Mutta nämä päiväkäskyissä julkaistut kirjelmät eivät luonnollisestikaan
pysyväisesti voineet vaikuttaa miehistön mielialaan parempaan päin.
Alakuloisuus ja haluttomuus jatkuivat yhä. Päästäkseen irti niistä
ja kuluttaakseen aikaa Pohjan Pojat heittäytyivät huvittelemaan,
pääasiallisesti käymään kaupunkilaisten järjestämissä tanssiaisissa.
Niiden ohessa sattui vapaaehtoisille useita seikkailuja, joista tässä
yhteydessä tulkoon kerrotuksi vain yksi.
Marienburgista palattuaan Pohjan Pojat taas kerran pistäytyivät
muutamaan iltamaan ja lyöttäytyivät virolaisten ja lättiläisten
neitojen pariin tanssien heidän kanssaan. Muiden mukana oli vääpeli E.,
joka juhlan päätyttyä lähti saattamaan neitoaan kotiin.
Matkaa oli kaupungista tytön kotiin 5—6 virstaa. Perille vihdoin
saavuttuaan vääpeli E. aikoi jättää heti jäähyväiset, mutta tyttö pyysi
häntä käymään sisään teelle selittäen, että hänen äitinsä mielellään
salli sen. Pohjan Poika oli nälissään ja otti vastaan tarjouksen.
Neitonen alkoi valmistaa teetä, jota odottaessaan vääpeli E. popsi
hyvällä ruokahalulla erinomaisia juusto- ja mätivoileipiä. Mutta hetken
kuluttua hän kuuli ulkoa epäilyttävää melua. Samassa riuhtaistiin
ulko-ovi väkivalloin auki, ja komentava ääni käski avaamaan tuvan oven.
Pohjan Poika arvasi, että piru oli merrassa — bolshevikit olivat oven
takana. Hetkeäkään arvelematta hän syöksyi suu leipää täynnä läpi
kaksinkertaisten ikkunalasien. Tuskin hän oli päässyt ulos, kun kuulia
jo alkoi vinkua molemmin puolin päätä. Vääpeli E. suuntasi kulkunsa
suoraan kohti kaupunkia; hetken juostuaan hän pysähtyi ja ampui
pistolinsa makasiinin tyhjäksi päästäkseen irti vainoojistaan. Turhaan.
Luoteja tuiskusi yhä taajemmin. Hänen täytyi lähteä jatkamaan pakoaan.
Mutta suuret saappaat haittasivat juoksua. Hän kuuli lätinkielisiä
huutoja ja huomasi takaa-ajajien tulevan yhä lähemmäksi. Silloin hän
sieppasi nopeasti saappaat käteensä ja jatkoi matkaansa yli lumisten
peltojen sukkasillaan. Vainoojat jäivät nyt kauas jälkeen, mutta
huudoista päättäen he seurasivat pakenevaa aivan kaupungin lähistölle
saakka. Hukka olisi varmaan vääpeli E:n perinyt, ellei pimeys olisi
ollut hänen suojanaan estäen bolshevikeja tähtäämästä tarkkaan.
Heti päivän valjetessa muutamia Pohjan Poikia lähti vääpeli E:n
opastamina tapahtumapaikalle. Tytön ilo oli suuri, kun hän vielä kerran
näki öisen kavaljeerinsa hengissä. Pojat ryhtyivät heti tutkimaan,
olisiko kepponen ollut talonväen järjestämä, mutta huomasivat pian,
ettei asianlaita ollut niin.
Bolshevikeja oli ollut 6 miestä, jotka olivat väijyneet tienvieressä
tapansa mukaan valvoen Pohjan Poikain joka askelta ja lähteneet
seuraamaan vääpeli E:tä ottaakseen hänet elävänä vangikseen. Kiroten
he olivat palanneet takaa-ajosta ja uhkailleet panna maahan koko
talon kostoksi. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet tehdä mitään
mainittavampaa pahaa, he kun pelkäsivät, että Pohjan Pojat saapuisivat
pian suuremmin voimin.
