6. Tarpeelliset junat majuri _Snellmanille_ hankkii 2. Divisiona.

Hans _Kalm_.

Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.»

Mutta rykmentti ei ollut enää sama kuin ennen. Upseeriston keskuudessa

vallitsi riitaisuuksia, joihin tässä ei ole aihetta puuttua, mutta

jotka tultuaan miehistön korviin kiihdyttivät yhä sotilaiden halua

palata kotimaahan. Kevät teki myöskin tuloaan yllyttäen koti-ikävää.

Varustukset olivat kuluneet kehnoiksi. Palkkarahat suoritettiin uusissa

Viron valtion obligatsioneissa, joita siviiliväestö ei mielellään

ottanut vastaan, ja joita oli vaikeaa käsitellä vaihtorahan puutteen

vuoksi. Sotilailla oli siis yllin kyllin valittamisen syytä. Se yhdessä

retken tuottamien monien pettymysten ja yleisen väsymyksen kanssa teki

miehistön haluttomaksi uusille sotaretkille lähtemään.

On vielä otettava huomioon rykmentin Marienburgin retken jälkeen

höllentynyt kuri. Upseerien auktoriteetti oli alkanut horjua. Kaikki

tämä yhdessä aikaansai sen, että osa 4:nnen komppanian miehistöstä

kieltäytyi enää lähtemästä rintamalle. 6:s komppania osoittautui myös

aluksi haluttomaksi enää jatkamaan taistelua perustellen päätöstään

sillä, ettei komppanialla ollut kokenutta päällystöä, senjälkeenkuin

sen upseereista 1 oli kaatunut ja useampia haavoittunut. Upseerien,

etenkin komppanioiden päällikköjen, vetoomus sotilaiden velvollisuuden-

ja kunniantuntoon vaikutti kuitenkin sen, että suurin osa sotilaista

suostui lähtemään muutamien harvojen pitäessä itsepäisesti kiinni

päätöksestään olla lähtemättä »valloittelemaan vieraita maita Virolle»,

kuten he selittivät. 1:sessäkin pataljoonassa kuohui samaan aikaan. Se

käy ilmi jääkärikapteeni _Hannulan_ maaliskuun 14 p:nä pataljoonalleen

julkaisemasta, seuraavan-sisältöisestä kirjelmästä:

»I Pataljoonalle.

Viime päivinä on sattunut tapauksia, jotka pakottavat minut

kääntymään kaikkien niiden puoleen, joille 1 Pataljoonan kunnia

ja maine on rakas. Joistakin tuntemattomista pimeistä lähteistä

on nimittäin levitetty ilkeämielisessä tarkoituksessa huhu, että

I Pataljoona muka aikoisi väkivoimin estää II Pataljoonan lähdön

rintamalle pelastamaan uhatun aseman Pihkovan suunnalla. Onpa myös

kerrottu, että minä olisin tällaisten suunnitelmien takana. Kun

mainittu huhu minulle ilmoitettiin, torjuin mitä jyrkimmin moisen

valheellisen puheen, joka vain on omiaan tahraamaan I Pataljoonan

kunniakasta nimeä. Huomautin, kuinka mahdoton ja naurettava moinen

huhu on, sillä mainehikkaampaa tietä kuin se, minkä I Pataljoona on

Viron vapaussodassa itselleen raivannut, tuskin mikään muu joukko

on kulkenut. Kaikessa tapauksessa — pimeät voimat ovat liikkeessä

tarkoituksella saada aikaan hajaannuksen Pohjan Poikien keskuudessa.

Nämä voimat käyttävät juuri hyväkseen kaikenlaisia ulkonaisia

hankaluuksia, puutteita y.m. tarkoitusperiensä saavuttamiseksi.

Meidän on muistettava, että Suomessakin on meillä paljon vihamiehiä,

jotka kateudesta y.m. alhaisista syistä toivovat Pohjan Poikain

kunniakkaalle historialle häpeällistä loppua ja jotka paraillaan

koettavat mustata meitä, himmentää meidän urotekojemme mainetta. Mutta

tämä vihollinen ei kuitenkaan ole vaarallisin. Meidän on muistettava,

että sillä vihollisella, jota vastaan olemme taistelleet, on mitä

laajakantoisin ja taitavasti järjestetty vakoilu- ja kiihoitustoiminta

käynnissä kaikkialla. Sen vihollisen sormet ulottuvat meidänkin

joukkoomme. Olemme kohdanneet tämän vihollisen useita kertoja

taistelukentällä ja aina voittaneet. Mutta vaarallisempi ja

vaikeampi voittaa on tämä vihollinen taistelukentän ulkopuolella,

sen takana. On saatu epäämättömiä todisteita, että vihollisemme

paraikaa punoo juomaan keskuudessamme. On mahdollista, että sen

kylvö joissakin heikoissa sieluissa lankee suotuisaan maaperään.

Minä vetoan senvuoksi taistelukentillä, tulessa ja vaaroissa

vahvistetun asetoveruutemme nimessä teidän kaikkien kunniantuntoonne,

ettette antaudu mihinkään harkitsemattomiin tekoihin. Itse ette

sillä mitään voita, vihollisillemme se merkitsee arvaamatonta

menestystä. Siinä neuvottelussa, joka muutama päivä sitten

pidettiin upseeriston, alipäällystön ja miehistön kesken, sovittiin

yhteisestä menettelytavasta ja mitenkä nykyiseen tilanteeseen on

suhtauduttava. Päätettiin, että on vältettävä ja vastustettava

kaikkia ajattelemattomia tekoja ja odotettava rauhallisina asioiden

piakkoin tapahtuvaa ratkaisua sekä edelleen horjumatta täytettävä

velvollisuutemme. Tästä päätöksestä on pidettävä kiinni. Ratkaisu

ei kauvaa viivy. Rykmenttimme komentaja on sitä varten matkustanut

Suomeen ja tuo hän ratkaisun tullessaan. Silloin on jokaisella oikeus

vapaasti valita. Teidän, jotka nurkumatta olette kestäneet kaikki

sotaretken vaivat ja voittaneet vihollisen lukuisissa taisteluissa,

on nyt voitettava oma itsenne, eikä antauduttava kärsimättömyyden ja

kavalien huhujen valtaan. Meidän on muistettava; mikä kauvaksi kantava

historiallinen merkitys meidän osanotollamme Viron vapaustaisteluun

on ollut ja minkä suurtyön siinä olemme suorittaneet. Meidän on

muistettava, kuinka arvaamattomassa määrässä työmme on kohottanut

Suomen nimen kunniaa ja arvoa koko maailman silmissä. Katsokaamme

myös, ettemme tätä kirkasta kiipeämme viime hetkessä tahraa.

Kokonaisen kansakunnan kohtalo lepää tällä hetkellä pääasiallisesti

meidän hartioillamme, kansakunnan, jonka puolesta lukuisat veljemme jo

ovat henkensä ja verensä uhranneet. Älkäämme antako heidän uhrauksensa

hedelmien itsekkäistä syistä hukkaan joutua. Heidän muistonsakin jo

yksistään velvoittaa meitä.

Tietoisuus siitä, mikä merkitys tällä pienellä suomalaisjoukolla

on ollut ja edelleenkin on Viron kansalle, minkä suurtyön se on

suorittanut, se on omiaan täyttämään meidän jokaisen mielen ylpeydellä

ja ilolla. Älkäämme antako tämän ylpeyden vaihtua häpeän tunteeseen.

Meidän on jokaisen tiedettävä, että lukumäärämme ja aseemme eivät ole

ainoa tekijä työmme tuloksissa, vaan vielä enemmän nimemme varjo, joka

uhkaavana leviää rintaman eri osien yli, pelkkä olemassaolomme, joka

antaa virolaisille velallemme uskallusta, tuottaa vihollisillemme

kauhua. Jos tämä nimi osottautuu tehottomaksi, niin silloin kaikki

luhistuu.

Asetoveruutemme nimessä, yhteisten kunniakkaitten muistojemme nimessä

vetoan teihin kaikkiin — näyttäkää, että I Pataljoona loppuun saakka

pysyy ensimmäisenä pataljoonana.

_Hannula_

Kapt. ja Patt. komentaja.»

2:sen pataljoonan komppaniat, jotka 1:sen patterin ja 1 jaoksen kera

2:sesta patterista uusien englantilaisten tykkien kanssa maaliskuun

12 p:nä klo 10 ip. lähtivät Valkista rautateitse Vörua kohden, eivät

olleet vahvuudeltaan entisten veroisia. Ainoankaan miesluku ei noussut

100:aan. 4:nnessä komppaniassa esim. oli vain 12 aliupseeria ja 64

sotilasta jaettuina 2 joukkueeseen.

Jääkärimajuri _Snellman_ saapui joukkoineen Vörun asemalle 13 p:nä klo

5 ap. ja sai siellä brigadin komentajalta, eversti _Kubbolta_ tietää

asemasta tällä suunnalla.

Virolaiset joukot olivat Petserin menetettyään parastaikaa peräytymässä

Pimsajoen linjalle. Rautatien molemmin puolin toimi 2:nen virolainen

jalkaväkirykmentti, jonka oikea siipi ulottui aina Vastseliinaan

saakka. Siitä lounaiseen oli peninkulman levyinen kaistale melkein

miehittämätöntä aluetta. Senjälkeen oli Koikylän rintamaa puolustamassa

3 heikonlaista suojeluspataljoonaa. Vastseliinan suunnalla oli vielä

1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä. Eversti _Kubbon_ tietojen

mukaan oli vastassa sangen huomattavia vihollisjoukkoja: 3 virolaista

kommunistirykmenttiä, useampia venäläisiä rykmenttejä, joissa oli myös

virolaisia ja lättiläisiä punakaartilaisia, 5 patteria ja vapaaehtoisia

joukkoja.

Jääkärimajuri _Snellmanin_ ehdotuksesta eversti _Kubbo_ määräsi Pohjan

Pojat matkaamaan Vastseliinaan, joka vielä tällöin oli tiettävästi

virolaisten joukkojen hallussa, ja ottamaan sen alkavan toimintansa

lähtökohdaksi. Sittenkuin kyytihevoset olivat saapuneet, lähtivät

Pohjan Pojat marssimaan ja ajamaan Vastseliinaa kohden — kohti

raskaita, verisiä taisteluja.

Pohjan Poikain uusi toiminta-alue on korkeakumpuista, viljeltyä

ylätasankoa, siellä täällä syvässä laaksossa kulkevan joen halkomaa.

Suurehkojen kumpujen ja mäenharjanteiden välissä on suuria, aukeita

peltomaita. Se kuuluu tienooseen, jota kutsutaan Liivinmaan Sveitsiksi.

Pohjan Pojat olivat tietoisia vastustajan ylivoimaisuudesta ja hyvästä

asestuksesta. Mutta he luulivat voivansa lyödä sen pakosalle yhdellä

tai kahdella taistelulla ja senjälkeen edetä vastarintaa kohtaamatta

Riika—Pihkova viertotiehen. He saivat kuitenkin pian huomata

erehtyneensä. Vihollinen piti joka puolella sitkeästi puoliaan, sillä

oli aina varaa lähettää tappiolle joutuneiden joukkojen tilalle uusia,

vereksiä voimia, jotka joka taholla ahdistelivat yhä harvalukuisemmiksi

käyviä suomalaisia.

Ryhdyttyään etenemään Pohjan Pojat saivat huomata, miten suuresti ne

olivat erehtyneet, jotka väittivät tämän rintamakauden taistelujen

tarkoittavan venäläisen alueen valtaamista virolaisille. Useimmat

heidän valloittamansa kylät olivat puhtaasti virolaisia. Bolshevikit

olivat tällä suunnalla viime hyökkäyksellään tunkeutuneet syvälle

Kaakkois-Viroon. Asukkaat kohtelivat suomalaisia vapaaehtoisia paljon

paremmin kuin Marienburgin retken aikana.

Virolaiset rykmentit olivat koettaneet puolustautua bolshevikeja

vastaan, mutta suuren ylivoiman painamina niiden oli täytynyt vetäytyä

askel askeleelta taaksepäin. Ne kärsivät tällöin varsin raskaita

tappioita. Niinpä 2:sen rykmentin riveistä poistui maaliskuun 4

ja 11 p:n välisellä ajalla 300 miestä kaatuneina, haavoittuneina,

kadonneina ja karkureina. Siis 1/6 koko miesluvusta yhden viikon

ajalla! Komppanioiden miesluku väheni mitättömiin. Niinpä jo 7 p:nä oli

2:sen rykmentin l:sessä komppaniassa vain 37 miestä. Jäljelle jääneet

sotilaat vetäytyivät taistellen taaksepäin yrittäen väliin tehdä lujaa

vastarintaa. Mutta epätoivo pyrki yhä enemmän saamaan valtaa joukoissa.

Silloin, juuri parhaaseen aikaan, saapui tieto, että Pohjan Pojat

olivat tulossa avuksi. Sen vaikutuksesta surkuteltavassa määrin

harventuneihin virolaisiin joukkoihin viralliset asiapaperit puhuvat

selvää kieltä. Entisen yhtämittaisen ja toivottoman peräytymisen

sijasta jatkuva eteneminen alkoi nyt rinnan Pohjan Poikain kanssa.

Kun jääkärimajuri _Snellman_ saapui edeltä käsin autolla Vastseliinan

kirkolle, tapasi hän siellä virolaisen eskadroonan, joka juuri oli

peräytynyt Vastseliinan kartanosta. Bolshevikit olivat vallanneet

sen klo 10 ap. ja pakottaneet virolaiset tällä suunnalla peräytymään

linjalle Tallikese—Lukjanova—Borova—Ostrova —Kosakova —Gorushki—Kieva.

Suomalaiset joukot saapuivat kirkonkylään klo 3 ip. ja saivat käskyn

majoittua siihen varmistaen ympäristön. Seuraavana päivänä päätettiin

vallata Vastseliinan kartano. Pohjan Pojat varustettiin tämän rintaman

valkoisten joukkojen yhteisellä taistelumerkillä, päähineessä

kannettavalla havunoksalla.

14 p:nä klo 7 ap. ryhdyttiin sotatoimiin. 1/2 1:sestä patterista ja

2:sen patterin mukana oleva jaos lähtivät 2 konekiväärillä varustetun

5:nnen komppanian kera Vastseliinan kirkonkylä—Vastseliinan kartano

maantietä pitkin suoraan viimemainittua kohden tehtävänään kääntää

vihollisen huomio tälle suunnalle. Päävoima (4:s ja 6:s komppania,

loput 2:sesta K.K.K:sta ja 1/2 1:sestä patterista) teki samaan aikaan

Jedas—Illingen tietä myöten kiertoliikkeen hyökätäkseen vihollisen

vasemman siiven kimppuun etelästä käsin.

Suoraan joen takana olevaa kartanoa kohden etenevä tykistö pysähtyi

siitä n. kilometrin päähän, asettui asemiin ja avasi viipymättä tulen

edessä olevaa punaisten ketjua, kartanoa ja sen takana toimivaa

patteria vastaan. Sen tulen suojassa 5:s komppania levittäytyi ketjuun

ja ryhtyi etenemään jokea kohden.

Samaan aikaan pääjoukon kärkijoukkue 4:nnestä komppaniasta vänrikki

_Luostarisen_ johdolla saavuttuaan aukean niityn keskessä olevan

Illingenin lähistölle joutui vihollisen tulen alaiseksi ja kehittäytyi

nopeasti ketjuun. Jääkärikapteeni _Salminen_ antoi silloin heti

4:nnen komppanian pääosalle ja 2 konekiväärille käskyn tykistön tulen

tukemana ryhtyä taisteluun talojen suojassa piileviä punaisia vastaan.

Tykit tekivät erinomaisesti tehtävänsä, ammukset putoilivat keskelle

vihollisen joukkoja.

Hetken kuluttua 4:nnen komppanian kohdalla bolshevikien tuli heikkeni

ja lakkasi pian kokonaan. Pohjan Pojat ryhtyivät etenemään, ensin

varovaisesti, mutta sitten rohkeammin. Vihollisen puolelta ei kuulunut

laukaustakaan. Sitten äkkiä — ketjun päästyä verrattain lähelle

— luotituisku ryöpsähti heitä vastaan. Vastustaja ei ollut vielä

vetäytynyt takaisin. Taistelu jatkui.

6:s komppania, joka oli 2 konekiväärin kera lähetetty oikealle

tekemään kiertoliikettä, suoritti tehtävänsä hyvin ja kävi yllättäen

vihollisen kimppuun. Punaiset jättivät silloin, klo 11,30 ap., asemansa

ja vetäytyivät Pohjan Poikain seuratessa kintereillä Vastseliinan

kartanoon. Siellä he puolustautuivat vielä kahdelta puolen ryntääviä

Pohjan Poikia vastaan varsin sitkeästi, kunnes klo 2 ip. kääntyivät

pakoon kärsien suuria tappioita.

4:s komppania lähetettiin puhdistamaan lähimetsiä. 6:s komppania taas

ryhtyi ajamaan takaa vihollista saapuen aina Meksin lähistölle. Mutta

vastustaja ei ollut vielä luopunut taistelusta. Se veti tappiolle

joutuneen Tarton kommunistirykmentin takaisin, mutta lähetti tuleen

Viljandin kommunistirykmentin 1 panssariauton tukemana.

6:nnen komppanian oli kiireesti peräydyttävä menettäen tällöin

vihollisen käsiin joutuneina 2 sotilasta, joiden ruumiit seuraavana

päivänä löydettiin kentältä.

Bolshevikit kävivät rohkeasti Pohjan Poikia vastaan, jotka olivat

luulleet taistelun jo tauonneen. Ensimmäisenä hyökkäsi suuri

panssariauto ja sen takana punaisten 400—500-miehinen ketju. Syntyi

sekasorto, jossa 6 Pohjan Poikaa loukkautui. Komppaniat peräytyivät

epäjärjestyksessä asemiltaan. Vain 1 tykki ja 1 konekivääri jäivät

paikoilleen avaten kiivaan tulen lähenevää panssariautoa vastaan, joka

tunkeutui jo aivan likelle. Tilanne oli kriitillinen. Vihollisketjukin

ehti yhä lähemmäksi. Mutta paikoillaan pysyneet tykki ja konekivääri

pelastivat tilanteen. Panssariauto joutui niiden ristituleen.

