Kertomuksen jälkeen.
"Tiedän", hän sanoi pienen pysähdyksen jälkeen, "että tämä kaikki
tuntuu teistä vallan uskomattomalta, mutta minusta on vain yksi
asia uskomaton, ja se on se, että istun tänä iltana täällä, tässä
vanhassa, tutussa huoneessa katsellen teidän ystävällisiä kasvojanne ja
kertoellen teille oudoista seikkailuistani".
Hän katsahti lääkäriin.
"Ei, en voi toivoa teidän sitä uskovan. Pitäkää sitä siis valheena --
tai ennustuksena. Sanokaa, että näin unia työhuoneessani. Väittäkää
minun ajatelleen ihmissuvun kohtaloita siihen määrin, että siitä
lopuksi sukeusi tällainen juttu. Pitäkää minun vakuutteluani sen
todenperäisyydestä pelkkänä metkuna sen mielenkiintoa lisätäkseni. Ja
mitä siitä sitten juttuna arvelette?"
Hän tarttui piippuunsa ja alkoi vanhaan totuttuun tapaansa
hermostuneesti kopistella sitä uunin ristikkoa vastaan.
Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten alkoi kuulua tuolien narinaa
ja kenkien hankausta matolla. Irrotin katseeni aikakulkijan kasvoista
ja katsahdin hänen kuulijakuntaansa. He istuivat pimeässä, ja lääkäri
näytti syventyneen tarkastelemaan isäntäämme. Toimittaja katsoi
tiukasti kuudennen sikarinsa päätä. Sanomalehtimies kopeloi kelloansa.
Muut eivät muistaakseni liikahdelleet.
Toimittaja nousi huoahtaen.
"Mikä vahinko, ettette ole novellien kirjoittaja!" hän sanoi laskien
kätensä aikakulkijan olalle.
"Ettekö siis usko sitä?"
"No niin..."
"Senpä saatoin arvatakin".
Aikakulkija kääntyi meihin päin.
"Missä tulitikut ovat?" hän kysyi. Hän raapaisi tulta ja puheli
piippuaan sytytellen:
"Totta puhuakseni ... tuskinpa uskon sitä itsekään... Ja kuitenkin..."
Hän katsahti kysyvästi kuihtuneisiin valkeihin kukkiin pienellä
pöydällä. Sitten hän käänsi piippua pitelevän kätensä, ja huomasin
hänen katselevan puoleksi parantuneita arpia sorminivelissään.
Lääkäri nousi, astui lampun luo ja tarkasteli kukkasia.
"Omituinen emiö", hän virkahti.
Sielutieteilijä kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen ja ojensi
kätensä ottaakseen yhden kukan.
"Hitto vieköön ellei kello olekin jo neljännestä yli kahdentoista",
huudahti sanomalehtimies. "Kuinka pääsemme kotiin?"
"Ajureita kyllälti asemalla", sanoi sielutieteilijä.
"Omituista", mutisi lääkäri, "mutta minä en todellakaan saa selvää,
mihin luokkaan ja lahkoon nämä kukat kuuluvat. Saanko ottaa ne?"
Aikakulkija epäröi.
"Et suinkaan!" sanoi hän sitten äkkiä.
"Mistä oikein sait ne?" tiedusteli lääkäri.
Aikakulkija vei käden otsallensa. Hän puhui kuin se, joka koettaa
tavottaa muistista pujahtanutta ajatusta:
"Weena ne pisti taskuuni, kun matkustin tulevaisuudessa."
Hän tuijotti ympäri huonetta.
"Hitto vie, ellei se kaikki mene muististani! Tämä huone ja te siinä ja
viime päivien kokemukset -- kaikki tämä on liiaksi muistilleni. Teinkö
joskus aikakoneen tai sellaisen koneen luonnoksen? Vai onko se kaikki
vain unta? Sanotaan, että elämä on unelma -- kaunis unelma tosiaankin
-- mutta minä en toista sellaista enää kestä. Se olisi hulluutta. Ja
mistä tuo uni tuli? Minun täytyy käydä katsomassa tuota koneita jos
sellaista nyt _onkaan!"_
Hän tarttui nopeasti lamppuun ja hehkuvan punaisena kantoi sen
käytävään. Me seurasimme häntä. Siinä lampun lepattavassa valossa
näimme todellakin rumana ja vinona kyyköttävän metallista, eebenpuusta,
norsunluusta ja välkkyvästä kvartsista valmistetun koneen. Se kesti
kosketellakin koskapa minä tunnustelin sen kehystä ja norsunluulla
näkyi ruskeita täpliä ja rasvatahroja, ja alaosassa ruohoa ja sammalta;
yksi tangoista oli käyristynyt.