Isäntäväki tarjosi sitten kaikille saapuvilla oleville Pohjan Pojille
teetä voileipien kera samassa huoneessa, josta talon tyttären
kavaljeeri oli niin oudosti edellisenä yönä poistunut.
Tämä tapaus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Lättiläisiä
punakaartilaisia ja heidän kätyreitään liikuskeli itse kaupungissakin
ja ammuskeli, kerrotaan, Pohjan Poikia syrjäkaduilla piilopaikoistaan
onnistumatta kuitenkaan ketään heistä surmaamaan.
* * * * *
Kaiken tämän keskellä tehtiin myöskin vakavaa työtä Pohjan Poikain
henkiseksi virkistykseksi. Siitä kertoo Pohjan Poikain kenttäpappi,
pastori _af Björksten_ seuraavaa:
»Jos yleensä sotilaiden parissa suoritettu työ on epäsäännöllistä, on
asianlaita niin varsinkin taistelevan joukon keskuudessa. Rauhallinen
kasarmielämä voi yht'äkkiä muuttua vaaralliseksi rintamapalvelukseksi.
Näin ollen on mahdotonta tehdä tarkkaa ohjelmaa kenttäpapin työtä
varten tällaisessa joukko-osastossa. Hänen täytyy toimia, silloinkuin
siihen on tilaisuutta. Työ voi sentähden saada hyvinkin hajanaisen
leiman. Kun vielä otamme huomioon niinkin lyhyen ajan kuin parisen
kuukautta, ymmärrämme, että sen työn hedelmiä on vaikeaa löytää. Voin
niin ollen kertoa vain muutamia omakohtaisia muistoja, kokemuksia ja
hajanaisia piirteitä siitä työstä, jonka Pohjan Poikain kenttäpappina
olin tilaisuudessa suorittamaan.
»Vaarat ovat vieraalle maalle taistelemaan lähteneille joukoille
hyvin suuret. En tarkoita vain niitä, joille sotilaat ovat
alttiita rintamalla ollessaan vihollisen tulen alaisina, vaan myös
niitä viettelyksiä, siveettömyyden ja alkoholin, jotka ovat mitä
vaarallisinta myrkkyä nuorelle miehelle hänen ollessaan ensimmäistä
kertaa vieraalla maalla, kaukana kodin suojelevasta piiristä.
»Ensimmäiseksi tehtäväkseni niin ollen tuli järjestää tilaisuus,
jossa voisin lausua sotilaillemme toverillisen, varoittavan sanan.
Järjestimme sen rykmenttimme lääkärin kanssa jo heti Tallinnaan
saavuttuamme. Lääkäri esitti lankeemuksen vaaroja terveydelliseltä
kannalta, minä puhuin puhtaan miehuuselämän siunauksesta.
Mutta vain esitelmät ja puheet eivät yksin auta. Vapaa-aikansa sotilaan
on vietettävä jollakin tavalla. Veltto kasarmilla vetelehtiminen
ei häntä voi miellyttää. Ellei hänellä ole tilaisuutta hyvään
toveriseuraan, antautuu hän huonoon katuelämään. Onpa vielä sekin
tietoisuus, että hän vieraana ja tuntemattomana on kaukana kotoisilta
mailta, omiaan häntä viettelemään tuota kuiskausta kuulemaan: nauti,
sillä huomenna kuolet!