Kuljettaja haavoittui. Hän yritti kääntyä takaisin, mutta ajoikin

ojaan, johon auto jäi pääsemättä enää paikoiltaan. Sittenkuin kauhua

herättänyt panssariauto täten oli tehty vaarattomaksi, saatiin Pohjan

Poikain rivit jälleen järjestetyiksi, jolloin punaisten ketjun

täytyi vetäytyä takaisin. Pitkin päivää ja yötä vihollinen pommitti

panssariautoa koettaen tuhota sitä, mutta onnistumatta. Se jäi Pohjan

Poikain saaliiksi.

Yön turvissa suomalaiset lähenivät autoa ja koettivat saada sitä

ojasta, mutta turhaan. Sen luo asetettiin pikakiväärillä varustettu

vartiosto ja kaadettiin puita esteeksi vihollisen puolelle, jotta

punaiset eivät missään tapauksessa saisi sitä viedyksi pois. Seuraavana

päivänä auto saatiin hevosten avulla nostetuksi. Se oli sangen hyvässä

kunnossa, varustettu yhdellä pikatykillä ja kahdella konekiväärillä.

Se lähetettiin Tallinnaan korjattavaksi ja uudistettavaksi. Pohjan

Poikain hihamerkillä varustettuna ja nimenään »Pohjan Poika» se sitten

herätti huomiota Tallinnassa ja Valkissa. Myöhemmin se luovutettiin

virolaisille muiden aseiden kera ja joutui sittemmin uudelleen

bolshevikien käsiin.

Vihollisen tappiot olivat taistelun kuluessa suuret, mutta Pohjan

Pojatkaan eivät päässeet siitä vaurioitta. 4;s komppania menetti

1 kaatuneen, sotilas _Anders Sihvon_, 4 haavoittunutta ja I

loukkautuneen sotilaan, 5:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Otto

Kauppisen_, 2 haavoittunutta upseeria, jääkärivänrikki _Einar Hällin_

ja joukkueenjohtajan, vääpeli _Yrjö Raition_, joista viimemainittu

myöhemmin kuoli haavoihinsa, 5 haavoittunutta ja 5 loukkautunutta

sotilasta, 6:s komppania 2 kaatunutta, sotilaat _Arvi Pesosen_ ja _Juho

Vesan_, ja 3 haavoittunutta sotilasta, sekä 2:nen K.K.K. 1 kaatuneen,

sotilas _Ernst Nybergin_, ja 3 haavoittunutta sotilasta.

Pohjan Pojat majoittuivat valloittamaansa kartanoon. 5:s komppania

varmisti alueen Illingen—Meksi ja 4:s Meksi—Plessi, jonka 2:sen

virolaisen rykmentin 1:nen pataljoona oli vallannut samana päivänä.

Tykistö majoittui Plessiin, josta käsin 2:nen patteri ampui Megosinan

kylän palamaan.

Jääkärimajuri _Snellman_ sai Vastseliinassa eversti _Kubbolta_

brigadin operatsionikäskyn, jossa Pohjan Poikain tehtäväksi määrättiin

vallata Isborsk virolaisten joukkojen ottaessa haltuunsa Petserin.

Siten saataisiin lyhyt ja helposti puolustettavissa oleva rintama

Peipusjärven ja eteläisten suurten rämeiden välille.

Pohjan Pojat ryhtyivät seuraavana aamuna, 15.3., jälleen etenemään klo

8,30. 6:s komppania 3 konekiväärin kera lähti liikkeelle Vastseliinan

eteläpuolisten metsämaiden kautta Meksin kylää kohden, kun taas 4:s

komppania 2 konekiväärin kera eteni Vastseliinan itäpuolella olevia

korkeita harjanteita Kuvshinovan kylään päin. 5:s komppania jäi

reserviin kartanoon.

Komppaniat suorittivat tehtävänsä hyvin. Huolimatta vihollisen

luotituiskusta kumpikin eteni omalla suunnallaan varmasti. Sekä

Pohjan Poikain että vihollisen tykit ottivat osaa päivän otteluihin.

4:s komppania valtasi lyhyillä taisteluilla Kuvshinovan, Mjerovan,

Sulpikovan, Vakasarin ja Kislovan kylät. Komppania yöpyi Vakasariin

asettaen kenttävartion Kislovaan. 6:s komppania valtasi samanaikaisesti

Meksin, Megosinan, Kulnitsovan ja Solovjevan kylät ja yöpyi sitten

Meksiin pitäen kenttävartion Solovjevassa.

2:nen patteri siirrettiin taistelujen jälkeen Plessistä Kulnitsovaan,

josta se avasi tarkan tykkitulen Voronkinan kylää kohden.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Antti

Jauhiaisen_, ja 1 haavoittuneen upseerin, komppanianpäällikön,

kapteeni _Pekkasen_, joka tällöin luovutti päällikkyyden vänrikki

_Luostariselle_. 6:nnesta komppaniasta haavoittui 3 sotilasta ja

2:sesta K.K.K:sta 1 upseeri, joukkueenjohtaja _Lauri Selänne_.

Patteriston taistelukertomus tältä ajalta mainitsee:

»Yliloikkarien kertomusten mukaan oli vihollisia ollut kaksi

rykmenttiä, jotka epäjärjestyksessä olivat poistuneet rintamalta, ja

tilalle oli tullut yksi venäläinen Jaroslavin rykmentti. Vihollinen oli

kärsinyt suurta mieshukkaa, eikä ollut halukas enempää taistelemaan.»

Viimemainittu toivo osoittautui kuitenkin vääräksi. Pohjan Poikain

vastassa olevat joukot kyllä menettivät usein taisteluhalunsa, mikä

ilmeni m.m. »yliloikkarien» tulvassa. Punaiset karkurit, jotka

säännöllisesti tulivat hyvin kohdelluiksi ja jätettiin virolaisten

haltuun, kertoivat, että pakko-ottojen kautta puna-armeijaan joutuneita

sotilaita karkaisi valkoisten puolelle paljon lukuisammin kaikista

kommunistien uhkauksista huolimatta, ellei niin suuresti pelättäisi

Pohjan Poikia. Mutta vihollisella oli varaa siirtää väsyneet ja

epäluotettaviksi osoittautuneet joukot lepäämään ja tuoda vereksiä

rykmenttejä tilalle, joten bolshevikien taisteluvoima pysyi aina

suunnilleen samana.

2:sen virolaisen rykmentin rintamakaistalla Vastseliinasta koilliseen

oli näinä päivinä lähellä viimemainittua kartanoa taisteluja, kauempana

vain tiedustelutoimintaa. 15 p:n iltaan mennessä sen 1:sen pataljoonan

oli onnistunut vallata linja Plessi-—Kalnatsheva—Pieni Rudikova—Suuri

Rudikova—Vlaskova—Burmiakina—Kasi kova—Dubrovka.

Mutta Pohjan Poikain oikealla puolen tilanne ei ollut suinkaan

rauhoittava. Vihollinen liikehti Telvan ja Petrusen suunnalla uhaten

siten riistää kaikki idempänä saavutettujen voittojen hedelmät.

Jääkärimajuri _Snellman_ ryhtyi senvuoksi toimenpiteihin, jotta Pohjan

Poikain 1:nen pataljoona saataisiin rintamalle puhdistamaan seutuja

Telvan ja Petrusen suunnalla. Vasta senjälkeen voitaisiin 2:sella

pataljoonalla jatkaa etenemistä Isborskia kohden.

Seuraavana päivänä, 16.3., oli Pohjan Pojilla vain patrullikahakoita ja

tulenvaihtoa vihollisen tykistön kanssa. Vänrikki _Luostarinen_ kertoo

tästä päivästä:

»Aamulla klo 6 vapaaehtoisia tiedustelijoita on lähtenyt Voronkinaan.

He palaavat pian ilmoittaen, että kylä on tyhjä vihollisesta. Yksi

ryhmä lähtee klo 9 tienoissa oikealta kaartaen mainittuun kylään

tykki- ja konekivääritulen suojaamana. Tällä välin vihollinen on

kuitenkin palannut asemiinsa huomattuaan, ettei sitä ajeta takaa,

ja pitkin aukeaa peltoa etenevä patrulli saa vastaansa kiivaan

luotituiskun, jolloin sotilas _Artur Säteri_ kaatuu ja haavoittuu 2

sotilasta.

»Asemiemme taakse sijoitettu jaos tykistöä ampuu 10 laukausta

Voronkinaan, jossa heti taloja syttyy palamaan. Vihollinen alkaa

viipymättä tykistöllään vastata tuleen, ja pommitusta kestää sitten

aina klo 5 ip. Punaiset ampuvat kahdella patterilla, joista toinen

raskas. Granaatteja tulee. Shrapnelleja räiskyy. Jokin granaatti

räjähtää erään navetan kohdalla, pirstoo katon ja haavoittaa surkeasti

talon tytärtä. Toinen putoaa toiseen rakennukseen. Ilmassa ulvoo.

Tykkitulen ohella konekiväärit tatattavat kenttävartijoitamme vastaan.

»Aion hyökätä, huomaan näet, että pojat käyvät hermostuneiksi asemillaan

ollessaan. Mutta ilmoitettuani tuumastani pataljoonankomentajalle

tulee kielto. Ei auta muu kuin odottaa vain. Tuli kiihtyy yhä.

Taloissa ei voi oleskella. Miehistö käy yhä levottomammaksi odottaen

ryntäystä vihollisen puolelta. Lohdutan heitä ilmoittaen, että huomenna

hyökätään. Tuli taukoaa vihdoin illalla. Pojat pääsevät silloin

tupiinsa levolle.

»Asetan tarkat etuvartiot, odotan näet hyökkäystä. Käyn niitä yöllä

tarkastamassa. Kaikki on hiljaista. Pakkasyössä kuuluu vain susien

ulvontaa kauempaa. Syvä hiljaisuus on muuten rikkomattoman juhlallinen.

»Puhuttelen vartiosotilasta kysyen, onko hänen kylmä. Hän valittaa

hiukan jalkojaan paleltavan, kun kenkä on niin pieni, ettei sukkaa

sopinut jalkaan. Ajatelkaahan: hiukan paleltaa — pakkasyössä — ei

sukkia. Kunniaa sinulle, reilu Perä-Pohjolan poika!»

Seuraavana aamuna, 17. 3., vihollinen ryhtyi hyökkäämään Voronkinan ja

Shirkovan suunnalta 4:ttä komppaniaa vastaan. Jo klo 6 ap. kenttävartio

ilmoitti punaisten liikkeelle lähdöstä. 4:s komppania hätyytettiin ja

riensi kenttävartion luo, jossa olivat erittäin hyvät puolustusasemat

suuren aukean laidassa suojassa vihollisen tulelta.

Klo 8 ap. bolshevikien jalkaväki alkoi lähetä. 3-kertaisessa ketjussa

vereksen 7:nnen Jaroslavin rykmentin 1:nen ja 2:nen pataljoona

ryhtyivät hyökkäämään yli suuren aukeaman, kokonaan Pohjan Poikain

tulen alaisina. Vihollisen tykistö oli myös toiminnassa, mutta kun

punaiset luulivat Pohjan Poikain olevan taempana kohoavalla harjulla

metsän reunassa, putoilivat ammukset pitkän aikaa verrattain kauaksi

Pohjan Poikain taakse vahingoittamatta ketään.

Suomalaisten tarkka kiväärituli harvensi tasaisesti punaisten

taajoja rivejä, ja läheisen ladon vinniltä konekiväärit tatattivat

tehden hirveätä jälkeä aukeamalla. Mutta yhä vihollinen kuolemaa

halveksien eteni pitkin peltoja. Se sai oikealle siivelle hinatuksi

pari konekivääriä vain n. 400 m. päähän suomalaisista. Mutta niihin

suunnattu tuli pakotti ne pian vaikenemaan.

Alkoi sataa lunta suojaten vihollista. Lisäksi punaisten tykkien

ammukset räjähtelivät nyt lähempänä Pohjan Poikia, sytyttivätpä erään

rakennuksen tuleen aivan ketjun takana. Mutta vapaaehtoiset pysyivät

rauhallisina asemissaan pitäen yllä kiivasta tulta vihollista vastaan.

Jääkärikapteeni _Salminen_, jolle tilanteesta oli ilmoitettu,

lähetti 4:nnen komppanian avuksi 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta

jääkärivänrikki _Dahlmanin_ johdolla. Pohjan Poikain tykistökin yhtyi

leikkiin. Kun lisäksi jonkin ajan kuluttua tähtäämistä haittaava

lumisade lakkasi, täytyi vihollisen väistyä. Se alkoi sekasorrossa

paeta Pohjan Poikain tulen tehdessä puhdasta jälkeä. Punaisia kaatui

suuriin läjiin. 5 tuntia kestänyt kiivas taistelu oli lopussa.

Vihollisen vastahyökkäys oli lyöty suurin tappioin takaisin.

Sotasaaliina jäi Pohjan Poikain käsiin »Colt» konekivääri, joukko

kiväärejä y.m.

Myöhemmin samana päivänä osa 6:tta komppaniaa miehitti pohjoislaidan

Ruskij Borin kylästä.

Pohjan Poikain tappiot olivat päivän taisteluihin nähden pienet. 4:s

komppania menetti 3 sotilasta haavoittuneina, 5:s komppania niinikään

3 sotilasta haavoittuneina, joista yksi, _Alexander Lindström_, kuoli

myöhemmin haavoihinsa, ja 6:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Yrjö

Nikkilän_.

* * * * *

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli tällä välin saanut käskyn lähteä

rintamalle.

Rykmentin väliaikainen komentaja, kapteeni _Rihtniemi_ sai 17 p:nä

seuraavan sähkösanoman:

»Pohjan Poikain Rykmentin Komentajalle.

Antakaa viipymättä määräys, että Valkissa oleva pataljoona lähetetään

tänään Vöruun. Juna, joka vie pataljoonan, lähtee Valkista tänään klo

6 ip. Vöruun tultua brigadin päällikkö, Eversti _Kubbo_ antaa heti

määräyksiä.

Eteläisen rintaman päällikkö

_Puskar_.»

Jääkärikapteeni _Hannula_ antoi senjälkeen pataljoonalleen käskyn

ryhtyä viipymättä lastaamaan. Jääkärimajuri _Snellmanilta_ saapui

puhelimitse määräys, että pataljoonan oli tultava suoraan Vastseliinan

kartanoon.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kirjoittaa 1:sen pataljoonan matkasta

rintamalle:

»Kun komppanioiden piti lähteä rautatienasemalle, kieltäytyi osa

2:sen komppanian miehistöä selittäen, että he eivät lähde enää

hyökkäämään Viron ulkopuolelle, mutta ovat kyllä valmiit puolustamaan

Valkia. Päätöksestään ei heitä saatu millään luopumaan, vaikka heille

selitettiin, ettei ollut kysymys 'hyökkäämisestä Viron rajojen

ulkopuolelle', vaan päinvastoin vihollisen karkoittamisesta Viron

alueelta, jonne se taas oli tunkeutunut. Heidät täytyi jättää Valkiin.

Suurempi osa komppaniaa sekä muut komppaniat kokonaisuudessaan lähtivät

vastaan sanomatta.

»Lomien y.m. poistojen kautta oli pataljoonan taisteluvahvuus supistunut

perin vähäiseksi. Kaikkien komppanioiden miesluku oli alle sadan. 1:nen

komppania oli suurin, mutta senkään taisteluvahvuus ei noussut sataan.

»Juna ei ollut määräaikana valmis, jonka vuoksi päästiin lähtemään

vasta myöhään illalla. Vöruun saavuttuamme pääsin rautatienasemalta

puhelimitse yhteyteen jääkärimajuri _Snellmanin_ kanssa. Hän ilmoitti,

että pataljoonan oli purettava Vastseliinan asemalla, jossa hevoset

ja reet olivat vastassa pataljoonan kuljettamista varten Vastseliinan

kartanoon.

»Pataljoona ei kuitenkaan päässyt heti jatkamaan matkaansa, sillä

ensin oli irroitettava junan keskeen kytketty eversti _Kubbon_

esikuntavaunu, eikä everstin adjutantti suostunut siihen, että se ajan

voittamiseksi seuraisi mukana Vastseliinan asemalle ja palautettaisiin

sieltä takaisin. Vaunun irroittamiseen meni toista tuntia. Senjälkeen

eversti _Kubbon_ adjutantti ilmoitti, että everstin määräyksestä yksi

komppanioistamme oli lähetettävä Vana-Nursin kartanoon. Punaiset

olivat näet valloittaneet Raugen ja liikehtivät sieltä käsin uhaten

rautatietä. Kun vähän senjälkeen sain asiaa koskevan kirjallisen

määräyksen eversti _Kubbolta_, olin pakotettu antamaan 2:selle

komppanialle käskyn purkaa ja marssia Vana-Nursin kartanoon. Tein

sen sangen vastenmielisesti, koska taisteluvahvuudeltaan muutenkin

kutistuneen pataljoonan hajoittaminen tuntui arveluttavalta, kun

otti huomioon, että Vastseliinan suunnalla tarvittiin kiireesti ja

kipeästi vahvistusta. Sitäpaitsi oli mielestäni varsin joutavaa, että

toistatuhatta miestä käsittävän virolaisen joukon, joka — kuten eversti

_Kubbon_ adjutantti minulle ilmoitti — piti Vana-Nursin kartanoa

miehitettynä, sanottiin välttämättä tarvitsevan muutamaa kymmentä

suomalaista tuekseen. — Kun 2:nen komppania oli purkanut, pääsi

pataljoona vihdoin aamun valjetessa jatkamaan matkaansa.

»Kun kaikkien näiden viivytysten jälkeen vihdoin päästiin matkaa

jatkamaan, oli aamu jo valjennut. Vastseliinan asemalla oli vastassa

kyytiin kutsuttuja ympäristön talonpoikia hevosineen ja rekineen,

joilla pataljoona ajoi kartanoon.»S

Jääkärimajuri _Snellman_ julkaisi 18 p:n aamuna operatsionikäskynsä N:o

1. Eri osastot saivat siinä seuraavat tehtävät siksi päiväksi:

1:sen pataljoonan tuli majoittua Vastseliinaan ja varmistaa linja

Telva—Zepsi—Vitka ja tiedustella sen ylitse etelään ja kaakkoon.

2:sen pataljoonan oli valloitettava Ruskij Bor ja Voronkina ja

tungettava virolaisten kera yhdessä vihollinen yli linjan Valujeva—

Kranzova.

1:sen patterin oli siirryttävä Vastseliinan karjataloon 1:sen

pataljoonan käytettäväksi, ja 2:sen patterin tuli kouluttaa miehistöään

uusien tykkien käyttöön.

