienen,
mustan rautaristikon läpi ja valaisi Genoveevan hohtavanvalkoista pukua,
oli samalla vain omiaan paljastamaan tämän kaamean paikan hirmuja.
Pelosta ja kauhusta väristen ja melkein tuskan ja surun lamauttamana
istui hän olkivuoteellaan. Hänen vieressään oli saviruukullinen vettä,
ja musta leivänkannikka oli hänen ainoana ravintonaan.
Heti kun Genoveeva oli tointunut ensimmäisestä kauhun- ja
tuskanhuumauksestaan, risti hän palavan hartaasti kätensä, katsahti
taivasta kohden ja rukoili kuumia kyyneliä vuodattaen: »Oi, rakas
taivaallinen Isä! Täällä syvällä maan sisässä istun ja katsahdan
puoleesi. Olen nyt aivan hylättynä. Minulla ei ole ketään muuta kuin
Sinut. Ei yksikään säälivä silmä näe surkeuttani, ääneni ei kanna
yhdenkään ihmisen kuuluville, mutta Sinä näet kyyneleeni, Sinä kuulet
huokaukseni! Sinähän olet kaikkialla läsnä, Sinä olet tässä synkässä
paikassakin. Ei isäni eikä äitini tiedä minusta mitään, ja puolisoni on
kaukana luotani. Kaikkien ystävieni rakastavat kädet ovat kykenemättömät
minua auttamaan, mutta Sinun käsivartesi ei ole lyhennetty. Sinä voit
avata vankikomeroni ovet. Oi, armahda Sinä minua, hyvä Isä!»
Hänen silmänsä ja poskensa kävivät paljosta itkusta vähitellen aivan
aroiksi. Monesti hän kumminkin istui syvän tuskansa turruttamana ja
kyyneliä vuodattamatta. »Voi, kuinka onnellisia ovatkaan sentään
kaikkein köyhimmät minun rinnallani!» hän kerran sanoi. »Hehän ainakin
näkevät kauniin sinitaivaan ja herttaiset, viheriät niityt. Voi, jospa
prinsessan asemesta olisin köyhä paimentyttö tai kreivittären sijasta
kerjäläinen, kuinka hyvä minun silloin olisikaan! Voi, minulta on kaikki
riistetty, eikä minulla ole mitään jäljellä! Ei aurinkoakaan enää ole
olemassa minulle, vaikka siitä kaikki muut saavat nauttia! »Mutta», hän
jatkoi ja hänen kyyneleensä virtasivat taas, »olethan Sinä vielä omani.
Jumala. Ollos Sinä siis aurinkoni! Kohta kun Sinua ajattelen, valkenee
taas sielussani, ja sydämeni, jonka kurjuus on hyisen hallan lailla
jähmetyttänyt, sulaa taas kyyneliin».
Hyvin usein kunnianarvoisan piispan sanat muistuivat hänen mieleensä.
»Tämä siis», hän kerran vaikeroiden huudahti, »on onni, jota sinä,
hurskas mies, minulle lupasit? Kukkasportin takana odotti minua tämä
pimeä tyrmä! Mutta», hän turvallisesti sanoi, »koska Sinä, Jumala,
annoit minun tulla tähän vankilaan, niin täytyy sen olla minun
parhaakseni. Sinä lähetät kärsimykset pelkästä rakkaudesta. Ne ovat vain
verhottuja hyviä tekoja. Onnettomuuteen on kätketty pelkkää onnea ja
siunausta kuten kätesi sulki monen hedelmän kitkerään kuoreen makean
sisuksen. Niinpä tahdonkin turvallisin mielin ottaa nämä kärsimykset
isänkädestäsi. Vain Sinuun tahdon katsoa enkä valittaa vainoojieni
kovuutta. Sinä tahdot näin olevan, tässä olen, Herra, tee minulle, mitä
tahdot, kunhan vain suot minulle armosi! Sinun tahdottasi ei
hiuskarvaakaan voida päästäni taivuttaa».
Siten rukoiltuaan hän tunsi suurta lohdutusta. Hänestä tuntui kuin olisi
ääni hänen sisässään kuiskannut: »Ole rohkealla mielellä, Genoveeva!
Tosin sinun vielä täytyy paljon kärsiä, mutta Herra pelastaa sinut
kaikista kärsimyksistäsi! Sinä tosin nyt olet ihmisten silmissä
rikollinen, mutta kerran vielä loistaa viattomuutesi aurinkoa
kirkkaammin». Sitten hän vaipui virkistävään uneen.
V