Sotilaskodin järjestäminen tuli niin ollen ensimmäiseksi
velvollisuudekseni, kodin, joka tarjoten vapaaehtoisillemme tilaisuutta
yhteiseen, toverilliseen seurusteluun voisi edes jossakin määrin
korvata heille sen, mitä he vieraaseen maahan lähtiessään ovat
menettäneet. Enkä ollut tässä suhteessa velvollinen ajattelemaan
vain tovereitani, vaan myöskin heidän omaisiaan kotona, jotka tuska
sydämessä heitä usein muistelivat. Niinpä eräs äiti kirjoitti minulle
Suomesta:
»Minulla on siellä poika, esikoiseni, äsken täyttänyt 17 v., ja
sydämeni värisee joka hetki hänen puolestaan, hänen sekä ruumiinsa
että sielunsa puolesta. Pelkään, jos poikani siellä kaatuu, mutta
melkein enemmänkin pelkään sotaelämän siveellisiä vaaroja. Hän — monien
rukousteni lapsi, olisi hirveätä, jos hänen puhdas lapsensielunsa
siellä saastuisi.»
Eikä hän suinkaan ollut ainoa. Monet muut äidit vapisivat samojen
vaarojen vuoksi, tunsivat samaa tuskaa ajatellessaan nuorta poikaansa.
Valkin kaupungissa sain suuren lättiläisen teatteritalon
järjestettäväksi sotilaskodiksi suomalaisille. Kaupungin ystävälliset
ja uhrautuvaiset naiset auttoivat, joten saimme kotimme ennen pitkää
jonkinlaiseen kuntoon. Paljon siinä kuitenkin vielä oli toivomisen
varaa, jos sitä varsinaisena kotina arvostelemme. Paremminkin voisimme
kutsua sitä lukutuvaksi, jossa sotilaille tarjoutui tilaisuus käyttää
mukanamme olevaa aivan pientä ja vaatimatonta kirjastoa, lukea
kotimaasta saapuneita sanomalehtiä ja huolehtia usein hyvinkin laajasta
kirjeenvaihdostaan. Jotta kotimme olisi tarjonnut jotakin vaihtelua
yksitoikkoiseen sotilaselämään, järjestimme päivittäin yleisen ilmaisen
kahvitarjoilun määrätunteina sotilaille. Pitkät jonot siinä seisoi
harmaapukuista joukkoa odottaen vuoroaan nuorten naisten auliisti
palvellessa.
Kotimme oli ennen pitkää ahkerassa käytännössä aamusta varhain aina
iltamyöhään. Useat kerrat siellä kahvit juotiin, sotakokemukset
kertoiltiin puhumattakaan niistä lukemattomista sen suojissa
syntyneistä kirjeistä, joissa muistot ja ajatukset kaukaisille Suomen
saloille riensivät rakkaimpien luo.
Meillä oli myöskin avara juhlasali käytettävänämme. Siellä pantiin
silloin tällöin toimeen pieniä sotilasiltoja. Ohjelma ei niissä ollut
juuri monipuolinen. Soitosta huolehti rykmentin oivallinen soittokunta
innokkaan kapellimestari _Liljeströmin_ johdolla, siihen lisäksi jokin
puhe tai esitelmä, mahdollisesti myöskin runo, joka juolahti muistiin,
suuria runokokoelmia kun ei ollut mukana, ja niin ohjelma oli valmis.
Kiitollisuudella voin puheiden ja esitelmien pitämisessä apuaan
antaneista mainita varsinkin opettaja _Pihkalan_ ja insinööri _F. G.
Emeleuksen_.
Tarjottiinpa meille kerran oloihimme nähden erinomaisen arvokas
tilaisuus, kun laulaja Väinö Sola keskuudessamme vieraili. Kiitollisia
olemme hänen sotilaille maaliskuun 10 p:nä järjestämästään
lauluillasta, jossa hän reippaiden laulujen lomassa toi meille
innostavan, miehekkään tervehdyksen Suomesta. Vähän myöhemmin saimme
lausua keskuuteemme tervetulleeksi toimittaja _Zidbäckin_, joka
sanomalehtimiehenä oli tullut tutustumaan elämäämme. Sotilaskodissa
järjestimme silloin tavanmukaisen iltamme, jossa hän teroitti mieliin
retkemme merkitystä heimoustunteen kohottamiseksi.