Operatsionikäskyn määräyksiä ei kuitenkaan saatu sinä päivänä

täytetyiksi.

5:s komppania miehitti kyllä osan Ruskij Borin kylää ja teki sieltä

hyökkäyksen Voronkinaa vastaan, mutta kohdattuaan lujaa vastarintaa

vetäytyi takaisin. Muiden 2:sen pataljoonan komppanioiden alueella oli

vain tiedustelutoimintaa ja tykistötaisteluja. Pataljoonan tappiot

päivän kuluessa olivat: 4:s komppania: 1 haavoittunut sotilas.

Myöskään 1:sellä pataljoonalla ei tänä päivänä ollut menestystä.

Jääkärimajuri _Snellmanin_ käskystä täytyi 3:nnen komppanian majoittua

Vastseliinan kartanon lähistölle ja jäädä varmistamaan sitä.

Se lähetti 1:sen joukkueensa Illingeniin kenttävartioon. Ryhmän

vahvuinen patrulli eteni sieltä vääpeli _Emanuel Laineen_ johdolla,

valtasi lyhyellä taistelulla Vatzan ja puhdisti Vatzan ja Vitkan

kylien väliset talot vihollisesta, mutta vetäytyi senjälkeen takaisin.

Kun 2:nen komppania oli edelleen Vana-Nursissa, ei jääkärikapteeni

_Hannulan_ käytettäväksi jäänyt 1:sen patterin lisäksi muuta kuin 1:nen

komppania ja 2:nen joukkue 1:sestä K.K.K:sta pataljoonalle annetun

tehtävän täyttämistä varten.

1:nen komppania majoittui toistaiseksi n. kilometrin päähän

Vastseliinan kartanosta etelään ja lähetti kenttävartion Illingeniin.

Pataljoonan esikunta ja kuormasto asettuivat tien varrella n.

kilometrin päässä kartanosta olevaan majataloon, lähelle vanhan,

kalparitarien aikoinaan rakentaman Vastseliinan linnan juhlallisia

raunioita. Tämä linna oli aikoinaan Kaakkois-Viron lukko. Sen

80-miehinen varusväki _Jürgen von Oxküllin_ johdolla oli ainoa, joka

alussa rohkeni tehdä vastarintaa _Iivana IV Julman_ joukoille, kun

ne v. 1558 hyökkäsivät rappeutuneen ritarivaltakunnan kimppuun. Kun

se vihdoin 6 viikon piirityksen jälkeen oli pakotettu antautumaan

viholliselle, joutui se hävitetyksi.

Klo 2 ip. 1 joukkue 3:nnesta komppaniasta vapautti 1:sen komppanian

kenttävartion Illingenissä ja asettui sinne yhdessä 30 virolaisen

suojeluskuntalaisen kera. Senjälkeen 1:nen komppania kokoutui

Illingeniin ja lähti vänrikki _Riikosen_ ja varavääpeli _Eero Raholan_

johtaman konekiväärijoukkueen ja vääpeli _Paavo Koskisen_ päällikkyyden

alaisen patterin kera jääkärikapteeni _Hannulan_ yhteisellä johdolla

etenemään päämääränä Telvan kylä, jonka tiedettiin olevan vihollisen

miehittämän. Konekiväärikärryjen oli vaikeaa päästä eteenpäin. Sotilaat

saivat usein Vastseliinan ja Pytseppan välillä kantaa raskaita

konekiväärejä pitkät matkat olkapäillään. Vihdoin saatiin kärryjen

tilalle rekiä, jolloin eteneminen saattoi tapahtua vaivattomammin.

Osasto marssi suorinta tietä Pytseppaa kohden ja joutui sen luona

lyhyeen laukaustenvaihtoon vihollisen patrullin kanssa, joka pakeni.

Jääkärikapteeni _Hannula_ taas ratsasti Jedaksen kautta, josta hän sai

mukaansa 3 virolaista oppaiksi.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun osasto vänrikki _Havaan_ johtaman

10-miehisen kärjen kera, jota virolaiset oppaat seurasivat, ryhtyi

etenemään Pytseppasta edelleen Telvaa kohden. Tunan talon asukkaat

kertoivat Pohjan Poikain marssiessa siitä ohitse, että puolisen tuntia

aikaisemmin siellä majaillut 50-miehinen vihollisen etuvartio oli

vetäytynyt takaisin Telvaan. Tie, jota pitkin Pohjan Pojat kulkivat,

oli erittäin huonoa, ja paikoitellen liika lumi vaikeutti vielä

etenemistä. Kuormasto ampumatarpeineen jäi jälkeen.

Pohjan Pojat lähenivät Telvaa. Kärki kulki edellä, mutta eteni

virheellisesti vain maantietä pitkin lähettämättä sivustapatrulleja.

Telvan kylän pohjoispuolella virtaa pieni puro. Tien länsipuolella

kylän kohdalla kohoaa tien kanssa yhdensuuntainen harjanne.

Kärki virolaisten oppaiden kera kulki rauhassa puron ylitse ja saapui

jo aivan kylän laitaan, n. 30 m. päähän ensimmäisistä rakennuksista.

Oppaat pysähtyivät. Kärkimiehistö laskeutui kuin hiljaisesta

sopimuksesta polvilleen. Kevyt konekivääri asetettiin maahan. Päävoima

oli juuri noussut läheiselle törmälle ja valmistautui suljetussa

järjestyksessä laskeutumaan alas tasangolle.

Silloin kuului yht'äkkiä hurja kiljahdus, kylän laidassa olevan

rakennuksen luukku lennähti auki ja räiskyvä konekiväärisuihku

suuntautui läheneviä Pohjan Poikain joukkoja vastaan. Samalla erittäin

kiivas tuli alkoi harjanteeltakin, n. 200 m. päästä suojattomia ryhmiä

vastaan. Vihollinen oli tarkoituksellisesti laskenut kärjen asemiensa

ohitse saadakseen koko Pohjan Poikain joukon tuhotuksi.

Päävoima vetäytyi nopeasti törmän taa. 1:nen komppania levittäytyi

kiireesti ketjuun kummun ja pimeän suojaamana. Konekiväärit

kiidätettiin paikoilleen. Patterin urhea päällikkö, vääpeli _Koskinen_

ajoi tykkinsä asemiin oikealle siivelle aivan tulilinjan tasalle. Pian

ottelu oli täydessä käynnissä.

Taistelevien väliin jääneen kärkimiehistön tila oli mitä vaikein.

Heti punaisten ryhdyttyä ampumaan miehet kierivät läheisen puron

uomaan ja vastasivat tuleen. Virolaiset oppaat osoittautuivat sekä

tällöin että koko ottelun kestäessä varsin pelottomiksi miehiksi

ottaen urhoollisesti osaa taisteluun. Kärjen asema oli epätoivoinen.

Se oli sekä Pohjan Poikain että bolshevikien tulen alainen. Turhaan

kärkimiehet koettivat huutaa ja antaa merkkejä takana oleville

tovereilleen. He saivat silloin määräyksen pyrkiä yksitellen takaisin

pääjoukon yhteyteen.

Vänrikki _Mantereen_ johtama 3:nnen komppanian kenttävartio

Illingenissä valtasi samaan aikaan lyhyellä taistelulla jälleen Vatzan

ja Vitkan ja siirtyi senjälkeen kokonaisuudessaan Vatzaan. Saatuaan

tiedon tilanteesta Telvan suunnalla vänrikki _Mantere_ lähetti 1:sen

komppanian avuksi 1 kevyen konekiväärin ja 1 sanitäärin, _Benjam

Klemetin_, joka Telvan taistelussa kunnostautui erinomaisella tavalla.

Pohjan Pojat eivät pimeässä voineet määritellä vihollisen asemia.

Tuli oli suunnattava arvion mukaan tarkaten punaisten kivääreistä

ja konekivääreistä näkyviä tulenvälähdyksiä. Vihollinen sensijaan

oli jo etukäteen voinut määrätä, mitä tietä Pohjan Pojat saapuisivat

ja oli täysin selvillä välimatkoista. Bolshevikit olivat tuskin

parinsadan metrin päässä suomalaisista; välillä oli aivan aukeaa. Oli

tosin jo pimeää, mutta valkeaa lunta vastaan kuvastuvia hyökkääjiä

olisi vihollisen ollut verrattain helppoa ampua, jos he olisivat

uskaltautuneet aukealle. Suoraan rintamahyökkäykseen punaisten

asemia vastaan ei niin ollen voitu ajatella ryhdyttävän. Jos sitä

kuitenkin kaikesta huolimatta olisi yritetty, olisi se voinut päättyä

onnettomasti, seuraavana päivänä kävi näet selville, että punaiset

olivat varustaneet asemansa juoksuhaudoilla ja piikkilankaesteillä.

Pataljoonankomentaja päätti koettaa kiertoliikettä oikealta metsän

kautta vihollisen sivustaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ryhtyä mihinkään

toimenpiteihin sen järjestämiseksi. Hän seisoi juuri jääkärivänrikki

_Korhosen_ kera erään kevyen konekiväärin luona, kun vihollinen

suuntasi konekiväärisuihkunsa sitä kohden. Kevyen konekiväärin miehistö

haavoittui kokonaisuudessaan, myöskin jääkärivänrikki _Korhonen_

haavoittui lievästi, ja heti senjälkeen luoti lävisti jääkärikapteeni

_Hannulan_ polven heittäen hänet kumoon. Hänen oli jätettävä

taistelupaikka ja kiiruhdettava Vastseliinaan sidottavaksi.

Taistelua jatkui yhä. Punaiset hurrasivat vähän väliä, mutta se

ei suinkaan peloittanut Pohjan Poikia. Paljon pahempaa oli se,

että patruunat tekivät loppuaan, eikä uusia ollut saatavissa, kun

ammuskuormat eivät olleet voineet seurata mukana. Konekivääritkin

joutuivat juuri pahimpaan aikaan epäkuntoon. Jääkärivänrikki

_Korhonen_, joka oli pysynyt paikoillaan, antoi silloin

peräytymiskäskyn. Karvain mielin Pohjan Pojat vetäytyivät pois 3

tuntia kestäneestä, ratkaisematta jääneestä taistelusta ja lähtivät

taivaltamaan takaisin Pytseppaa kohden.

Joukkueenjohtaja _Rahola_ on pannut muistiin seuraavat pari taistelun

kuluessa sattunutta episodia:

'Heti alussa yksi konekiväärihevosista karkaa ketjujen väliin ja jää

sinne seisomaan korvat höröllään. Silloin muudan sotilaistani, _Edvard

Husu_, juoksee alttiina omien miesten ja vihollisen kuulille ja tuo

hevosen suojaan. Ihme, että mies ja hevonen säästyvät kuulilta. —

Yhteen aikaan kuulen, että vasemmalla siivellä oleva _Kaarlo Ylipohjan_

ja _Toivo Lensun_ konekivääri lakkaa toimimasta. Juoksen katsomaan.

Kivääriä ei näy missään. Jalkamiehet vastaavat kysymykseeni, että

tuonne eteenpäin se meni. Kiellän heitä ampumasta ja juoksen sinnepäin.

Jotakin häämöttää siellä pimeässä.

— _Ylipohja_!

— Täällä!

— Minne helvetissä sinä menet? Tule takaisin. Omat miehethän sinut

sinne ampuvat.

— Ajattelin vain viedä kiväärini tuonne riihen nurkalle, näytti olevan

hyvä paikka.

Mies ei tunnu välittävän siitä, että toisella nurkalla punikkien

»kukko» tatattaa.'

Pohjan Poikain tappiot tässä ratkaisemattomassa taistelussa olivat

melkoiset. Pataljoonankomentaja, jääkärikapteeni _Hannula_ haavoittui

pahasti. 1:nen komppania menetti kaatuneina 3 sotilasta, _Anselm

Jokisen, Eino Jääskeläisen_ ja _Erkki Niskasen_, ja haavoittuneina

1 upseerin, komppanianpäällikön, jääkärivänrikki _Korhosen_, 1

aliupseerin ja 3 sotilasta, 1:nen K.K.K. haavoittuneina 1 aliupseerin

ja 4 sotilasta ja 3:s komppania haavoittuneena 1 sotilaan.

Sotilas S. kuvaa peräytymisretkeä seuraavasti:

»Saamme käskyn vetäytyä takaisin. Raskas konekivääri ja pari ryhmää

jalkamiehiä jäävät jäljelle.

»Alhaalla sovitellaan kaatuneita ja haavoittuneita pariin

konekiväärirekeen, ja vereen tahrautuneen lumikentän halki ruumissaatto

työntyy pimeään metsään. Ilma on muuttunut pyryiseksi. Raskaat

lumihiutaleet paiskelevat toisiaan raivoisina — on myrsky ja yö.

»Talossa metsän takana asukkaat valvovat. Vilusta väristen he seisovat

odottamassa. Painamme päämme alas, eivätkä hekään tee yhtään kysymystä,

mutta silmissä loistaa mykkä arkuus, kun ruumisreet sivuuttavat

harmajat kylät hankien keskellä.»

Osasto yöpyi Pytseppaan. Aamulla, 19.3., klo 8,30 Telvaa kohden

liikkeelle lähetetty taisteluvahvuinen patrulli totesi kylän olevan

vihollisesta vapaan. Punaiset olivat vetäytyneet sieltä enempää

vastarintaa tekemättä kaksi tuntia aikaisemmin. Komppania ja patteri

marssivat senjälkeen Telvaan jätettyään 1 joukkueen Pytseppaan. Telvaan

oli sillä välin saapunut 70 vihollisen ratsumiestä, jotka Pohjan

Poikain lähestyessä lähtivät kiireesti pakoon. Suomalaiset majoittuivat

senjälkeen kylään saaden erinomaiset asemat, varmistivat eri suuntiin

ja ryhtyivät vilkkaasti tiedustelemaan.

* * * * *

Melkein kaikkien Pohjan Poikain jalkineet, joiden huonosta laadusta

jo ennen on ollut puhe, olivat riekaleina. Sotilaat saivat marssia

peninkulmamääriä syvässä lumessa ja seisoa tuntikausia vartiossa

purevan pakkasen kynsissä melkein ilman minkäänlaista suojaa jaloissa.

On helppoa ymmärtää, mitä tämä merkitsee joukkojen sotakelpoisuuteen

nähden, etenkin, kun on kysymys melkein yhtämittaisesta marssimisesta,

taistelemisesta ja vartiossa seisomisesta ilman lepoa. Yhä useampien

Pohjan Poikain täytyi poistua riveistä jalat paleltuneina.

Ennenkuin 1:nen pataljoona lähti Valkista Vastseliinaan, antoi

jääkärikapteeni _Hannula_ pataljoonan talouspäällikölle määräyksen

ostaa rykmentin laskuun vaikkapa siviilijalkineita mistä vain niitä

oli saatavissa. Toimenpide peruutettiin kuitenkin, kun rykmentin

intendentti ilmoitti, että uusia saappaita oli jo matkalla rykmenttiin,

ja että niitä lähetettäisiin seuraavana päivänä rintamalle.

Saapaslähetys saapuikin 19 p:nä Vastseliinaan. Mutta ilo

osoittautui pian ennenaikaiseksi. Lähemmin tarkastettaessa

huomattiin lähetyksen sisältävän vain hirvittävän suuria ja

raskaita n.s. »bolshevikisaappaita» (oikeastaan englantilaisia

kaivostyömiessaappaita), jotka ovat kaikille Suomen armeijassa

palvelleille sekä laadultaan että nimeltään hyvin tuttuja. Pohjan Pojat

eivät niistä hyötyneet suuria. Vain aniharva pari oli käyttökelpoisia,

muut oli nähtävästi lähetettykin vapaaehtoisille Viroon sitä varten,

etteivät ne olleet kellekään Suomen armeijassa kelvanneet suunnattoman

kokonsa vuoksi.

* * * * *

19 p. kului huomattavammitta taisteluitta. Kumpikaan puoli ei ryhtynyt

suurempiin yrityksiin. Jääkärimajuri _Snellman_ piti hyökkäyksen

jatkamista Megosinasta suoraan Panikovitshiin mahdottomana ilman

suurta mieshukkaa, jonka vuoksi siitä päätettiin luopua. Hän katsoi

toistaiseksi olevan tärkeintä saada viertotie katkaistuksi ja

vihollisen eri joukkojen yhteys sitä myöten estetyksi. Sen mukaisesti

hän antoi käskynsä Pohjan Poikain eri osastoille vastaisesta

taistelutoiminnasta.

Päivän kuluessa 75-miehinen vihollisjoukko hyökkäsi sivusta 3:nnen

komppanian Vitkaan siirtynyttä kenttävartiota vastaan puolipäivän

jälkeen, mutta lyötiin helposti takaisin. Vähän senjälkeen kenttävartio

siirtyi käskystä takaisin Vatzaan ja kahakoi sitten iltaan asti

punaisten patrullien kanssa.

Seudun reippaista ja pelottomista talonpojista kokoonpantu

suojelusvartio joutui Petrusessa kosketuksiin vihollisen kanssa ja

pyysi tukea Pohjan Pojilta. 1:nen komppania lähetti sinne 1 ryhmän ja I

raskaan konekiväärin.

Vana-Nursiin marssineelle 2:selle komppanialle lähetettiin jo aamulla

19 p:nä puhelimitse määräys saapua Vastseliinaan. Se lähti viipymättä

liikkeelle maantietä pitkin. Matkalla tavattiin suuria pakolaislaumoja.

Bolshevikit lähenivät tällä suunnalla rautatietä, jonka melkein ainoana

turvana virolaiset panssarijunat olivat. Rautatie ja siten myös Pohjan

Poikain yhteys Valkin kanssa oli uhattu. Kylien asukkaat pakenivat

kauhuissaan pohjoiseenpäin karjoineen ja irtaimistoineen. Tiellä

Vana-Nursista Vastseliinaan 2:nen komppania ei tavannut ainoatakaan

virolaista joukko-osastoa. Komppania saapui Vastseliinaan klo 9 ip. ja

majoittui kartanoon.

1:nenkin komppania sai käskyn palata viipymättä Vastseliinaan seuraavan

päivän tehtäviä varten.

2:sen pataljoonan kohdalla oli vain patrullikahakoita ja tykkitulta.

4:s komppania menetti tällöin 4 sotilasta haavoittuneina.

1:sen pataljoonan päällystössä tapahtui huomattavia muutoksia.

