Vironkielestä mukaillut _Karin Hannula_.
Syysyön hämärä, utuinen häivä,
himmeni maa, jo katosi päivä,
kuoleman puistossa puhuupi tuulet,
kumpuja näet, ääniä kuulet.
Vilkkuvat usvasta ristien ryhmät,
kumpujen kukkaset kaikki jo kylmät,
oksilla pisarat tippuvat hiljaa
multahan — lähelle kuoleman viljaa.
Nukkuvat tuolla kuoleman unta,
putoili kummuille valkeaa lunta.
Hämärä hellästi kumpuja peittää,
tumman vaippansa syysyö heittää.
Lux perpetua luceat [Ikuinen valo loistakoon] — helkkyy
kappelin laulu, kynttilät välkkyy.
Humisee, huokaa kuoleman puisto,
henkien yö, vainajain muisto.
Reippaina, intoa uhkuen he olivat rientäneet hätään joutuneiden avuksi.
Kuvaamattomalla sitkeydellä ja ihailtavalla uljuudella he olivat
taistelleet Viron sotatantereilla ihmisyyden, veljeskansan vapauden ja
isänmaan kunnian puolesta, sankareina eläneet ja taistelleet laskematta
vaivojaan ja uhrauksensa suuruutta ja sankareina kaatuneet.
Mykkä tuska sydämessä jäljelle jääneet soturit olivat lähettäneet
kylmenneet toverinsa yksinkertaisissa arkuissa kotimatkalle.
Ihailevalla kiitollisuudella ja liikutuksella virolaiset olivat
tuhatlukuisina soitoin ja lauluin, kukin ja siunauksin saattaneet
heidän puolestaan kukoistavan elämänsä uhranneiden vapaustaistelijoiden
koristetut arkut läpi juhla-asuun laittautuneen pääkaupunkina satamassa
odottavaan laivaan, jonka oli määrä kuljettaa velvollisuutensa
suurenmoisella tavalla täyttäneiden soturien kylmenneet ruumiit
kotimaahan. Surren, mutta uljaista pojistaan ylpeänä isänmaa otti
vastaan vainajansa ja kätki heidät kotimaan multaan, kymmeniin
sankarihautoihin joka puolella maata.
Niiltä Viron suomalaisilta vapaustaistelijoilta, jotka terveinä
palasivat kotimaahan, voidaan riistää sankariseppele, jos niin
välttämättä tahdotaan, sillä heidän uhrauksensa ei ole ollut
mittaamaton. Heihin saatetaan kohdistaa syytökset retken lukuisista
vajavaisuuksista ja erheistä. Mutta taistelutantereella henkensä
uhranneihin vainajiin ja sieltä raajarikkoisina palanneihin mitkään
moitteet eivät saata ulottua. He ovat antaneet kaikkensa, nuoren
elämänsä ja loistavat tulevaisuuden toiveensa veljeskansan vapauden
ja isänmaamme kunnian alttarille. He ovat uhranneet itsensä niiden
ihanteiden puolesta, jotka väikkyivät avustustoiminnan alkuunpanijoiden
silmissä, kun he ryhtyivät Suomesta puuhaamaan apua Virolle. He
ja heidän hautakumpunsa jäävät kaiken sen symboleiksi, mitä Viron
apuretkikunnassa on ollut puhdasta, suurta, jaloa — pysyväistä.
* * * * *
Aikana, jolloin itsenäiseen elämään nousseet Itämeren suomalaiset
kansat etsivät sivistyksellisiä ja valtiollisia yhtymäkohtia
keskinäisille suhteilleen, ja jolloin kuulee silloin tällöin puhuttavan
»Suomen sillasta», ansaitsee kiinnittää huomiota Helsingin Vanhankirkon
puiston veljeshautaan ja lukuisiin muihin vironretkeläisten
hautakumpuihin maamme kalmistoissa. Ne sitovat Suomen ja Viron
kansat toisiinsa sittenkin paljon lujemmin kuin yhteinen alkukoti ja
samansukuinen kieli.
Nämä sankarihaudat tulevat varmaan vastaisuudessa entistä suuremmassa
määrässä kaikkien maassamme käyvien virolaisten pyhiinvaelluspaikoiksi,
kummuiksi, jotka muistuttavat mieliin niitä aikoja eteläisen
veljeskansamme elämässä, jolloin sen ollessa kuolemanhädässä intoa
hehkuva soturiparvi riensi tappioita kärsineen armeijan avuksi ja
pelasti maan. Virolaisilla ei ole mitään syytä väheksiä näiden
kumpujen alla lepäävien sankarien jaloa uhrausta ja suurta merkitystä
itsenäiselle Virolle, onhan heidän vapaussodassaan silti yllin kyllin
suurtekoja, joista kunnia jää heidän omalle urhoolliselle armeijalleen.
Mutta sankarihaudat eivät velvoita yksin Viroa, vaan myöskin omaa
isänmaatamme. Se suuri uhri, jonka niihin kätketyt nuorukaiset ovat
antaneet erillään olevien suomensukuisten kansojen yhteyden alttarille,
vaatii kansaamme polvesta polveen vaalimaan heidän jättämäänsä
perintöä, kunnes heidän suuri unelmansa kokonaisuudessaan on toteutettu.
Taaksepäin avustustyöhön katsottaessa täytyy tunnustaa, että
yksityiskohdissa on ollut runsaasti puutteita, erehdyksiä ja virheitä
ja niistä voidaan Suomenlahden molemmin puolin olla eri mieltä. Mutta
kokonaisuutta silmällä pitäen nämä pikku varjot väistyvät, samaten
katoavat kaikki — loppujen lopuksi aivan arvottomat — vastakohdat,
riitaisuudet ja tyytymättömyyden ilmaisut. Kaiken tämän epäoleellisen,
vähäpätöisen väistyttyä jää jäljelle historiallinen teko, jonka
seuraukset tuntuvat, niinkauankuin Suomen ja Viron kansat ovat olemassa.
Se työ, jonka hyväksi Viron suomalainen apuretkikunta taisteli, kärsi
vilua ja nälkää, jonka hyväksi haavoittuneet menettivät terveytensä,
ja jonka hyväksi monet kymmenet maamme parhaista pojista uhrasivat
henkensä, on se vankkumaton kallioperusta, jolle Suomen ja Viron tuleva
yhdyselämä pohjautuu.