Mutta toimintani ei suinkaan saanut vain tähän rajoittua. Minun oli
muistettava antaa Pohjan Pojille myöskin jotakin iäistä retkellä, jossa
kuolema aina vaani lähellä. En voi olla mainitsematta muudatta sotilaan
lausuntoa jo ensimmäisellä matkallamme Tallinnaa kohden. Laivalla aloin
heti tehdä tuttavuutta näiden nuorten miesten kanssa, joiden parissa
minun oli pappina toimittava seuraavien kuukausien kuluessa. Silloin
eräs rehti soturi lausui minulle: »Tuonen tuville kun matka käy, on
hyvä, että pappi on matkassa.» Toinen kuvasi niitä tunteita, joita
karkeankin soturin povessa liikkuu syvimmällä: »Kun on yksin vaaran
hetkenä, tulee väkisinkin tekemään tiliä omantuntonsa kanssa.»
Nämä ja monet muut lausunnot olivat minulle jo ensimmäisestä
hetkestä terveellisenä muistutuksena sen tehtävän vakavuudesta, joka
minun pappina varsinaisesti oli suoritettava. Jumalanpalvelusten
järjestäminen, mikäli niihin tilaisuutta liikkeellä olevassa
sotajoukossa on, ja haavoittuneiden parissa liikkuminen tulivat
toiseksi ja ehkä tärkeimmäksi tehtäväkseni.
Ensimmäinen jumalanpalvelus oli meillä Tallinnan ruotsalaisessa
kirkossa tammikuun 23 p:nä. Siellä huomasin ensi kerran puutteen, joka
meillä sitten jatkui pitkin matkaa. Meillä ei ollut yhtään virsikirjaa,
joita ilman koko jumalanpalvelus on puolinaista. Tämän puutteen voimme
jossakin määrin poistaa painattamalla jokaista jumalanpalvelusta
varten pienen lehtisen, jossa oli pari virttä. Ilomme oli suuri, kun
eräänä päivänä joltakin tuntemattomalta siskolta sain vastaanottaa
laulukirjalähetyksen seuraavin tervehdyksin:
»Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi ja sankariveljien kuolemattomien
sielujen virvoitukseksi tulkoon se laulu, joka näiden laulukirjojen
kautta ylös kohoaa siellä kaukana Suomi-kodista!»
»Seuraavat jumalanpalvelukset olimme tilaisuudessa pitämään vasta
muutamien viikkojen kuluttua Valkin kaupungin kirkossa, koska joukot
olivat olleet yhtämittaa liikekannalla. Täällä tulikin olomme
pitempiaikaiseksi, joten voimme jumalanpalveluksia pitää useimpina
sunnuntaina. Ilahduttavaa oli todeta, miten sotilaat lukuisin joukoin
saapuivat kirkkoon silloinkin, kun siihen ei oltu annettu mitään
varsinaista komennusta. Toivatko jumalanpalvelukset, joissa tunnetut
lapsuusajan virret kaikuivat, kotoisen tuulahduksen, vai oliko tarvis
lähestyä Häntä, joka apunsa antaa vaaran hetkellä, on kysymys, johon
itsekukin vain voi antaa vastauksen. Tulipa yksi ja toinen saarnan
päätyttyä yksityisesti kanssani keskustelemaan. Nuo hetket avasivat
nuoren miehen sydämen, jossa löytyi paljon hyvää ja kaunista monasti
niin karunkin pinnan alta. Kotiin silloin usein ajatukset lensivät,
mutta myöskin Taivaallisen Isän luo.
»Vielä saakoon sijansa muutama kuvaus käynneistä haavoittuneiden
parissa, jolloin syvä vakavuus täyttää äsken niin rajun,
taistelunhaluisen soturirinnan. Sodan äänet ovat vaimentuneet. Illan
tyyni rauha levittää pehmeän vaippansa yli myrskyävän taistelukentän.