Jääkärikapteeni _Hannulan_ täytyi lääkärin määräyksestä lähteä

rintamalta, ja hän luovutti pataljoonan komennon 2:sen komppanian

päällikölle, jääkäriluutnantti _Koivistolle_. Jääkärivänrikki

_Korhosen_ oli myös jätettävä rintama vaikean sisäisen vatsahaavan

takia. 1:sen komppanian päällikkyyden vastaanotti vänrikki _Havas_

ja 2:sen komppanian jääkärivänrikki _Alex Frohne_, joka oli tullut

rykmentin palvelukseen vähän ennen Petserin rintamalle lähtöä.

Jääkärikapteeni _Hannula_ matkusti junalla Valkiin ja sieltä edelleen

hoidettavaksi Tarton sairaalassa. Matkalla hän sai kuulla, että

vihollinen oli edellisenä päivänä jo onnistunut tunkeutumaan aina

rautatielle saakka Vörun ja Valkin välillä, mutta panssarijuna oli

saanut sen jälleen karkoitetuksi.

Täydellinen pakokauhu vallitsi samaan aikaan Valkissa. Bolshevikit

olivat aivan kaupungin lähistöllä, olipa punaisten patrulli käynyt jo

Valk II rautatienasemallakin ja surmannut virolaisen vartioston. Pohjan

Poikain rykmentin rahasto oli siirretty Tarttoon. Rykmentin esikunnan

ja talousosaston henkilökunta oli kerännyt tavaransa rautatienasemalle.

1:sen pataljoonan esikuntakalusto oli lastattu rekiin, koska pelättiin,

ettei junilla enää päästäisi kaupungista. Siviiliväestö oli epätoivon

vallassa. Pohjan Poikain koko taistelutoiminnan tulokset olivat

hiuskarvan varassa.

Vihollinen oli aloittanut voimakkaan hyökkäyksen kaupunkia vastaan

sekä Wolmarin että Marienburgin radan suunnalta. Väsyneet virolaiset

joukot eivät jaksaneet pitää puoliaan. Reservejä ei ollut. Vastikään

rintamalle tuodut apujoukot osoittautuivat taisteluun kykenemättömiksi.

Wolmarin suunnalla bolshevikien eteneminen oli toki saatu jotenkuten

pysähdytetyksi, mutta sitä suurempi oli vaara Koikylän suunnalla.

Koikylän kartano oli jo punaisten vallassa.

Kapteeni _Rihtniemi_ ja jääkärikapteeni _Påhlson_ keräsivät vaaran

ollessa uhkaavin pienen joukon Pohjan Poikia, enimmäkseen Valkiin

jääneen 3:nnen patterin sotilaitapa lähettivät sen 50 miehen

vahvuisena ja 5 konekiväärillä varustettuna maaliskuun 20 p:n iltana

panssarijunalla Koikylää kohden. Joukko ryhtyi taisteluun punaisia

vastaan, joiden eteneminen pysähdytettiin. Panssarijuna joutui

kuitenkin suureen vaaraan, kun punaisten onnistui särkeä rata sen

takaa, koettivatpa vielä estää sen korjaamisenkin. Pohjan Pojat

syöksyivät silloin ulos junasta ja karkoittivat vihollisen lyhyen,

mutta tuiman ottelun jälkeen. Rata saatiin uudelleen kuntoon. Pohjan

Pojat olivat senjälkeen vielä parina päivänä etuvartiopalveluksessa.

Punaisten rynnäkkö Valkia vastaan tälläkin suunnalla torjuttiin, ja

heidän täytyi vetäytyä kauemmaksi. Näissä kahakoissa vapaaehtoiset

menettivät 1 kaatuneen sotilaan, _Väinö Jaakkolan_ ja 2 haavoittunutta

sotilasta, kaikki 3:nnesta patterista.

Lähipäivinä virolaisten onnistui saada rintama jälleen

kokonaisuudessaan suljetuksi ja Valkin asema lujitetuksi. — Suurin

ansio kaupungin pelastamisesta kuuluu urhoollisille virolaisille

panssarijunien miehistöille.

Pohjan Poikain pienen joukon osanoton merkitys lopputulokseen sinänsä

ei voinut olla suuri. Sen huomattavin ansio oli nähdäksemme se, että

harvalukuiset virolaiset saivat uutta taisteluintoa kuultuaan, että

Suomalaiset Viron vapaussodassa — 35 suomalaisia oli mukana. Tällä

kertaa, jos milloinkaan, voidaan puhua Pohjan Poikain nimen varjon

merkityksestä taistelujen kulkuun.

* * * * *

Tällä välin taistelut Petserin rintamalla olivat jatkuneet yhä

kiivaampina.

20 p:nä 1:sen pataljoonan 1:nen ja 2:nen komppania + 2/3 1:sestä

K.K.K:sta ja 1:nen patteri kokoutuivat Vastseliinaan ja lähtivät

marssimaan 2:nen komppania etumaisena kohti Ruskij Boria, joka oli

määrätty nyt kokonaan valloitettavaksi. 3:s komppania + 1/3 1:sestä

K.K.K:sta oli saanut käskyn jäädä edelleen Vastseliinaan suojaamaan

siellä olevaa rykmentin komentopaikkaa.

Saavuttuaan 5:nnen komppanian etuvartion luo, lähelle Ruskij Borin

kylää, 1:nen pataljoona levähti hiukan. 2:nen komppania sai käskyn

kulkea konekivääreineen suoraan kylää kohden ja vallata sen. 1:sen

komppanian tuli konekivääreineen tehdä kiertoliike vasemmalta metsien

kautta ja hyökätä vihollisen kimppuun sivulta ja takaa. Patterin piti

tukea komppanioiden etenemistä.

2:nen komppania lähti liikkeelle klo 9 ap. Vänrikki _Miettisen_

johtama, ryhmänvahvuinen kärki levittäytyi ketjuun. 2 raskasta

konekivääriä sijoitettiin keskelle, »Madsen» pikakivääri oikealle ja

»Lewis» konekivääri vasemmalle sivustalle. Komppania seurasi n. 200 m.

päässä. 1:nen komppania alkoi vähän myöhemmin edetä omaan suuntaansa.

2:sen komppanian kärki pääsi n. puolentoistasadan metrin päähän Ruskij

Borin kylän laidasta, ennenkuin se joutui laukaustenvaihtoon punaisten

kanssa. Tunnin kuluttua vihollinen vetäytyi syvemmälle kylään. 2:nen

komppania eteni silloin ketjussa kylän laitaan vastarintaa kohtaamatta,

mutta sitten alkoi hurja kamppailu kylän omistamisesta. Taistelua kesti

2 tuntia. Vasta sitten vihollinen, jonka vahvuuden sittemmin kuultiin

olleen 150 miestä ja 2 konekivääriä, luopui Ruskij Borista. Se alkoi

paeta. Mutta samalla 1:nen komppania syöksyi sen kimppuun sivusta, ajoi

sen hajalle ja jatkoi innokkaasti takaa-ajoa, kukkulalta kukkulalle.

Komppanian haltuun jäivät Mostokin, Veselkinan, Djatlevan ja Prjadlevan

kylät.

2:nen komppania majoittui taistelun tauottua Mostokin kylään jättäen

suuren kuormaston Ruskij Boriin ja varmisti tienoon lounaiseen ja

länteen. 1:nen komppania asettui Veselkinaan, varmisti kaakkoon ja

etelään ja lähetti kenttävartion Prjadlevaan.

Vartijoiden leväperäisyyden vuoksi suurehko vihollisjoukko pääsi

seuraavana yönä Djatlevaan, josta se 21 p:nä klo 4 aamulla teki

äkillisen hyökkäyksen 1:sen komppanian asemia vastaan.

Veselkinan kylä sijaitsee mäkien keskellä kuin padan pohjassa. N. 400

m. päässä kylästä olevalle, tienoota laajalti hallitsevalle kukkulalle

sijoitettu parivartio huomasi vihollisen vasta sitten, kun se oli jo

päässyt aivan lähelle. Toinen vartijoista riensi kiireen kaupalla

hätyyttämään komppaniaa, joka pian oli jalkeilla ja järjestäytynyt

taisteluun. Mutta ennenkuin se vielä ehti lähteä edes liikkeelle,

saapui toinenkin vartijoista hätäytyneenä kylään. Vihollinen oli jo

ennättänyt kukkulalle, ja vartion konekivääri oli jäänyt sen käsiin.

Varavääpeli _Hietakangas_ sai määräyksen joukkoineen vallata tärkeän

kukkulan takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hurraten miehet syöksyivät

ylös rinnettä välittämättä vihollisen luotituiskusta. Punaisten

täytyi peräytyä. Mutta varavääpeli _Hietakangas_ ei tyytynyt vain

karkoittamaan vastustajaa kukkulaltakaan ryhtyi ajamaan sitä kiivaasti

takaa. Tällöin hän puhdisti vihollisista Bogomolovan ja Molginan kylät.

1:nen komppania asettui senjälkeen Djatlevaan ja lähetti kenttävartion

Bogomolovaan sekä aliupseerivartion Molginaan. 2:nen komppania siirtyi

Prjadlevaan ja miehitti kenttävartioilla Nankinan ja Rogosinan.

Koko sen päivän, 21.3., kesti pataljoonan kohdalla yhtämittaisia

kahakoita vihollisen kanssa. Pataljoona sijoittautui päivän kuluessa

uudelleen. 3:s komppania saapui Vastseliinasta ja vaihtoi klo 6 ip.

2:sen komppanian, joka marssi rykmentin komentopaikkaa suojaamaan.

Kenttävartiot asetettiin. Niiden lisäksi 2:nen komppania lähetti

virolaisten pyynnöstä 1 kevyen konekiväärin miehistöineen Petruseen,

jossa se otti osaa kahakkoihin punaisia vastaan. Pataljoonan

käytettäväksi muodostettiin 2:sen patterin vanhoista tykeistä n.s. 3:s

patteri, joka asettui pataljoonan yhteyteen.

Pataljoonan tappiot olivat näiden taistelujen aikana seuraavat:

Pataljoonan v.t. komentaja, jääkäriluutnantti _Koivisto_ haavoittui,

mutta saattoi kuitenkin pysyä paikallaan. 1:nen komppania menetti 1

kaatuneen, sotilas _Väinö Niinisaaren_, 1 haavoittuneen aliupseerin

ja 5 haavoittunutta sotilasta, 2:nen komppania 2 kaatunutta, sotilaat

_Yrjö Räsäsen_ ja _Kalle Saarisen_, ja 3 haavoittunutta sotilasta

sekä 1:nen K.K.K. 2 kaatunutta, sotilaat Toivo _Lensun_ ja _Uuno

Raatikaisen_, ja 1 haavoittuneen aliupseerin.

2:nen pataljoona oli saanut käskyn puhdistaa Voronkinan, sittenkuin

1:nen pataljoona olisi vallannut Ruskij Borin. Viimemainitun

valtauksesta tiedon saatuaan jääkärikapteeni _Salminen_ antoi 20

p:nä 5:nnelle ja 6:nnelle komppanialle käskyn marssia Ruskij Boriin

ja hyökätä sitä kautta Voronkinan kimppuun, jota Pohjan Poikain

tykistö oli ampunut jo useampina päivinä. 4:nnen komppanian tuli

samanaikaisesti lähettää omalta suunnaltaan taistelupatrulleja

Voronkinan luoteisreunaan.

5:s ja 6:s komppania lähtivät liikkeelle, mutta niiden hyökkäys

Voronkinaa vastaan jäi kesken alkaneen lumituiskun vuoksi. Kylän

valtasi 4:s komppania lyhyellä, mutta kiivaalla taistelulla. Vänrikki

_Luostarinen_ kertoo siitä:

»Käskyn mukaan lähetän taistelupatrulleja. Saan vielä lisäksi 30

virolaista vasemmalle siivelle käytettävikseni. Valloitan ja miehitän

niiden ja 5 suomalaisen kera Alehnovan kylän Vakasarin pohjoispuolella

ja niinikään muutamia kukkuloita Shirkovan kylän pohjoisliepeiltä.

Saamme täten mainiot asemat, joista on hyvä jatkaa taistelupatrullien

lähettämistä.

»Noin klo 4 aikaan kuuluu kiivasta ammuntaa Voronkinan takaa. Ajattelen,

että nyt 5:s ja 6:s komppania hyökkäävät kylään. Tuli taukoaa kuitenkin

kohta. (Kuulin myöhemmin, että komppaniat olivatkin jättäneet

hyökkäyksen kesken.) Lähetän vänrikki _Niilo Reinikan_ ja aliupseeri

_Albin Pöyryn_ johdolla taas yhden 10-miehisen patrullin Voronkinaan.

Luulen kylän olevan tyhjän vihollisesta, kun sieltä ei enää ammuta

meitä kohden, ja arvelen, että vaikkei niin olisikaan, niin meidän

suunnaltamme yht'äkkiä hyökkäämällä yllättäisimme vihollisen. 3 ryhmän

kanssa olen asemissa valmiina ryntäämään perästä. Arveluni osoittautuu

oikeaksi. Hämmästynyt vihollinen menettää toimintatarmonsa, kun meidän

puoleltamme hyökätään.

»Seuraan patrullin kulkua. Se on jo kylän laidassa. Jokunen laukaus

pamahtaa. Patrulli jatkaa matkaansa. Ammunta kiihtyy. Silloin hyökkään

3 ryhmäni kanssa patrullin avuksi. Tavattuamme sen aloitamme kylän

puhdistuksen. Lyhyen, kiivaan laukaustenvaihdon jälkeen n. 150-miehinen

vihollinen lähtee pakenemaan Kranzovaa kohden.

»Yhden ryhmän kanssa lähden puhdistamaan kylää itäänpäin lähetettyäni 2

ryhmää Shirkovan puoleiselle alueelle. Olen ratsain. Etenemme Kirovoa

kohden. Vihollista ei näy. Saavumme jo kartanon puistokujaan. On

hämärää.

»Yht'äkkiä ketju, n. 150 miestä, ilmestyy kartanon takaa. Luulen

sitä virolaisiksi, jotka mahdollisesti ovat aloittaneet etenemisen

vasemmalta käsin. Molemmin puolin lähetään. Tultuamme n. 100 m. päähän

annan pojille merkin seisahtua. Silloin erotan venäläisiä sanoja.

»Bolshevikeja!

»Nyt nekin huomaavat meidät ja alkavat epäillä, mutta eivät vielä

näy olevan varmoja, ehkä luulevat meitä Kranzovasta tuleviksi

'tavaritsheiksi'.

»Ajattelen, että hukka meidät perii. Takanamme on aukeaa yli kilometrin.

Edessä olevasta ketjusta 3 miestä lähenee tarkastamaan, keitä me

olemme. Aliupseeri _Aatu Hiivan_ kanssa lähden niinikään muutaman

metrin lähemmäksi. Vieläkin näet ajattelen, että jospa ne sittenkin

ovat virolaisia. Kujan puut vielä hämärän lisäksi varjostavat, niin

ettei voi erottaa käsivarsinauhoja.

»Tulemme näin 50 m. päähän bolshevikisotilaista. Yht'äkkiä he huutavat:

finljandskija tai jotakin siihen tapaan. Kiroten laukaisen browninkini

ja _Hiiva_ kiväärinsä. Yksi miehistä kaatuu. Käännän hevoseni ja huudan

pojille, että he peräytyisivät. Alamme rientää Voronkinaa kohden.

»Vihollisketju ampuu. Kuulaa tulee. Korvissa vinkuu. Kannustan

hevostani. Browninki on lujasti kourassa. Aivoissa on vain yksi ajatus:

jos hevonen kaatuu tai minä haavoitun ja putoan hevosen selästä, niin

en elävänä antaudu. Browningissani on vielä 5 kuulaa: 4 ryssille, 1

minulle itselleni.

»Ammunta kiihtyy. Kannustan entistä tiukemmin. Ystäväni Liisu-ratsu

näyttää ymmärtävän tilanteen. Matalana korskuen laukkaa, lentää yli

särjetyn sillan. Hiljennän vauhtia, sillä huomaan, että kuulat lentävät

ylitse.

Vänrikki _Reinikka_ on joukkoineen saapunut kylän reunaan. Kohta pojat

tulevat perässäni. _Hiivalta_ on mantteli siekaleina, mutta miehessä ei

ole naarmuakaan. Bolshevikit hämmästyivät kai niin, etteivät muistaneet

tähdätäkään, laukoivat vain. Jos he olisivat malttaneet oikein ampua,

olisimme kaatuneet joka mies aukealle. Komennan tulta hovia kohden.

Kohta vihollinen vetäytyy jälleen takaisin.

»Minut kutsutaan pataljoonankomentajan luo. Siellä tiedetään jo

tapahtuma. Pataljoonankomentaja ehdottaa, että tekisin poikineni

hyökkäyksen Kirovon kartanoon. Mielihyvällä suostun siihen, saanhan

siten maksaa äskeisen löylyn.

»Menen komppaniaan ja ilmoitan aikeen miehistölle. Mutta pojat

ovat siksi väsyneitä monen päivän ponnistuksista — useilta ovat

sitäpaitsi jalat paleltuneet — etteivät he mielellään vapaaehtoisesti

lähde. Ainoastaan 8 miestä tarjoutuu. Se on liian vähän. Ilmoitan

pataljoonankomentajalle, ja hän ymmärtää kyllä poikien aseman. 4:s

komppania on ollut koko ajan etulinjoilla, ja on ollut jo puhetta, että

se siirrettäisiin muutamaksi päiväksi lepäämään.»

4:s komppania majoittui Vakasariin, 5:s ja 6:s komppania Voronkinaan ja

2:sen pataljoonan esikunta ambulanssin kera Solovjevaan.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 haavoittuneen sotilaan ja

5:s komppania 5 haavoittunutta sotilasta sekä patteri 1 haavoittuneen

sotilaan.

Neiti _Pohjala_ kertoo Voronkinasta:

»Taistelun tauottua kylä on aivan hävityksen vallassa — pääasiassa

meikäläisten tykkitulen tuhoa. Mökki toisensa vieressä on

tuhkaraunioina. Aavemaisia, matalia kiviseiniä vain on pystyssä.

Vaatearkkuja ja huonekaluja on siirretty pihamaalle, jotta säästyisivät

tulipalolta. Savu nousee kytevistä raunioista, paikoin on vielä

ilmitulta.

»Kun tulen kylään, tapaan siellä vanhan, kumaraselkäisen vaimon,

joka vipulaitteessa kantaa kahta vesiämpäriä. Virolaiseen 'tere'

tervehdykseeni saan venäläisen vastauksen.

»'Onkohan tuokin bolsheviki?' kysäisee toverini.