Aikakulkija laski lampun penkille ja silitti kädellään vahingoittunutta
osaa.
"Hyvä on", hän sanoi. "Kertomukseni on tosi. Pahoittelen, että vaivasin
teitä tänne kylmään".
Hän otti lampun taas käteensä, ja täydellisen vaitiolon vallitessa me
palasimme tupakkahuoneeseen.
Hän tuli kanssamme eteiseen ja auttoi toimittajan ylle takkia. Lääkäri
katsoi aikakulkijan kasvoihin ja hiukan empien sanoi hänelle, että hän
oli liikatyöstä rasittunut, jolle tämä vain nauroi makeasti. Muistan
hänet ovensuussa seisomassa hyvääyötä huutaen.
Ajoin kotiin yksissä rattaissa toimittajan kera. Hän piti aikakulkijan
kertomusta "hupaisena valheena". Omasta puolestani en kyennyt tekemään
päätöstä. Kertomus oli niin fantastinen ja uskomaton, kertomistapa
niin uskottavaa ja tyyntä. Makasin suurimman osan yöstä hereillä
asiaa ajatellen. Päätin seuraavana päivänä taas mennä tervehtimään
aikakulkijaa.
Minulle ilmotettiin hänen olevan työhuoneessaan, ja koska olin isännän
hyvä ystävä menin hänen huoneeseensa. Mutta se oli tyhjä. Tuijotin
hetkisen aikakoneeseen, ojensin sitten käteni ja kosketin vipua.
Silloin tuo kyykyllään oleva lujan näköinen esine heilahti kuin tuulen
tuivertama oksa. Sen epävakaisuus pelästytti minua äärettömästi, ja
mieleeni palasi muistelo lapsuuspäiviltä, jolloin minua kiellettiin
koskemasta kaikkea.
Palasin eteisen kautta. Aikakulkijan tapasin tupakkahuoneessa. Hän oli
juuri tulossa huoneestaan; hänellä oli pieni kamera toisessa kainalossa
ja reppu toisessa. Hän nauroi nähdessään minut ja tarjosi minulle
kyynärpäänsä tervehdykseksi.
"Minulla on tuosta koneestani tuolla laboratooriossa hirmuisesti
puuhaa", hän virkahti.
"Mutta eikö se nyt ole vain pilaa? kysyin. "Vai kuljetko todella
ajassa?"
"Toden totta sen teen". Ja hän katsoi rehellisesti minua silmiin.
"Tarvitsen vain puolen tuntia", hän sanoi. "Minä tiedän syyn tuloosi,
ja olit kovin ystävällinen. Tuossa on muutamia aikakauskirjoja. Jos
tahdot olla täällä aamiaiseen asti, niin todistan sinulle aikakulun
perinpohjin näytteineen päivineen. Suothan anteeksi, jos jätän sinut
yksiksesi?"
Suostuin tuumaan tuskin käsittäen silloin hänen sanojensa täyttä
merkitystä, ja hän nyökkäsi päätään sekä jatkoi matkaansa käytävää
pitkin. Kuulin työhuoneen oven paukahtavan kiinni, istahdin tuolille ja
otin esiin erään sanomalehden.
Mietiskelin, mitä hän aikoi tehdä ennen aamiaista. Silloin yhtäkkiä
erään ilmotuksen nähdessäni muistin luvanneeni tavata toimittaja
Richardsonia kello kahdelta. Katsoin kelloa ja huomasin, että hädin
tuskin ennättäisin sovittuun kohtaukseen. Lähdin ilmottamaan siitä
aikakulkijalle.