Tulin pieneen, matalaan majaan, jossa suomalaisia haavoittuneita virui
oljilla kovalla lattialla. Ensimmäisenä löysin nuoren, kirkassilmäisen
soturin, entisen koulutoverini. Hänen tuskansa oli suuri, vatsa oli
ammuttu läpi. Kun häneltä tätä kysyin, lausui hän hillitysti, hammasta
purren: — Kyllä Pohjan Poika kärsii! Kuulin hänen hiljaa kuiskaavan
sanat, jotka paljastivat sielun syvyydet: — Sieluni tyyneys, rauha ja
onni lieventävät ruumiillisia kärsimyksiäni. Yhteisen, suuren Jumalamme
avulla paranen jälleen.
»Toisenkin tapauksen muistan. Kenttäsairaalassa minut herätettiin
keskiyöllä. Nuori mies, kuoleva sankari tahtoi Herran Pyhää Ehtoollista
nauttia. Sukeutui keskustelu tuhlaajapojasta, jolle vieraalla maalla
avautui tie Isän kotiin. Samanlaiseksi hänkin itsensä nyt tunsi.
Ehtoollista nauttiessaan yön yksinäisinä, hiljaisina hetkinä hän löysi
lapsuutensa Jumalan jälleen.
»Voisin mainita lukuisia samanlaisia tapauksia, jotka todistavat, miten
iäisyyskaipuu elää nuorenkin povessa. Varsinaisten jumalanpalvelusten
järjestäminen haavoittuneille kävi mahdottomaksi, koska suuressa
salissa heitä oli vain muutamia kymmenten virolaisten joukossa. Mutta
sitä enemmän koetin yksityisesti heidän kanssaan puhella.
»Tuolla eräs saneli kirjettä, jonka hän pyysi minun kirjoittamaan
kotiväelleen: Jumala on antanut retkillemme menestystä. Jääkää,
rakas kotiväki. Luojan haltuun. Tuolla toinen tyynenä lausui syvän
vakaumuksensa: Me sotilaat olemme siinä onnellisessa asemassa, että
olemme lähempänä Jumalaa kuin muut. Meillä on kuolema aina silmiemme
edessä, ja me ajattelemme: tapahtukoon Jumalan tahto — silloin rientää
tyynin mielin taisteluun. Tuolla taas kuoleva sotilas kuiskaten tahtoi
nauttia Ehtoollista. Muistot olivat kaukana kotisaloilla, sen äidin
luona, joka opetti ensimmäiset rukoukset. Lapsuuden Jumala, jonka
nuorukainen oli unohtanut, löytyi täällä jälleen.
»Nämä käynnit antoivat myöskin raskaita velvollisuuksia suoritettaviksi,
kuolevan sankarin viimeisten terveisten kotiin viemisen, isän, äidin
ehkä morsiamen kuultaviksi. Suru ja tuska sydämessä sellaista kirjettä
kirjoitti. Kunpa voisi jotakin iäisyystoivoa lohdutukseksi antaa!
Mutta suru oli vastaanottajalle kaksin verroin suurempi. Eräs morsian
kirjoitti minulle:
»Kuolemaan en olisi häntä antanut, mutta kuolema riisti rakkaimpani.
Olin varmaan niin kovia kokemuksia vailla. Niin lämpöinen, herttainen,
tyyni, rauhallinen hän oli. Jään nyt yksin odottamaan, kunnes Jumalan
käsky kerran minullekin tulee. ‒ ‒ ‒ Muistiko viimeisinä hetkinä
kotijoukkoa — morsianta? Muistiko ennen kaikkea Jumalaa? Hänen elämänsä
osoitti aina, että Jumalaa muisti!»
* * * * *
Marienburgin retkellä palattaessa myös useat upseerit pyysivät ja
saivat joko eron tai pitempiaikaisen loman rykmentistä. Komppanioiden
päälliköt vaihtuivat.