»'Eihän tuollainen enää voi olla bolsheviki eikä mensheviki, ei

punainen eikä valkoinen.'

»'Niin, siinä on vain kohta hautaan vierivä ihminen.'

»Eukko pysähtyy eteemme, laskeutuu polvilleen. Ristinmerkkejä tehden

ja venäjänkieltä oudosti murtaen selittää hän viimeisten päivien

tapahtumia. He ovat maanalaisissa kellareissaan maanneet suojaa etsien,

'paha mies' on ryöstänyt heidän tavaransa, monta miestä tullessaan

murhasi, vielä useamman lähtiessään.

»Ihmisiä ilmaantuu vähitellen kylään. Muutamia olkikattoisia hökkeleitä

on aivankuin huomaamatta säästynyt. Niiden varjossa harmaahapsiset

vanhukset ja paljasjalkaiset lapset värjöttävät. Yön viima käy läpi

ohuen vaatekerran, kyyneleet vierivät poskelle.

»Siellä täällä makaa bolshevikien rääkkäämiä ihmisiä, joiltakin on niska

väännetty nurin, toisilta sormet katkaistu j.n.e.

»Eläimiäkin on joutunut tulen uhriksi. Palaneita eläinruumiita makaa

navettojen raunioissa.

»Kylän pienessä katolilaisessa temppelissäkin on hävityksen jälkiä.

Jumalankuvat ovat rikki ja heitettyinä pitkin lattiaa.»

Seuraavana päivänä, 21.3., 2:nen pataljoona oli vilkkaassa toiminnassa.

4:s komppania sai käskyn lähteä liikkeelle klo 9 ap., vallata

Shirkovan kylän ja edetä sieltä aina Nastahinaan. 6:nnen komppanian

ja 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta tuli samanaikaisesti hyökätä

Voronkinasta Kirovon kartanoon.

Päivän taistelut olivat erittäin kiivaat. Molemmin puolin tykistöt

olivat vilkkaassa toiminnassa. 4:s komppania valtasi nopeasti

Shirkovan, mutta Nastahinasta vihollinen ei luopunut yhtä pian. Se

piti myös kauan puoliaan Kirovossa, mutta klo 5 ip. se oli pakotettu

luopumaan kiivaan taistelun jälkeen Nastahinasta, Kirovosta ja

Valujevosta.

Vänrikki _Luostarinen_ kertoo päivän taisteluista, jotka olivat

kaikkein raskaimmat 4:nnelle komppanialle, seuraavaa:

»Shirkovan kylä on korkeilla vuorilla Voronkinan ja Kirovon

pohjoispuolella. Otamme asemat kylän lounaisreunalla ja aloitamme

hyökkäyksen heti aukeita kukkuloita myöten kauheassa ristitulessa.

Taistelemme tuimasti talo talolta, kukkula kukkulalta — aina vain

eteenpäin.

»Parin tunnin ottelun jälkeen saammekin kylän haltuumme. Otamme asemat

ja avaamme tulen Nastahinaan ja Kirovoon päin. Kuulaa tulee joka

suunnalta. Urhoollinen ja rohkea vänrikki _Reinikka_ haavoittuu, miehiä

niinikään, toinen toisensa jälkeen. Mutta asemissa on pysyttävä, jos

mieli 6:nnen komppanian saada Kirovo. Yhä useampia haavoittuu. Koetan

lohduttaa ja rohkaista poikiani.

»Taistelu kestää koko päivän. Emme saa ruokaakaan. Vihollinen tekee

sisukasta vastarintaa.

»Jotkut ovat jo niin rasittuneita, että napisevat — eivät pelosta,

vaan väsymyksestä. Miehet ovat tapelleet, nähneet nälkää, eivätkä

ole saaneet nukkua. Monen hermosto on niin pilautunut, että he eivät

pääse uneen edes vähäisinä lepohetkinään. Mutta ei auta — Nastahina on

määrätty valloitettavaksi, ja me valloitamme sen.

»Vihollinen pitää yllä kiivasta tykkitulta. Mutta vihdoin sen täytyy

antaa perään. 6:s komppania hyökkää Kirovoon, me Nastahinaan ja illalla

klo 5 ne on vallattu. Punaisilta on kaatunut kymmenittäin miehiä.

»Koko yön on raskasta vartiopalvelusta. Kuljen vartiopaikasta toiseen.

Poissa on miehistä entinen reippaus. Koetan rohkaista:

»'Kohta olemme Pihkovassa.'

»'Emme pääse sinne. Pieneksi käy joukkomme, jos tällaisia päiviä tulee

useampia. Moni ystävä on poissa. Emmekä me ole tulleet valloittamaan

Virolle alueita, vaan vapauttamaan veljesmaata. Sopimus oli vain

rajalle asti, ja nyt olemme Venäjän maassa. [Erehdys!]

»Koetan selittää, että sitä parempi, jos jaksaisimme mennä vaikka

Moskovaan saakka. Mutta se ei auta. Pojat ovat väsyksissä: koti-ikävä

kaivaa heitä. Epätoivo pyrkii mieliin yhtämittaisissa taisteluissa.»

2:sen pataljoonan tappiot olivat: 4:s komppania: 1 kaatunut, sotilas

_Edvard Niikkula_, 1 haavoittunut upseeri, vänrikki _Reinikka_, 1

haavoittunut aliupseeri, kersantti _Viljo Valtanen_, joka sittemmin

kuoli haavoihinsa, ja 9 haavoittunutta sotilasta, joista _Teodor

Tuomela_ kuoli myöhemmin haavoihinsa; 5:s komppania: 1 haavoittunut

upseeri, jääkärivänrikki _Dahlman_, 1 haavoittunut aliupseeri ja 4

haavoittunutta sotilasta, joista 1, sotilas _Juho Ahonen_, kuoli

myöhemmin haavoihinsa; 6:s komppania: 3 haavoittunutta sotilasta sekä

2:nen K.K.K.: 1 kaatunut, sotilas _Eino Lahti_, ja 1 haavoittunut

sotilas.

Tämän päivän taistelut jäivät 2:sen pataljoonan viimeisiksi.

Yhtämittaisen marssimisen, taistelemisen ja vartioimisen uuvuttamat ja

lakkaamattomien hälyytysten ja tykkitulen hermostuttamat komppaniat

eivät jaksaneet enää. Ensimmäisenä 4:s komppania ilmoitti 22 p:nä, että

sotilaat eivät tahdo enää edetä kauemmaksi.

Se siirrettiin Voronkinaan lepäämään ja tilalle Nastahinaan lähetettiin

6:s komppania. Koko pataljoonan miehistö tahtoi yleisesti kotiin.

Vänrikki _Luostarinen_ kertoo näistä pataljoonan viimeisistä vaiheista

Petserin rintamalla:

»Huomaan miehistössä kiihtymystä. Aliupseerit selittävät, että toiset

komppaniat eivät aio enää edetä. Iltapäivällä eräs sotilas tuo minulle

kirjelmän, jossa miehistö ilmoittaa, ettei se enää lähde näin vähin

joukoin hyökkäämään. Teen raportin pataljoonankomentajalle. Menen

puhuttelemaan miehiä.

»Selitän, ettei meidän enää tarvitsisikaan tehdä monta hyökkäystä,

ennenkuin olisimme Isborskissa. Mutta he vastaavat, että virolaiset

eivät kuitenkaan kykenisi sitä pitämään. Isborskin kävisi samoinkuin

Marienburgin. Emme me ole palkkasotureita, vaan veljeskansan auttajia.

Meitä on jo mennyt l/2 komppaniaa, jäljellä on vain viitisenkymmentä

miestä, asekuntoisia vain 30—40, ja koska toisetkin komppaniat

kieltäytyvät etenemästä, emme me yksin lähde. Olemme olleet jo 3 kk.

rintamalla saamatta lomaa. Varustukset ovat huonot, ei ole jalkineita.

Kotimaassa suunnitellaan sitäpaitsi Pietarin retkeä. Sinne meidän

on päästävä. Vaaterahoja emme ole saaneet. Olemme olleet 2 viikkoa

yhtämittaisissa taisteluissa. Kärsineet vilua. Vaatteet kuhisevat

täitä. Yöllä ei saa lepoa. — Näin he selittävät. Ja minä ymmärrän

heidät, vaikka sydäntä kirvelee ajatellessa, että nytkö käännymme, nyt,

kun vihollisen vastustus on murrettu ja 3 rykmenttiä tuhottu. Vaikka

olemmehan jo nytkin tehneet paljon.

Edessä olevat maisemat ovat aukeita. Yhtä aavaa kilometrittäin.

Pihkovan suot häämöttävät takana. Ehkä poikia vaivaa aavistus, että jos

jatkamme, käy meidän kuin karoliinien, jotka kuolivat Liettuan soille.

»Lisäksi vaikuttaa poikiin lamauttavasti tieto, että vihollinen uhkaa

Valkia. He ajattelevat, että Viro ei kykene puolustamaan sitä, minkä

me valloitamme. Kansa on sitäpaitsi käynyt kiittämättömäksi. Miksi

uhraisimme enempää kallista verta? — Nämä ovat noiden rakkaiden,

urhoollisten poikieni ajatukset. Sama henki on koko pataljoonassa.»

Neiti _Pohjala_ kirjoittaa:

»6:nnen komppanian olo Nastahinassa on ehkä tukalinta. Kerrankin

sotilaat vasta viime hetkessä pelastuvat palavasta asunnosta.

»Tapaan siellä erään pohjalaispojan, joka kylän ulommaisessa laidassa

seisoo vahdissa. Hän on väsynyt, yskii pahasti, tuntee nälkää ja vilua

sekä näyttää hiukan levottomalta, vaara kun on liian lähellä.

»'On ollut verinen päivä tänään', sanon.

»'Niin on. Kyllä sitä väkistenkin tulee ajatelleeksi, kannattaako tämän

kansan tähden uhrata näin paljon. Nytkin on valloitettu ryssäläisiäkin

kyliä virolaisille. Mutta kyllä meidän pojat omaa maataan eniten

ajattelevat, kun täällä taistelevat. Oman maan kunniahan tässä myöskin

on kysymyksessä.'

»Ajattelen kertoa, että olemme saaneet Suomesta sähkösanoman, jossa

ilmoitetaan, ettei Virossa kaatuneilla ole isänmaassa tilaa, mutta

sanat kuolevat huulilleni. Hän taistelee isänmaansa puolesta, hän

uskoo, että hänen työnsä, kaikki se kärsimys, vaiva ja elämän alttiiksi

paneminen ymmärretään täysin kotimaassa, ja tuo tietoisuus kannustaa

häntä kuolemankin edessä. Kukapa voisi riistää hänen ainoaa uskoaan,

joka auttaa häntä kurjuudenkin keskellä?

»Käännyn takaisin, tykkien jyske yhä kiihtyy. Kun olen jonkin matkaa

kulkenut, kuulen takanani hevosen kavioiden kopseen. Katson ja näen

sanitäärien kuljettavan matalassa reessä harmaatakkista, veristä

sotilasta.

»'Mistä tämä?' kysyn.

»'Tuossa ladon vieressä oli vahdissa, bolshevikien granaatti tuli ja

pirstoi koko miehen.'

»'Minne viemme ruumiin?' kysyvät sanitäärit.

»' En oikein tiedä, kun Suomessakaan ei kuulu olevan tilaa Virossa

kaatuneille.'

»Sotilaita kokoontuu ympärille. Muutamat ovat jo aikaisemmin saaneet

tietää sähkösanoman sisällyksen, jossa ilmoitetaan, ettei Suomi huoli

maansa puolesta kaatuneen sotilaan ruumista. Nyt he tahtovat saada

siitä varmuuden, ja kun kuulevat, että asia todellakin niin on, tulee

väsymyksen uurtamiin piirteihin outo katkeruuden jäykistys. Eräs

sotilas virkkaa:

»'Me olemme kadottaneet isänmaamme, minä en palaa koskaan takaisin,

liityn Viron armeijaan.'

Sanitäärit lähtevät kuljettamaan ruumista edelleen. Jo neljäs Oulun

pojista on Pihkovan rintamalla henkensä menettänyt.

»Jokainen lähtee työhönsä sanaakaan sanomatta. Väsymys tunnetaan

kymmenkertaisena.»

Näinä rintamalla olon viimeisinä päivinä 6:s komppania menetti 2

kaatunutta sotilasta, _Nikolai Pällin_ sekä _Väinö Paason_, jonka

kaatumisesta yllä on kerrottu, ja 1 haavoittuneen sotilaan.

Yleinen väsymys oli vallannut 2:sen pataljoonan. Halu päästä pois

rintamalta kasvoi ja laajeni yhä. Pataljoonan sotapäiväkirja mainitsee

24—26 p:ltä ainoastaan: »Mieliala lamaannuksissa», mutta jo 27 p:ltä se

kirjoittaa: »Mieliala äärimmäisen kiihoittunut.»

Pataljoonan kieltäytyminen etenemästä ei kuitenkaan vaikeuttanut

tilannetta rintamalla. Jo 21 p:nä oli näet jääkärimajuri _Snellmanille_

saapunut eversti _Kubbolta_ käsky keskeyttää operatsioni, kunnes ilmat

lämpiäisivät, ja pakkasta jatkui yhä. Etenemistä Panikovitshia kohden

tältä suunnalta ei siis missään tapauksessa olisi jatkettu välittömästi.

22 p:nä tapahtui sitäpaitsi Viron armeijan ylipäällikön, kenraali

_Laidonerin_ ja eteläisen rintaman ylipäällikön, eversti _Puskarin_

välillä eteläisen rintaman tilannetta koskeva keskustelu, josta

niinikään käy selville, että ylimmät päälliköt olivat päättäneet

toistaiseksi keskeyttää Petserin ja Isborskin operatsionin. Se oli,

Viron operatiiviesikunnan päiväkirjan mukaan, sisällöltään seuraava:

Eversti _Puskar_:

»Viime päivien kovan kylmyyden vuoksi Isborskin operatsioni jäi tästä

päivästä lukien väliaikaisesti pysähdyksiin siksi, että tappiot ovat,

etupäässä kovan pakkasen takia, suuret. On paljon paleltuneita.

Vasemmalla sivustalla 7:s rykmentti on valloitetulla Orravan linjalla,

sille tueksi olemme lähettäneet 2 panssariautoa. Edelleen etelää

kohden rautatien tienoilla vihollinen koettaa häiritä 2:sta rykmenttiä

vain vakoilulla. Juuri eversti _Kubbolta_ saatujen tietojen mukaan

Pohjan Pojat ovat lähestyneet Panikovitshia, ja siellä taistelu on

käynnissä. Yleensä vastustaja idässä yrittää kaiken aikaa keskittää

joukkojaan heikon 7:nnen rykmentin vasenta sivustaa vastaan. Se on

sille sitäkin helpompaa, kun meidän rajavartiopataljoonamme osat ovat

vasta Räpinässä ja suuri aukko jää niiden ja 7:nnen rykmentin vasemman

sivustan väliin. Sinne tyhjään kohtaan yritimme ja yritämme edelleen

sijoittaa venäläisiä, mutta huolimatta kaikista käskyistä he ovat

tähän mennessä päässeet vasta vähän Räpinän eteläpuolelle. Sittenkin

luulemme, että idässä olemme nyt enemmän tai vähemmän vahvoja. —

Suomalaisten länsipuolella Viljandin, Tallinnan ja Tarton pataljoonat

ovat entisillä paikoillaan. 1:nen ratsurykmentti, jonka eilen piti

Viljandin ja Tallinnan pataljoonien väliltä tunkeutua vihollisen

selän taa työntääkseen sen Vörun suunnalta takaisin viertotietä

kohden, ei saanut tehtäväänsä suoritetuksi, kun rykmentti lähti

kaikista annetuista ohjeista huolimatta liikkeelle liian myöhään,

eikä voinut murtautua kauaksi. Samoin se ei tänäänkään onnistunut

täyttämään tehtäväänsä, yön kuluessa vihollinen oli näet täksi päiväksi

sulkenut siltä lujemmin tien. Nyt rykmentti on Viljandin ja Tallinnan

pataljoonien välillä yrittääkseen, jos asianhaarat sen suinkin

sallivat, uudelleen Vastseliina—Meksin kautta bolshevikien taakse.

— Edelleen länttä kohden Tallinnan pataljoonan osat ovat liikkuneet

Sennenin kautta eteläänpäin. Totta puhuen on vihollinen vastustanut

viime aikoina hyvin sitkeästi, yrittänyt hyökätä oikein tuimasti ja

— mikä on pahinta, ja mitä vastaan meidän pienin voimin on vaikeaa

taistella — koettanut käyttää kaikenlaisia pieniä metsäteitä ilmestyen

meidän selkämme taakse. Kaikkein vaikein asema on tänään kapearaiteisen

rautatien suunnalla, jossa vihollisen on onnistunut valloittaa Koikylän

kartano. Tästä piiristä se tekee vakavia yrityksiä Karulan kartanoon.

Sitä vastassa olevat kapearaiteisten panssarijunien voimat ovat hyvin

pienet. Scoutit ovat lähteneet pois, uusi täydennys on harjautumatonta

taisteluissa, ja sitäkin on liian vähän. Yksi panssarijuna ja

paikallisen suojeluskunnan osat ovat Ahejärven ympäristössä. Sitäpaitsi

siirrämme tälle tienoolle yhden kevyen patterin. Mutta se kaikki on

liian vähän, kun 3 vihollisen lättiläistä rykmenttiä toimii tällä

suunnalla. Koska on vaikeaa saada jalkaväkeä avuksi, aiomme käyttää

hyväksemme merimiehiä. Mutta hekin ovat niin perin vilustuneita ja

väsyneitä, että, kapteeni _Irwin_ sanojen mukaan, heihin ei nyt ole

luottamista. Olisi varmaankin siis kaikkein parasta, jos koettelisimme

eversti _Jansenin_ rykmenttiä [valkoisten lättiläisien ensimmäinen,

Virossa järjestetty joukko] lähettämällä sen kapearaiteisen rautatien

suuntaan, Hoppenhofia kohden. Jos se suoritettaisiin nopeasti, olisi

se paras apu. Kaiken sen järjestämisestä en ole vielä puhunut eversti

_Jansenin_ kanssa. Luultavasti hän ei kuitenkaan vielä huomenna voisi

siellä ryhtyä toimimaan. Sitäpaitsi en vielä tiedä, kuinka mielellään

hän tahtoo edetä Marienburgin suuntaan. Missä on Kalevan maleva? Olen

odottanut sitä, mutta en ole kuullut siitä mitään.»