Tarttuessani ovenkääkään kuulin oudosti katkeavan huudahduksen,
raksutuksen ja kumahduksen. Ilmavirta pyörsi ympärilläni ovea
avatessani, ja sisältä kuului lattialle putoavan särkyneen lasin
helinää.
Aikakulkija ei ollut siellä. Olin näkevinäni aavemaisen epäselvän
haamun hetken aikaa istuvan pyörivän messinkimassan keskellä -- olennon
niin läpikuultavan, että takana seisova penkki piirustuspapereineen
näkyi aivan selvästi; mutta näky katosi hieroessani silmiäni. Aikakone
oli poissa. Lukuunottamatta alas laskeutuvaa pölypilveä, työhuoneen
toinen pää oli tyhjä. Kattoikkunanruutu oli nähtävästi juuri pudonnut
sisään.
Tunsin rajatonta hämmästystä. Tiesin jotain outoa tapahtuneen, multa en
sillä hetkellä voinut selittää, mitä tuo outo saattoi olla. Seistessäni
siinä hölmistyneenä, puutarhaan vievä ovi avautui, ja miespalvelija
astui sisään.
Katsoimme toisiimme; sitten alkoi ajatus kulkea.
"Onko herra ... mennyt ulos tuota tietä?" kysyin.
"Ei, herra. Ei kukaan ole tullut ulos tätä tietä. Minä luulin tapaavani
hänet täällä".
Siitä minä ymmärsin. Richardsonin pettämisen uhallakin minä yhä
viivyttelin varroten aikakulkijaa ja toista, ehkäpä vielä kummempaa
kertomusta, sekä niitä näytteitä ja valokuvia, joita hän toisi
mukanaan. Mutta nyt minua alkaa pelottaa, että saan ikäni odottaa.
Aikakulkija katosi kolme vuotta sitten, eikä, kuten jokainen nyt
tietää, ole vieläkään palannut.
Epiloogi.
Ei voi muuta kuin ihmetellä. Palaakohan aikakulkija joskus?
Saattaa olla että hän pyyhälsi taaksepäin ajassa menneisyyteen joutuen
aikaisemman kivikauden vertajuovain karvaisten villien joukkoon; tai
Iiitumeren syvyyksiin; tai juurakauden eriskummaisten saurioitten,
suunnattoman suurten matelija-eläinten joukkoon. Hän voi nytkin jos
niin saan sanoa vaeltaa jollakin krokotiilien asustamalla eoliittisella
koralliriutalla tai triaskauden yksinäisten suolamerten rannoilla. Vai
matkustiko hän kenties lähitulevaisuuteen, missä ihmiset vielä ovat
ihmisiä, mutta meidän aikamme arvoitukset ovat heillä jo selvillä ja
vaikeat kysymykset ratkaistuina -- ihmisrodun miehuusikään, sillä minä
puolestani en voi ajatella, että nämä heikon kokeilun, katkonaisen
teorian ja keskinäisen epäsovun päivät olisivat todella ihmiskehityksen
huippuaikaa. Omasta puolestani, sanon! Tiedän että hän -- sillä
tuota kysymystä oli pohdittu meidän kesken kauvan ennen aikakoneen
valmistumista -- oli toivoton ihmiskunnan kehityksen suhteen nähden
yhä kasvavassa sivistyskeossa vain järjettömin kasautuman, jonka
välttämättömästi lopuksi on langettava tekijäinsä päälle ja murskattava
heidät.
Jos niin on, ei meillä ole muuta neuvoa kuin elää siten, kuin ei niin
olisikaan. Minulle on tulevaisuus yhäkin pimeä ja tyhjä -- suuri
tuntematon, jota muutamin kohdin valaisee aikakulkijan kertomuksen
muisto.
Ja lohduksenani on minulla kaksi oudonnäköistä valkeata kukkaa
-- nyt ne ovat ryppyiset ja ruskeat ja hauraat -- todistamassa,
että silloinkin, kun järkeä ja voimaa ei ihmisellä enää ollut,
kiitollisuudella ja hellyydellä yhä oli sijansa ihmissydämessä.