Kenraali _Laidoner_:

»Teidän suunnitelmanne lättiläisten suhteen on oikea, ja he ovat

täydellisesti käytettävissänne. Aikomuksemme olikin aikanaan hyökätä

Marienburgin kautta Kreitsburgiin. ‒ ‒ Kalevan maleva lähti tänään

Kortista klo 4 ip. Valkiin. Scoutit kokoutuvat Viljandiin. Aion

muodostaa niistä yhden kunnon pataljoonan ja uskon, että sitä

voidaan koetella jo lähipäivinä. Kun Petserin suunnassa operatsionin

pysähdytitte, niin pidättäkää suomalaisiakin; heidän on turhaa yksin

hyökätä. Teidän lähin tehtävänne on nyt järjestää kapearaiteisen

rautatien suuntaa, ja sitten tulee muodostaa uusi suunnitelma, missä ja

miten toimia.»

Eversti _Puskar_:

»Suomalaisten hyökkäys Panikovitshin suunnalla jää itsestäänkin

pysähdyksiin. Panikovitshi on nykyhetkellä myöskin tärkeä senvuoksi,

että suljemme viertotien. Suomalaisten lisäksi myöskin 2:sen ja

7:nnen rykmentin osat etenevät; muuten vihollinen voisi sieltä

liikkua hitaasti eteenpäin länttä kohden, niinkuin tämän päiväisistä

tapauksista voi huomata. Samaa vakuuttavat kaikki vangit. Siksi emme

voi Isborskin suunnalla jäädä paikoillemme toimettomiksi. — Tänä yönä

koetamme toimittaa _Kuperjanovin_ pataljoonan Valkiin. Se on ainoa

reservi, mitä meillä nyt on käytettävissä.»

Kenraali _Laidoner_:

»En tarkoittanut, että Teidän tulisi muuttaa suunnitelmianne, vaan että

jos Te jossakin olette pysähdyttäneet hyökkäyksen, niin on tarpeen,

etteivät naapurirykmentitkään toimi yksinään.»

Eversti _Puskar_ erehtyi kuitenkin väittäessään, että suomalaisten

hyökkäys oli jäävä itsestään pysähdyksiin. 2:nen pataljoona ei tosin

enää edennyt, mutta 1:nen oli sitä vilkkaammassa toiminnassa.

22 p:n aamuna 1:sen komppanian 3-miehinen patrulli joutui Kastlinan

kylän laidassa viertotiellä taisteluun vihollisen kanssa. Yksi Pohjan

Pojista jäi haavoittuneena kentälle. Jäljelle jääneet pääsivät lievästi

haavoittuneina takaisin.

Jääkäriluutnantti _Koivisto_ päätti silloin ryhtyä hyökkäykseen ja

antoi käytettävänään olevalle patterille käskyn avata tulen Kashinaa

vastaan. 3:nnen komppanian tuli edetä Rogosinasta Goronzarovan,

Shumilkinan ja Madalovan kautta viertotielle ja hyökätä sitä pitkin

Kashinaan. 1:sen komppanian tehtävänä oli asettua asemiin Molginan

kylän etelälaitaan pitäen vihollisen huomiota sinne kiinnitettynä,

lähettää 1 ryhmä 1 konekiväärin kera kaikessa hiljaisuudessa

bolshevikien selän taa ja rynnätä sitten yhdessä 3:nnen komppanian

kanssa Kashinaan.

3:s komppania lähti Rogosinasta liikkeelle klo 12 päivällä ja tapasi jo

15 minuutin kuluttua 100 miehen ja 1 konekiväärin vahvuisen vihollisen

Shumilkinassa. 45 minuuttia kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen

punaiset lähtivät sekasorrossa pakenemaan jättäen taistelukentälle 20

ruumista. Senjälkeen komppania pääsi vastarinnatta viertotielle ja

lähti etenemään Kashinaa kohden.

Siellä majailevan, 150-miehisen vihollisen huomio oli kokonaan

kiintynyt maantien pohjoispuolella olevan Molginan kylän luona

asemissa olevaan l:seen komppaniaan. 3:nnen komppanian hyökkäys tuli

sille täydellisenä yllätyksenä. Kun lisäksi 1:nen komppania ryhtyi

samaan aikaan ryntäämään Kashinaa vastaan, hajautuivat bolshevikit

täydessä pakokauhussa. 31 vihollista antautui vangiksi, kymmenkunta

jäi kaatuneina kentälle. Kashinan itäpuolelle lähetetty ryhmä 1:sestä

komppaniasta kävi idästä vielä pakenevien kimppuun avaten tuhoisan

tulen. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 1 »Colt» konekivääri, muutamia

kymmeniä kiväärejä ja 30.000 kiväärinpanosta.

Senjälkeen luutnantti _Jokioinen_ eteni 20 miehen kera Einsiedelei

Mihalkinaan, joka valloitettiin puoli tuntia kestäneellä taistelulla.

1:nen komppania majoittui Kashinaan, kenttävartiot Einsiedelei

Mihalkinassa, Patsevassa ja Shumilkinassa. 3:s komppania asettui

Molginaan, varmistus Nankinassa.

Pataljoonan tappiot olivat: 1:nen komppania: 3 haavoittunutta sotilasta

ja 3:s komppania: 1 haavoittunut sotilas.

Sotilas S. kertoo päivän vaiheista m.m.:

»Tykistöllemme on annettu määräys pommittaa Kashinan kylää. Äärimmäiset

talot leimuavat siellä jo tulessa.

»Yön aikana bolshevikit ovat kuljettaneet satoja kuormia asemiemme

ohitse, ryöstötavaraa ja ammuksia. Vielä nytkin kuuluu tieltä vähän

väliä reen jalasten kitinää. Asetamme kevyen konekiväärimme mainiolle

paikalle, josta voimme pitää silmällä palasta leveästä viertotiestä.

»Jo pistäytyvätkin näkyviimme hevonen ja korkea tavarakuorma.

Konekiväärimme pääsee ääneen.

»'Sivu', kuiskaa ampujamme lyhyesti ja jää odottamaan toista.

»Pian se saapuukin. Ampujamme parantaa asentoansa. Varmistin on vedetty

alas. Minä olen työntänyt kasetin paikoilleen. Tata-ta-ta... Hevonen

kaatuu, koettaa nousta, mutta turhaan ja jää sitten retkottamaan

aisojen väliin kuin uupunut kuormakoni ainakin.

»3:s komppania on alkanut hyökätä, ja me seuraamme esimerkkiä. Yksi

ryhmä on lähetetty metsän kautta sulkemaan poispääsyä. Sen suunnalta

kuuluu jo laukauksia.

»Syöksymme eteenpäin. Tapaamme haavoittuneen patrullimiehemme vielä

hengissä, joskin voimattomana. Toinen koura puristaa munapommia, jonka

ympärille sormet ovat takertuneet raudanlujina. Sanitäärit vievät hänet

sidottavaksi.

»Ryntäämme ohi palavien rakennusten. Mikä helvetillinen kuumuus, rätinä!

Kattoja luhistuu alas kumeasti paukahtaen, ja polttavia kipinöitä

sinkoaa ylös korkeuteen.

»Saamme joukon vankeja. Likaiset bolshevikisotilaat ajamme kuin karjan

yhteen kohti. On määräys lähettää ne virolaisille. Yht'äkkiä laukaus

pamahtaa, ja kuula viheltää ohitsemme. Kuin sähköiskun saaneina

vilkaisemme ympärillemme. Epäluulomme kohdistuu vankeihin.

»'Kädet ylös!'

»Vangit nostavat kätensä. Silloin pamahtaa uudelleen. Nyt meille

selviää, että jostakin talosta ammutaan. Sisukas kommunisti on

piilottautunut erääseen tupaan. Piiritämme talon, ja mies saa pian

surmansa. ‒ ‒ ‒

»Kenttävartiota on aivan rasitukseen asti. Koko komppania on huvennut

50 mieheen, eikä niistä puoletkaan ole aivan terveitä. Täitten kanssa

olemme helisemässä, vaatteita kun ei ole voinut muuttaa viikkokausiin.

»Saamme lehtiä. Niitä on tullut koko, joukko, kirjeitä samoin. Ne

luetaan koko lailla tarkoin ja kuluvat aivan resuiksi.

»'Mitä sinne kotiseudulle kuuluu?'

»'Terveinä ovat ja hartaasti toivovat takaisin.'

»'Vai niin.'

»Kuiva: vain niin.

»Palelemme. Minä en ole viikkokausiin vetänyt saapasta jalastani.

Rikkinäinen sukka on kuin liimautunut kiinni ihoon.

»Saamme sitten eräänä päivänä sukkia. Miten tervetulleita ne ovatkaan!

'Lottiemme' kutomia siellä kotimaassa. Kun vedän sukkaparini jalkaan,

kahisee sisällä jokin paperi. Tervehdys Suomesta! Sirolla naisen

käsialalla piirrettynä: 'Sinun puolestasi rukoileva tyttösi N.N.»

Jostakin Pohjanmaalta. En ole joutanut kirjoittamaan, ei tullut sitä

tehdyksi. Tapeltiin ja unohdettiin...'»

Kashinan valtauspäivästä kertoo joukkueenjohtaja _Sammalisto_ vielä

seuraavan pikku tapahtuman:

»Samana iltana kuin kylään hyökättiin, sattuu eräs hauska tapaus.

Kiireesti peräytyessään bolshevikit ovat jättäneet jälkeensä m.m.

puhelinjohtonsa, joka vie heidän nykyiseen olinpaikkaansa.

»Viertotiellä etuvartiossa olevat Pohjan Pojat huomaavat, miten

puhelinjohto, joka on maantien ojassa, hiljalleen liikkuu viholliseen

päin. Mitäs muuta kuin he käyvät lankaan kiinni ja yrittävät vetää

sitä takaisin. Se onnistuukin aluksi. Mutta kun vastustaja saa

'apujoukkoja', rupeaa kissanhännän veto käymään tasaväkiseksi, kunnes

lanka tuntemattomasta syystä katkeaa lopettaen tämän harvinaisen

voimainmittelyn. Bolshevikit siitä suuttuneina alkavat kiivaasti ampua

kaikilla aselajeilla etuvartiostomme majapaikkaa saadenkin sisällä

tuvassa olevat kiireimmän kaupalla ajetuiksi vähäksi aikaa ikkunasta

ulos.»

Seuraavana päivänä, 23.3., Pohjan Pojilla ei ollut huomattavia

taisteluja. Etuvartijat kahakoivat keskenään. Vihollisen tykistö

pommitti myös koko päivän Einsiedelei Mihalkinaa. Jääkäriluutnantti

_Koivisto_ antoi käytettävänään olevien tykkien niinikään iltapäivällä

ampua hakutulta Pienen ja Suuren Mihalkinan kyliin. Päivän kuluessa

haavoittui tykistöstä 2 sotilasta.

2:nen komppania sai saman päivän aamuna käskyn klo 5 lähteä auttamaan

pataljoonan muita komppanioita ja jättää Vastseliinan 2:sen pataljoonan

suojattavaksi. Se marssi vihollista tapaamatta Vitkan, Patalkinan ja

Shumilkinan kautta Kashinaan, jonne se saapui klo 11 ap. Se vaihtoi

heti 1:sen komppanian kenttävartiot Einsiedelei Mihalkinassa olevaa

lukuunottamatta, jonka 3:s komppania otti vastaan. 1:nen komppania

pääsi lepäämään Molginaan kootakseen voimia seuraavan päivän taisteluja

varten.

24 p:n sotatoiminnan päämääränä oli Pienen ja Suuren Mihalkinan

valtaus. 1:sen komppanian tuli siinä suorittaa päätehtävä. Sen oli

kierrettävä vasemmalta metsien kautta vihollisen asemien selkäpuolelle

tykistön ampuessa Pientä ja Suurta Mihalkinaa ja 3:nnen komppanian

Einsiedelei Mihalkinassa olevan kenttävartion pitäessä punaisten

huomiota länteenpäin suunnattuna.

Vänrikki _Havas_ mainitsee l:sestä komppaniasta:

»Iltapäivällä 1:nen komppania on saanut raskaan vartion vaihdetuksi

harteiltaan ja saa hetken — ensimmäisen koko rintamakaudella — levätä.

Pojat ovat äärettömän uupuneita. Uni ei silti tahdo tulla silmään. Ilma

pienissä, täyteen sullotuissa tuvissa on tukahduttavaa. Iho kutisee.

Uuden vaikean taistelun odotus jäytää mieliä. Osa miehistä ei ole

nukkunut vielä lainkaan, kun klo 3 aamulla hätyytetään ulos, viimeiseen

taisteluun, kuten on luvattu.

»Komppania ei ole enää sama reipas taistelujoukko kuin aina ennen. Se ei

pelkää nytkään, mutta miesten katseissa on miltei tuskaista uhmaa. Yön

pimeässä jonomme lähtee painumaan metsään pitkin kehnoja jalkapolkuja.»

»Samaan aikaan Pohjan Poikain tykit aloittivat tulen vihollisen

miehittämiä kyliä vastaan ja ampuivat ne kolmesta kohden palamaan.

Kylissä roihuavat tulipalot olivat hyökkääjille suureksi avuksi

tienosoittajina.

»3:nnen komppanian 12-miehinen kenttävartio avasi tulen klo 4 ap. Suurta

ja Pientä Mihalkinaa vastaan ja ryhtyi käyttäen taitavasti hyväkseen

luonnon tarjoamia etuja etenemään bolshevikien kiivaasti ampuessa.

»Sillä välin 1:nen komppania oli päässyt vihollisen huomaamatta

vasemmalle sivustalle. Vänrikki _Havas_ lähetti vänrikki _Gammelinin_

3 ryhmän kera kiertämään vielä kauempaa punaisten selkään. Tämä

joukko eksyi kuitenkin, eikä ehtinyt ottaa osaa kylien valtaukseen.

Samaan aikaan 3:nnen komppanian urhea kenttävartio ryhtyi hurraten

hyökkäämään. 1:sen komppanian jäljellä olevat 3 ryhmää tekivät silloin

viivyttelemättä ryntäyksen bolshevikien sivustaan ja selkään. Tälläkin

kertaa vihollinen lähti yllätettynä suin päin pakoon erinomaisista

asemistaan. Pohjan Poikain saaliiksi jäi 2 'Colt' konekivääriä ja

10.000 patruunaa y.m. Senjälkeen 1:nen komppania majoittui Pieneen ja

3:s komppania Suureen Mihalkinaan.

Vänrikki _Havas_ lähetti taistelun tauottua 1 ryhmän ajamaan takaa

punaisia ja toisen varmistamaan selkäpuolta Kranzovan suuntaan. Kylään

jäi niinollen vain 1 ryhmä. Hetkinen kului rauhassa; väsyneet miehet

saivat levätä, mutta sitten saapui etuvartijoilta hälyyttävä ilmoitus:

bolshevikit olivat tulossa viertotietä pitkin.

Vihollinen, jonka voimat vänrikki _Havas_ arvioi 200 mieheksi,

levisi parastaikaa ketjuun ja läheni lähenemistään kylää, jota oli

puolustamassa vain kourallinen Pohjan Poikia.

Ratkaisevalla hetkellä kuitenkin vänrikki _Gammelin_ saapui joukkoineen

avuksi, joten kylän puolustamiseen voitiin ryhtyä. Etuvartijat avasivat

tulen punaisia vastaan, mutta vetäytyivät pian käskystä muiden rinnalle

ketjuun kylän laitaan. Yksi mies, sotilas _Yrjö Knuutila_, jäi tällöin

haavoittuneena konekivääreineen molempien ketjujen väliin ja sai

surmansa.

Pohjan Poikain tarkka konekivääri- ja kiväärituli pakotti vihollisen

hetkisen kuluttua väistymään. Myöskin pari muuta, punaisten myöhemmin

päivällä tekemää yritystä Mihalkinan valloittamiseksi lyötiin takaisin.

Mutta komppanian täytyi olla melkein koko päivä ketjussa. Vihollinen

pommitti lakkaamatta kylää, jossa talo toisensa jälkeen syttyi

tuleen ja paloi poroksi. Pohjan Poikain vartiosta vapaat miehet

saivat hälyytysten väliaikoina majailla riihissä ja saunoissa, mutta

niissäkään he eivät olleet turvassa.

Päivän taisteluissa 1:nen komppania menetti 2 kaatunutta, aliupseeri

_Armas Hyvösen_ ja sotilas _Yrjö Knuutilan_, 1 haavoittuneen

aliupseerin, _Antero Aarnion_, joka kuoli myöhemmin haavoihinsa, ja

1 haavoittuneen sotilaan sekä 1:nen K.K.K. 1 haavoittuneen sotilaan.

Taisteluissa haavoittui myös yksi 2:seen komppaniaan kuuluva aliupseeri.

Sotilas S. kertoo päivän vaiheista:

»Yö on levoton. Ennen päivän nousua on aloitettava hyökkäys. Pojat

paneutuvat makuulle apein mielin. Rynnäkkö on tehtävä meidän koko

50-miehisellä 'armeijallamme', ja ryssiä kuuluu olevan vastassa 900,

ehkä enemmänkin.

»'Olisi niin ikävää jäädä tänne vieraan maan multaan', puhelee

aliupseeri _Hyvönen_ tietämättä, että tämä päivä on hänen viimeisensä.

»Uni ei tahdo tulla silmiin. Käännellään ja väännellään. Terävänä

kiilana olemme tunkeutuneet punaisten väliin pienin voimin.

»Turhaa miestenhaaskausta!... Mutta me yritämme vain nukkua, ja viimein

se useimmille onnistuukin.

»Aamupuolella yötä heräämme tuttuun huutoon: ylös, ylös ja

matkavalmiiksi! Lähdemme liikkeelle ja kuljemme nopeaa vauhtia,

niin että raskaat konekiväärit tuskin voivat seurata. Jonkin aikaa

taivallettuamme komppania jakautuu kahteen osaan, joista toinen hyökkää

vihollisen kimppuun sivusta, toinen takaa. Joudun ensinmainittuun.

»Metsässä saamme kuulla ensimmäisten harhakuulien vihellyksen.

3:nnen komppanian valehyökkäys edestä on alkanut. Meille annetaan

etenemiskäsky. Raju juoksu pehmeässä lumessa alkaa. Läähättäen saavumme

aukean laitaan ja painumme siitä hämmästyneen vastustajan kylkeen.

Ryntäämme kukkulalle kylää kohden. Tuossa edessämme koko vihollisjoukko

pakenee silmittömän kauhun vallassa, ja me lauomme niin, että

kiväärinpiippu punoittaa. Olemme jo ampuneet laukun, kaksi tyhjäksi

ja hurraten syöksymme pakenevien jälkeen samaan aikaan kuin 3:nnen

komppanian kenttävartio ryntää omalta taholtaan. Kylä on meidän.

»Vartiot asetetaan. Muutamme asumaan ylemmäksi kylään, ja samassa

vihollisen tykistö alkaa pommittaa juuri niitä taloja, joissa ensin

majailimme. Lakkaamaton granaatti- ja shrapnellituli suuntautuu kylään.

Mies aina silloin tällöin haavoittuu, ja tykin ammukset repivät

molemmat konekiväärihevosemme niin pahoin, että täytyy lopettaa. Saamme

olla yhtämittaa ketjussa ja nukummekin sinne. Melkein tylsistyneinä

katselemme, kuinka punaryssä juoksuttaa miehiään tuolla vastapäisellä

harjanteella, jonne kiväärimme eivät kanna. Sanitäärit kiskovat reessä

miehille panoksia ketjuun. Kokkikin yrittää tulla soppakattilan Mutta

kun pari granaattia räjähtää keittiön lähellä, niin sekä miehet että

hevoset ovat jo vauhkoina ja palaavat rytinällä sinne, mistä ovat

tulleet. Me saamme vain kiristää nälkävöitämme ja odottaa.

»Leveä tie kulkee kylän halki, ja sen keskelle puoliväliin viholliskylää

kevyt konekivääri ja pari-kolme jalkamiestä ovat asettuneet. Punaiset

tekevät äkillisen ryntäyksen. Pojat huomaavat heidät vasta silloin,

kun matkaa on enää parisataa metriä hyökkääviin. Kenttävartio aloittaa

tulen. Kevyen konekiväärin johtaja lähtee peräytymään toisten jäljessä

vasta viime tingassa, saa kuulan reiteensä ja jää sinne makaamaan.

»'Varmasti hän olisi pelastunut', selittää yksi kenttävartion miehistä,

'mutta hän ei tahtonut jättää kevyttämme punaisille ja koetti raahata

mukaansa vielä panoslaukutkin. Jälkeen jäi.'

»Saamme tiukasti yrittää, ennenkuin saamme ruumiin noudetuksi tieltä. Ja

yhä vain kestää hirvittävä pommitus...»

Illalla jääkäriluutnantti _Koivisto_ antoi komppanioille käskyn

vetäytyä pimeän suojassa raunioiksi ammutuista Mihalkinan kylistä.

1:nen komppania majoittui Molginaan, 2:nen Kashinaan ja 3:s

Bogomolovaan. 2:nen komppania varmisti kenttävartiolla Einsiedelei

Mihalkinan ja 3:s komppania Kosinan ja Shumilkinan. Vain muutamia

miehiä jäi Mihalkinan kyliin.

Seuraava päivä kului taisteluitta etuvartiokahakoissa. Vihollisen

hävittävä tykkituli jatkui yhä Mihalkinan kyliin ja Pohjan Poikain

uusiin majapaikkoihin. 1:nen komppania otti muilta komppanioilta

vastaan kenttävartiot.

Mihalkinat jäivät 1:sen pataljoonan valtaamien lukuisten kylien

sarjassa viimeisiksi. Mutta silti Pohjan Poikain taistelut Petserin

rintamalla eivät vielä olleet lopussa, joskaan he eivät enää kauemmaksi

itään edenneet.

26 p:nä klo 11 ap. vihollinen ajoi 1:sen komppanian etuvartijat

lyhyellä laukaustenvaihdolla pois Mihalkinan kylistä ja alkoi

tykistövalmistuksen jälkeen hyökkäyksen Einsiedelei Mihalkinaa vastaan,

mutta lyötiin verissä päin takaisin.

Heti puolenpäivän jälkeen kersantti _Eero Havaan_ johtama 1:sen

komppanian 3:s joukkue vapautui kenttävartiosta, mutta varsinaista

tietä pitkin lähtemättä se suuntautui marssimaan poikki hankien

kulkevaa polkua pitkin Bogomolovaa kohden. Samassa edestäpäin alkoi

kuulua kiivasta laukaustenvaihtoa. Heti oli miehille selvänä, että

bolshevikit olivat saartaen käyneet Bcgomolovassa majailevien Pohjan

Poikain 1:sen pataljoonan esikunnan, ambulanssin, kuormaston ja tykkien

kimppuun. Hetket olivat kalliit. Kersantti _Havas_ riensi joukkoineen

juoksujalkaa kylää kohden kiiruhtaen kaikin voimin.

Vihollinen oli päässyt huomaamatta Kranzovaan ja tehnyt sieltä

yllättävän hyökkäyksen Bogomolovaa vastaan. Kylään asettuneet Pohjan

Poikain osastot olivat aivan valmistumattomia taisteluun, kun muudan

hevosmies ryntäsi pataljoonan esikuntaan huutaen:

— Punaiset tulevat!

Hädin tuskin pataljoonan v t. komentaja, jääkäriluutnantti _Koivisto_,

adjutantti, luutnantti _Silventoinen_, lääkintämajuri _Kallioinen_,

kirjurit, hevosmiehet ja lähettipojat ehtivät ulos taloista, kun

bolshevikit jo hyökkäsivät esiin. Tykkimiehet ja 3:nnen komppanian

kylässä lepäilevät osat joutuivat niinikään yllätetyiksi. Syntyi

sekasorto. Useimmat eivät tienneet, mitä tehdä. Muutamat harvat

juoksivat jääkäriluutnantti _Koiviston_ johtamina kylän laidassa

olevalle harjanteelle ja ryhtyivät ampumaan punaisia, jotka saivat

haltuunsa koko kylän, pataljoonan esikunnan, kuormaston ja tykit.

Silloin kriitillisimmällä hetkellä kersantti _Havaan_ 2 kevyellä

konekiväärillä varustettu joukko ennätti paikalle. 1:sen komppanian

muut joukkueet ehättivät myös lähikylästä apuun, juoksivat oikealle

sivustalle ja avasivat siltä sunnalta tulen kutsumattomia vieraita

vastaan. Kashinasta saapui myös 2:nen komppania juosten paikalle ja

levittäytyi ketjuun 1:sen komppanian vasemmalle puolen. Joka taholta

käytiin nyt raivoisasti vihollisen kimppuun, ja sen täytyi hetken

kuluttua luopua hyvästä saaliistaan ja hajautua pakoon saamatta

mukaansa muuta kuin 1 Pohjan Poikain hevosen. Punaiset jättivät

taistelukentälle 30 kaatunutta.

Pohjan Poikain tappiot olivat: 1:nen komppania: 2 haavoittunutta

sotilasta ja 3:s komppania: 2 haavoittunutta sotilasta.

Taistelun jälkeen komppaniat majoittuivat seuraavasti: 1:nen

Djatlevaan, 2:nen Molginaan ja 3:s Bogomolovaan. 2:sen komppanian

kenttävartio oli Kashinan kylässä.

Jo taistelun aikana punaisten 3 patteria oli ampunut mainittuja kyliä.

Pommitusta kesti sitten lakkaamatta koko päivän.

* * * * *

Tähän saakka 1:nen pataljoona oli jaksanut täyttää tehtävänsä,

valittanut ja toivonut virolaisten tulevan tilalle, mutta silti

kestänyt kaikki rasitukset, kaikki uhraukset, kaiken kurjuuden.

Väsymyksestä tylsinä sotilaat suorittivat palvelusvelvollisuutensa,

vaikka tuntui siltä, että hermot eivät enää hetkeäkään kestäisi, ja

vaikka monet menettivät iäksi terveytensä näinä päivinä ja öinä. Jos

he olisivat päässeet lepäämään, olisivat he senjälkeen taas olleet

valmiit taisteluihin ja rasituksiin. Mutta se oli mahdotonta, ei ollut

reservejä, ja niin koeteltiin Pohjan Poikain kärsivällisyyttä, kunnes

se katkesi. Epätoivo oli syöpynyt sotilaiden mieliin. Heillä oli vain

yksi selvä ajatus: pois!

Jääkärimajuri _Snellman_, jolle väsymyksen leviämisestä oli ajoissa

tehty ilmoitus, kiirehti virolaisia joukkoja saapumaan Pohjan Poikain

molempien uupuneiden pataljoonien tilalle. Vaihtojoukkoja luvattiinkin

lähettää, mutta niitä ei tullut. Virolaisilla ei ollut reservejä, eikä

naapurirykmenttien rintama-alaa mielellään tahdottu venyttää pitemmäksi

kuin se jo oli. Mutta Pohjan Pojatkaan eivät jaksaneet enää.

Jääkärimajuri _Snellman_ matkusti 27 p:nä Vöruun henkilökohtaisesti

kiirehtiäkseen virolaisia, koska muuten oli pelättävissä, että Pohjan

Pojat lopuksi lähtisivät omin luvin asemiltaan. Joukkoja luvattiin

lähettää varmasti saman päivän iltaan mennessä.

Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan miehet lupasivat pysyä paikoillaan

klo 6 asti ip. Mutta silloin saapui luvatun vaihdon asemesta ilmoitus,

että 2 komppaniaa saisi palata Vastseliinaan reserviin, mutta 1

tuli jäädä etuvartiopalvelukseen. Jääkäriluutnantti _Koivisto_

määräsi 2:sen komppanian suorittamaan viimemainitun tehtävän, mutta

useimmat sen sotilaat lähtivät kaikista pyynnöistä huolimatta muiden

mukana Vastseliinaan. Vain osa totteli määräystä ja jäi komppanian

aliupseerien ja vapaaehtoisten konekiväärimiesten kera asemiin.

Illalla myöhään saapui Vastseliinaan odotettuja virolaisia luutnantti

_Ainsonin_ johdolla. He vaihtoivat etuvartioon jääneet Pohjan Pojat,

jotka pääsivät palaamaan joukkojensa yhteyteen.

2:nen komppania lähti 28 p:nä luvatta klo 8,30 ap. Vastseliinan

asemalle, jonne pataljoonan muut osat marssivat puolta tuntia myöhemmin

rykmentin määräyksestä. 1:sen pataljoonan jäännös saapui junalla

Valkiin saman päivän iltana klo 7.

28 p:nä klo 1 ip. virolaiset tulivat vaihtamaan 2:sen pataljoonan.

Mutta sitä ennen suurin osa 4:ttä komppaniaa, 27 miestä 5:nnestä

komppaniasta ja 4 miestä 2:sesta K.K.K:sta ehti jättää omin luvin

asemansa.

Pohjan Poikain rykmentti oli kokonaisuudessaan jälleen Valkissa 29 p:nä

klo 9 ap.

Tällä rintamakaudella Pohjan Pojat olivat saaneet vankeja: 1:nen

pataljoona 56 ja 2:nen pataljoona 41. Sotasaaliina oli niiden

käsiin jäänyt 1 panssariauto, 4 konekivääriä, 47 kivääriä, 40.000

kiväärinpanosta, 4 hevosta, 2 satulaa ja 1 reki. Pohjan Poikain

tykistön ammusmenekki koko taistelukaudella oli 2.361 shrapnellia ja

2.413 granaattia.

Osa Pohjan Pojista vetäytyi siis omavaltaisesti asemistaan

etulinjoilla. Tätä valitettavaa tekoa arvosteltaessa on kuitenkin

otettava huomioon ne suuret tappiot, lukemattomat rasitukset ja

komppanioiden toivoton asema, jotka vaikuttivat sotilaiden mielialaan.

He kestivät kaiken tämän todellisella suomalaisella sitkeydellä. Vasta

kiihoittuneina siitä, että virolaiset joukot eivät tulleet määräaikana

vapauttamaan heitä, Pohjan Pojat osittain jättivät paikkansa. Siitä ei

kuitenkaan koitunut mitään pahempia seurauksia.

Huolimatta heidän viimeisestä, vähemmän kunniakkaasta teostaan kuuluu

Pohjan Pojille Petserin rintamalla suoritetuista taisteluista nimitys:

sankarit. He kestivät sinä aikana niin paljon kuin ihminen suinkin voi,

vieläpä enemmänkin.

* * * * *

Eversti _Kalm_ kirjoitti päiväkäskyssään N:o 56 maaliskuun 31 p:ltä:

»Lausun rykmenttini upseeristolle, alipäällystölle ja miehistölle

kiitokseni viime taistelukauden voitosta Petschoryn rintamalla

14—-29.3.19. välisenä aikana, sekä Valkin puolustuksesta kolmannen

patterin miehistölle.»

Joukkojen palattua Valkiin eversti _Kalm_ tarjosi heti upseereille,

aliupseereille ja sotilaille allekirjoitettaviksi uusia välikirjoja,

joiden mukaan Pohjan Poikain rykmentti jatkaisi taistelua bolshevikeja

vastaan, tällä kertaa Inkerin vapauttamiseksi. Mutta vain suuri osa

upseeristoa, joukko aliupseereja ja pieni määrä sotilaita suostui

jäämään. Lopen uupuneina viime viikkojen tavattomista rasituksista

tahdottiin yleisesti kotiin.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo rykmentin hajautumisesta:

»30 p:nä luutnantti _Kalervo_ sähkötti minulle sairaalaan: 'Upseeriston

uudet välikirjat kirjoitettava tänään. Pataljoonasi upseeristo jättänyt

eroilmoituksen. Miehistö lähtee kokonaisuudessaan. _Silventoinen_ tulee

iltajunalla, häneltä tarkemmin.'

»Päätin silloin jättää sairaalan ja lähteä Valkiin. Adjutanttini,

luutnantti _Silventoinen_ saapui samana iltana ja kertoi lähemmin

tapahtumista. Viimeinen sotaretki oli ollut äärimmäisen raskas ja

käynyt Pohjan Pojille miltei ylivoimaiseksi. Palattuaan Valkiin oli

eversti _Kalm_ 29 p:nä kutsunut kokoon rykmentin upseeriston ja

esittänyt sille suunnitelmansa ja uuden välikirjan.

»Tulin Valkiin huhtikuun 1 p:nä. 1:sen pataljoonan upseeristo,

alipäällystö ja miehistö oli kokonaisuudessaan jättänyt eroilmoituksen.

Upseereista jäivät edelleen eversti _Kalmin_ palvelukseen vänrikit

_Miettinen_ ja _Riikonen_, talouspäällikkö _Viljo Riikonen_ ja

jääkärivänrikki _Frohne_, aliupseereista 2 ja sotilaista kymmenkunta.

»Seuraavat päivät käytettiin loppuselvityksiin, luetteloiden y.m.

laatimiseen. 1 p:nä pataljoona jätti aseensa. 3 p:nä luovutin arkistot,

kuormaston y.m. omaisuuden ja 1:sen pataljoonan leimat jääkärikapteeni

_Påhlsonille_.

»Pataljoona lähti Valkista huhtikuun 3 p:n iltana. Asemalla oli

saattamassa eversti _Kalm_ y.m. upseereja. Eversti _Kalm_ piti puheen

kiittäen 1:stä pataljoonaa sen suorittamasta työstä. Pataljoona kohotti

eläköön-huudon Pohjan Poikain urhealle komentajalle.

»Tallinnaan saavuttiin aamulla. Laiva lähti kuitenkin vasta seuraavana

päivänä, jonka vuoksi pataljoona majoitettiin Liivakasarmeihin.

»Aamulla huhtikuun 5 p:nä lähdimme »Väinämöisellä» Tallinnan satamasta.

Samalla kerralla tuotiin laivaan tanskalaisten vapaaehtoisten

saattamana kolme Petserin rintamalla kaatunutta sotilastamme.

»Helsingissä pataljoona majoitettiin rautatienasemalle. Loppusaatavien

maksu seurasi.

»7 p:nä jätin pataljoonalle hyvästi. Ero tuntui raskaalta, mutta sen

synnyttämään haikeaan mielialaan liittyi ihailu ja kunnioitus joukkoa

kohtaan, joka vähälukuisuudestaan huolimatta oli kyennyt suorittamaan

sellaisia urotöitä. Yhdessä kestetyt sotaretket vaaroineen,

rasituksineen, kärsimyksineen ja voittoineen sekä kaatuneiden

toverien muisto — kaikki se yhdisti pataljoonan jäsenet toisiinsa

katkeamattomilla aseveljeyden siteillä. Hyvä suhde päällystön ja

miehistön välillä pysyi sellaisenaan loppuun saakka. Se on aina oleva

kauneimpia muistojani Viron retkeltä, ja myöhemminkin olen saanut siitä

monta osoitusta. Vuosien puhdistamina kaikesta kuonasta Viron retken

muistot ovat aina kirkkaina ja lämpiminä säilyvät 1:sen pataljoonan

päällystön ja miehistön mielissä.

»Siitä toveripiiristä, joka talvi-iltoina rintamalle lähtöä odotellessa

kokoutui Tapan kylän pienoiseen majataloon suunnittelemaan tulevaa

Suur-Suomea ja suomalaisten heimojen valtioliittoa, on moni iäksi

poistunut, ja unelmat ovat yhä toteuttamatta. Niistä 1:sen pataljoonan

jalkaväkikomppanioiden päälliköistä, jotka tammikuun 31 p:nä Luhde

Grosshofin luona ensimmäisen kerran astuivat taisteluun Viron

vapauden puolesta, ovat kaikki kaatuneet — viimeksi jääkäriluutnantti

_Koivisto_, joka jääkäriaatteelle uskollisena uhrasi henkensä tulevan,

suuremman Suomen puolesta kaukana Pohjan perillä, Petsamossa. Monen

aliupseerin ja sotilaan kohtaloksi tuli vapausaatteelle uskollisena,

mutta taitamattoman johdon käsissä kaatua seuraavana keväänä ja kesänä

Aunuksen sodassa. Jotkut taistelivat syksyllä 1919 Kaprion luona

Inkerin vapauden puolesta ja seuraavan talven kuluessa Pohjois-Inkerin

vapaajoukoissa Kirsalon rintamalla, jotkut ajoi levoton verensä

Puolan ja Latvian sotiin, ja viimeksi muutamien nimi liittyy Karjalan

heikkoihin ponnistuksiin vapautensa puolesta Uhtualla.»

Huhtikuun 8 p:nä 2:sen pataljoonan, patteriston ja ratsuosaston eroava

alipäällystö ja miehistö lähtivät luutnantti _Kallion_ johdolla

Tallinnan kautta Suomeen, jonne saavuttiin 10 p:nä.

Neiti _Pohjala_ kirjoittaa Pohjan Poikain lähdöstä Tallinnasta:

»Aamu on sumuinen, sataa taukoamatta. Miksi näyttääkin tänään kaikki

niin alakuloiselta, miksi taivas itkee? Tallinnan kaduilla on

hiljaista, kukin toimittaa vain välttämättömimpiä tehtäviään. Siellä

täällä vilahtaa harmaapukuisia sotilaita.

»Suuri osa Pohjan Poikia palaa tänään kotimaahan, joku ehkä tulee

takaisin, useimmat jättävät ainaiseksi Viron mantereen. He ovat tehneet

työnsä, tyytyväisinä he palaavat.

»'Väinämöinen' seisoo jälleen lähtövalmiina, kuten niin monasti ennen.

Se on tuonut suomalaiset joukot veljeskansan avuksi. Osan se on jo

saanut kuljettaa kilven päällä kotimaahan takaisin, osa palaa nyt

kolmikuukautisen raskaan päivätyön päätettyään, ja viimeinen joukko jää

toistaiseksi Viroon.

»Virolaiset patrullit ovat tarkastaneet passit ja tavarat. Pohjan Pojat

seisovat laivan kannella. Haavoittuneita kuljetetaan paareilla laivaan.

Kaikilla on kiihkeä halu palata takaisin isänmaahan.

»Mutta miksi on niin hiljaista satamassa? Ei yhtään virolaisia ole

saattamassa suomalaisia joukkoja. Kun tulimme tänne, paistoi kirkas

aurinko, torvisoittokunta soitti 'Porilaisten marssia' ja virolainen

vartiosto teki kunniaa. Nyt on Vironmaa vapaa, nyt ei enää tarvita

suomalaisia joukkoja, nyt sataa ja on hiljaista.

»Hiljaa poistuu 'Väinämöinen' rannasta, ei kuulu ääntäkään: Vihdoin

kun laiva on etäällä satamasta, kajahtaa kaukainen laulu: 'Hurraa nyt

komppania kotiamme kohti...' Siellä on painostus jo lakannut, laulu

kaikuu pontevana ja kirkkaana, mutta meistä rannalla olijoista tuntuu

niin kumman oudolta. Käsittääkö oma isänmaa sen raskaan päivätyön

merkityksen, minkä tuo suomalainen joukko on tehnyt?

»Ei se suomalainen joukko, joka tammikuussa Viroon lähti, laskenut

kustannuksia. Ei kuoleman edessä yleensä kustannuksia lasketa. Tie

oli selvänä edessä, elämää oli uhrattava vapauden puolesta. Oikeutta,

totuutta oli poljettu, vääryyden täytyi saada palkkansa.»

Pohjan Poikain komentajasta kirjoittaa eräs rykmentin upseereista:

»Eversti _Hans Kalm_!

»Metallilta nuo sanat kalskahtavat. Niissä on jotakin vielä enempääkin:

murtumatonta terästä, joka uhmaa sekä ihmisiä että kohtaloa.

»Eversti _Kalmin_ virolainen syntyperä, hänen toimintansa Suomen

Vapaussodassa, hänen luonteensa, hänen kimmoisa sotilaallisuutensa — ne

ovat kaikille hyvin tunnettuja.

»Ennenkuin Pohjan Pojat lähtivät Viron retkelle, oli 'Suomen

Kuvalehdessä' eversti _Kalmia_ koskeva haastattelu, josta jäivät

mieleeni everstin viimeiset, jotenkin seuraavaan tapaan kuuluneet sanat:

»'En ole kynämies, vielä vähemmin puhuja. Olen sotilas.'

»Nuo kaksi viimeistä sanaa ovat eversti _Kalmille_ niin luonteenomaisia,

että huolellisimminkaan valettu linssi ei kykenisi niiden veroista

kuvaa levylle kiinnittämään.

»Pohjan Pojat, joilla eversti _Kalm_ oli rykmentinkomentajana, tuntevat

Herra Everstin kasvojen piirteet, otsaan uurtuneet kärsimyksen ja

syvän ajattelun paljon puhuvat vaot, mutta ennen kaikkea he muistavat

silmissä välähtelevän siniharmaan liekin, joka ei tietänyt hyvää

ryssille, niissä kajastavan lempeän väikkeen, joka on isällisenä

valvonut Pohjan Poikain etuja vieraalla maalla. Niitä me emme

milloinkaan unohda!

»Eversti _Kalm_ oli ei ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin uhkarohkea.

Sellaisena hän tuli tunnetuksi jo Suomen Vapaussodassa, sellaisena hän

Virossa suunnitteli yltiöpäisimmän sotaretken, mistä pohjoismaiden

historia vuosisatoihin tietää kertoa: Marienburgin voittomarssin.

»Mutta eversti _Kalm_ ei ollut uhkarohkea ainoastaan suurin piirtein

katsottuna, vaan myöskin henkilökohtaisesti. Useammin kuin kerran hän

Viron retken aikana syöksyi samaan kuolonleikkiin, mihin huimapäisin

sotilaskin.

»Ne ovat harvat ja valitut, jotka siten voivat, ja joilla on oikeus

niin menetellä. Mutta niitä, joille se on suotu, jumalat varjelevat.

— Eversti _Kalmia_ on monasti tämän vuoksi ankarasti arvosteltu,

mutta emme olisi Pohjan Poikia, ellemme häntä siitä kiittäisi. Hän

luotti tuohon rehtiin, Kaarle XII:n aikana ja jo ennen esiytyneeseen

suomalaiseen soturityyppiin ja, Jumalan kiitos, sellaisia hän saikin

moniaita lähimmiksi miehikseen.

»Jos kukaan, niin ainakin eversti _Kalm_ luotti rajattomasti

jääkäreihin. Jääkäri — kas siinä se taikasana, joka oli lyövä ja löikin

auki kierteisimmänkin solmun. Jääkäriupseerit olivat pataljoonien

komentajina ja suureksi osaksi myös komppanioiden päällikköinä, ja

kun sellainen oli täyttänyt loppuun saakka velvollisuutensa, saattoi

arvossa alempi jääkäri sivuuttaa jonkun muun upseerin ja astua

komppanian johtoon eversti _Kalmin_ määräyksestä ja yhä uudelleen

johtaa harvenevat rivit kunniakkaaseen voittoon. — —

»Jälleen kaikuvat korvissani sanat: olen sotilas. Vuosien takaa ne

iskevät tajuntaan kuin kehoitus, kuin esimiehen jyrkkä käsky; sotilas

puhuu vähän, töistään hänet tunnettakoon.

»Kunniaa aina eversti _Hans Kalmille_ Pohjan Poikain rykmentin luojana

ja komentajana!»

Viroon vielä jäänyt Pohjan Poikain rykmentin jäännös siirtyi Tarttoon,

jossa sen esikunta toimi kesäkuun alkuun saakka yrittäen koota uutta

rykmenttiä, mutta turhaan. Kuitenkin osa Pohjan Poikia joutui vielä

kerran tuleen. 2:nen patteri sai näet huhtikuun 20 p:nä käskyn lähteä

Tartosta Valkin kautta Mustjoen rintamalle auttamaan virolaisia.

Patteri taisteli huhtikuun 22 ja toukokuun 4 p:n välisen ajan Mustjoen

ympäristössä joutuen usein sangen vaikeaan tilanteeseen ja vihollisen

välittömään läheisyyteen. Miehistö ei saanut päivin eikä öin lepoa.

Liiallinen valvominen, ruo'an puute sekä vaatteiden ja jalkineiden

huonous lisäsivät rintamakauden rasituksia. Patteri täytti kuitenkin

kunnialla tehtävänsä loppuun. Toukokuun 4 p:nä se luovutti kaiken

varustuksensa, saapuneen käskyn mukaan, virolaisille ja palasi Tarttoon

menetettyään taisteluissa 3 miestä haavoittuneina.

Pohjan Poikain rykmentin toiminta päättyi toukokuun lopussa

lukuunottamatta intendenttuuria ja esikuntaa, joiden täytyi suorittaa

monimutkainen loppuselvitys.

Toukokuun 29 p:nä julkaisemassaan päiväkäskyssä N:o 79 eversti _Kalm_

kirjoittaa m.m.:

»5. Pataljoonat, patteristo ja ratsuosasto luovuttavat kaikki

varustuksen, asestuksen, ajokalut, valjaat, satulat ja kaikki varastot

(kaksinkertaisten luetteloiden mukaan) rykm. intendentille tai hänen

määräämälleen laitokselle 10 p:ksi kesäk.

»7. Alipäällystö ja miehistö vapautetaan sitä mukaa kuin katson sen

mahdolliseksi.»

* * * * *

Pohjan Poikain kunniakas historia oli päättynyt. Rykmentti palasi

Suomeen jättäen virolaiset jatkamaan taistelua bolshevikeja vastaan.

Se aika, jona suomalaiset vapaaehtoiset ottivat osaa Viron

vapaussotaan, oli vain lyhyt ajanjakso pitkästä taistelusta, mutta

samalla se oli kaikkein tärkein ja virolaisille vaikein. Taistelut

kiihtyivät sittemmin paljon suuremmiksi ja raivoisammiksi. Sota

jatkui vaatien yhä lisää uhrauksia. Virolaiset puolustivat isänmaansa

rajoja suurella, uljuudella osoittaen, että suomalaiset vapaaehtoiset

eivät suinkaan olleet turhaan vuodattaneet vertaan sukulaiskansamme

vapauden ja itsenäisyyden puolesta. He valtasivat sodan aikana Venäjän

rajaseutuja ja -kaupunkeja, vieläpä auttoivat eteläisiä naapureitaan,

lättiläisiä, itsenäisen Latvian rakentamisessa miekka kädessä. Pitkinä

sotakuukausina, aina helmikuun 2 p:ään 1920 asti, jolloin Viron ja

Neuvosto-Venäjän valtuutetut allekirjoittivat Virolle kunniakkaan

rauhan Tartossa, virolaiset sotilaat osoittivat, että he olivat

oppineet pohjoisten aseveljiensä veroisiksi urhoollisuudessa ja

sitkeydessä.

Pohjan Poikain palatessa kotiseuduilleen tervehtivät sanomalehdet heitä

lämpimin sanoin. Niinpä »Vaasa» kirjoittaa huhtikuun 11 p:nä m.m.:

»‒ ‒ ‒ Mutta mikä oli tarkoitus? Se on aina muistettava: ryssä pois

maasta, Viro itsenäiseksi!

»Sen olette Te, uhkarohkeat nuoret Viron sankarit, tehneet. Sitä

suurtyötä tekemään rohkesi ja mahtoi vain Teidän kaltainen huimapäinen

ja suunnattomia vaivoja kestävä nuorukaisjoukko.

»Vain teidänlaisenne intomieliset huimapäät saattoivat kestää sen

nopean pikamarssin, kilpajuoksun, joksi taistelunne 'polsuja' vastaan

muodostui. ‒ ‒ Vain Te, nuoret miehet, olisittekin kestäneet ilman

lepoa ja unta niitä yön päivän taisteluita, joissa alinomaa riehuitte,

kun viikkokausia kävi yhtämittainen kahakka ja taistelu. Ja vain

Teidän kaltaisenne saattoivat hyökätä riemuhuudoin satakertaista

vihollisjoukkoa päin — ja lyödä sen!

»Paljon on vajavaista matkalla ollut. Paljon olette saaneet kärsiä

kaikenlaista puutetta. Olettepa saaneet ymmärtämättömyyttä ja

moitettakin osaksenne, mutta tietäkööt moittijanne, että Te, juuri

Te olette tehneet suurtyön, jonka merkitys ja historiallinen arvo

paljastuu koko suuruudessaan vasta tuonnempana.

»Te ja Teidän kauttanne koko Suomen kansa on tehnyt ihmiskunnalle sen

suurtyön, johon Euroopan mahtavat ja suuret kansat eivät uskaltaneet

käsiksi käydä. Silloinkuin kaikkinielevä bolshevismi haki pääsyä

länteen, Vironmaan kautta, ja kun se oli sen jo melkein saavuttanut,

eikä hätäänsä huutava Viro saanut keneltäkään maailman mahtajalta apua,

silloin ilmestyitte Te, nuorukaiset, virmapäisenä pienenä joukkona. Te

iskitte kohta ensi otteilla kuin vihainen raivomyrsky. Isku seurasi

toistansa, ja yhä suuremman kauhun sai ryssä ja 'polsu'. Ei kestänyt

kuin jokunen viikko, ja Viro oli vihollisesta vapaa.

»Te nuoret miehet, olette nostaneet uuden valtakunnan Eurooppaan. Te

olette verellänne ja kärsimyksillänne kohottaneet veljeskansamme,

virolaiset, kansaksi kansakuntien joukkoon. Te olette nostaneet

itsenäisyyteen, kansalliseen vapauteen kansan, joka tuhat vuotta on

sorron yössä vaeltanut. Sen olette Te, pieni suomalainen vapaaehtoinen

nuorukaisjoukko, tehnyt!

»Tieto siitä on oleva Teille suurin palkinto. Teidän tekonne elää

iankaiken ihmiskunnan historiassa. Teidän tekonne vetää vertoja

muinaisajan sankareille.

»Terve Teille, Viron sankarit!»

Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.

Varsinaisen avunannon päätyttyä Päätoimikunta ei vielä saattanut

hajautua, vaan sen oli pidettävä huolta retkikunnan loppuselvityksestä.

Varsinkin tilitystyö ja invalidikysymyksen järjestäminen vaativat

paljon enemmän aikaa kuin etukäteen oli saatettu aavistaakaan.

Päätoimikunnan intendenttuuri huolehti niistä aluksi tohtori _Göösin_,

sittemmin ent. kansliapäällikön _Arvid Ponnen_ ja lopuksi liikemies

_Hannes Hildenin_ johdolla. Työ oli monimutkaista ja vaikeaa, kun

tilejä ja tilittäjiä oli monta. Toimintaa vaikeutti myös se seikka,

että intendenttuurilta puuttui usein varoja maksujen suorittamiseen,

kun rahalähetykset Virosta viivästyivät. Haavoittuneiden vapaaehtoisten

ja kaatuneiden omaisten eläkeanomukset tuottivat myös paljon puuhaa.

Lääkärikomissioni työskenteli ahkerasti kokoutuen usein käsittelemään

invalidiasioita. Mutta ratkaisua viivytti se, että useiden

haavoittuneiden invaliditeettiastetta ei voitu määritellä, ennenkuin

pitkäaikaisen sairashoidon jälkeen. Lääkärikomissioni saattoi antaa

lopullisen lausuntonsa vasta syyskuussa 1921, jolloin invalideja

koskevat viimeiset eläkeanomukset lähetettiin Viron hallitukselle.

— Kaatuneiden omaisista ja heidän oikeuksistaan oli myös eräissä

tapauksissa vaikeaa saada selvää. Päätoimikunnan sotatuomari _A.E.

Väänänen_ huolehti näiden kysymysten järjestämisestä.

Päätoimikunnan, joka likvidatsionin kestäessä kokoutui kertaa vuodessa,

käsiteltävänä oli edellämainittujen ja monien muiden samantapaisten

asioiden lisäksi kysymys eri puolilla maata olevien sankarihautojen

kuntoonpanosta ja hoidosta. M.m. Helsingissä vapaaehtoisia on haudattu

kolmeen eri paikkaan: Vanhankirkon veljeshautaan, jolle Viron

hallitus on ryhtynyt puuhaamaan muistopatsasta, Uudelle hautuumaalle,

jonne Päätoimikunnan toimesta on pystytetty hautakivi, ja Malmin

hautuumaalle. Päätoimikunnan kokousten väliaikoina kanslia yhdessä

puheenjohtajan, tohtori _Ivalon_ kanssa hoiti laajin valtuuksin asioita.

Kesällä 1920 retkikunnan tilit olivat niin valmiit, että saatettiin

pyytää Viron hallitusta lähettämään valtuutettunsa tarkastamaan

niitä. He saapuivat vuoden lopulla ja tarkastivat kirjanpidon ja

eri tilit suorittamatta kuitenkaan työtä loppuun. He lausuivat

tileistä, että ne olivat erittäin hyvässä kunnossa. Keväällä 1921

tarkastustyön lopettivat virolaiset kontrollöörit, joiden antaman

lausunnon perustuksella Viron hallitus toukokuussa 1921 suoritti

Päätoimikunnalle sen saatavien loppuerän. Silloin saatettiin ryhtyä

maksamaan retkikunnan loppuvelkoja, joista melkoinen erä oli m.m.

Suomen sotaministeriölle.

Päätoimikunnan työ lähestyi loppuaan. Sen arkisto, tilit ja

verifikaatit siirrettiin, tehdyn päätöksen mukaan, Suomen sotamuseoon

talletettaviksi. Irtain omaisuus myytiin huutokaupalla.

Vihdoin lokakuun 26 p:nä 1921 Päätoimikunta saattoi pitää viimeisen

kokouksensa. Eri joukko-osastojen, Pääintendenttuurin ja eri

kanslioiden tilit, jotka yhteensä nousevat n. 16 miljoonan markan

loppusummaan, oli siihen mennessä Päätoimikunnankin puolesta

tarkastettu ja huomattu olevan asianmukaisessa kunnossa. Suomessa

retkikuntaa varten kerätyistä varoista oli jäljellä n. 670.000 markkaa,

jotka päätettiin tallettaa käytettäviksi invalidien takuurahastona.

Sen korkoja ja poikkeustapauksissa pääomaakin voidaan käyttää Virossa

haavoittuneiden suomalaisten avustamiseen. Senjälkeenkuin rahastoa

ei enää tarvita tähän, päättää säätiön 3-miehinen hoitokunta yhdessä

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valitseman edustajan kanssa

jäljelle jääneiden varojen käyttämisestä johonkin Suomen ja Viron

kulttuuriyhteyttä edistävään tarkoitukseen. Hoitokunnan jäseniksi

valittiin tohtorit _Louhivuori_ ja _Ivalo_ sekä ylioppilas _Lepistö_.

Joulukuun 1 p:nä olivat Uudella Ylioppilastalolla Päätoimikunnan

lopettajaisiksi järjestämät kahvikutsut, joihin oli keräytynyt

Päätoimikunnan ja sen alaosastojen jäseniä ja avustajia, yhteensä n.

70 henkeä. Puheissa, joita pitivät tohtorit _Ivalo_ ja _Louhivuori_,

kansanedustaja Kokko, ministeri _Kallas_ ja kansanedustaja _Alkio_,

muistutettiin mieliin avustustyön pysyvää historiallista arvoa.

* * * * *

Sankarivainajat.