Luutnantti _Kalervo_ siirrettiin 3:nnen komppanian päällikkyydestä
rykmentin esikuntaan liikenneupseeriksi ja hänen entiselle paikalleen
jääkäriluutnantti _Sainio_, joka kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua
sai pyytämänsä pitemmän loman ja palasi Suomeen. 3:nnen komppanian
päälliköksi nimitettiin silloin urhea luutnantti _Jokioinen_, 1:sen
K.K.K:n päällikkö, luutnantti _Simola_ pyysi ja sai eron, hänen
tilalleen määrättiin kyvykäs vänrikki _Riikonen_.
2:sen pataljoonan komentaja, jääkärikapteeni _Svinhufvud_ lähti
maaliskuun 12 p:nä sairaslomalle Suomeen. Pataljoonan väliaikaiseksi
komentajaksi nimitettiin vastikään Suomesta saapunut jääkärikapteeni
_A.A. Salminen_. 6:s komppania sai jääkäriluutnantti _Sainion_ jälkeen
päällikökseen jääkäriluutnantti _Mannisen_, joka kuitenkin palasi
Suomeen jo maaliskuun 10 p:nä. Senjälkeen komppanian päällikkyys
järjestettiin väliaikaisesti, kunnes muutaman päivän kuluttua
luutnantti _Meriluoto_ nimitettiin tälle paikalle.
Myöskin joukko muita upseereja erosi tai lähti lomalle Suomeen enää
palaamatta. Rykmentti sai toisaalta jonkinverran uusia upseereja
poistuneiden tilalle.
Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo näistä ajoista m.m. seuraavaa:
»Mieliala ei enää ollut entisellään. Väsymystä ja haluttomuutta alkoi
yhä enemmän ilmautua kaikkialla rykmentissä. Halu päästä Suomeen —
ainakin lomalle — tuli yhä yleisemmäksi alipäällystön ja miehistön
keskuudessa. Yleisenä mielipiteenä oli, että oli jo täytetty sitoumus,
jossa luvattiin palvella, kunnes vihollinen oli karkotettu Viron
rajojen taakse. Näin olikin jo tapahtunut, ja bolshevikit oli ajettu
vielä paljon kauemmaksikin. Asemasotaan ja rajojen pitkäaikaiseen
puolustamiseen sopimus ei sotilaiden mielestä velvoittanut, enkä omasta
puolestanikaan katso sitä voitavan niin tulkita.
»Yleisesti kuuli kysyttävän, miksi enää harjoiteltiin, kun kuitenkin
kohta lähdettäisiin Suomeen. Palvelusta ei kuitenkaan laiminlyöty,
harjoituksissa käytiin tunnollisesti, vaikkakin haluttomasti.
Ainoastaan yksi kuuliaisuusrikos tässä suhteessa tapahtui 3:nnen
komppanian erään kerran kieltäytyessä lähtemästä harjoituksiin.
Sotilaat esittivät syyksi rikkinäiset jalkineet. Totta olikin, että ne
olivat mitä kurjimmassa kunnossa, jonka vuoksi täytyi ainakin puolet
miehistöstä vapauttaa harjoituksista. Tapahtuman johdosta 3:nnen
komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat jättivät erohakemuksensa,
joihin ei kuitenkaan suostuttu.
»Kysymys rykmentin koko olemassaolosta oli tähän aikaan tärkein.
Marienburgin retken aikana kypsyi eversti _Kalmissa_ päätös
lopullisesti katkaista suhteet kenraali _Wetzerin_ esikuntaan. Sitä
varten hän kutsui upseeriston koolle maaliskuun 1 p:nä ja esitti
sille suunnitelman, että Pohjan Poikain rykmentti erotettaisiin
kenraali _Wetzerin_ alaisuudesta ja alistettaisiin operatiivisessa
suhteessa välittömästi Viron armeijan ylipäällikön alaiseksi jääden
taloudellisessa suhteessa edelleen Viron Avustamisen Päätoimikunnan
alaiseksi. Kokouksessa oli läsnä myös maisteri _Herman Stenberg_,
joka vähän aikaisemmin oli astunut rykmentin palvelukseen. Samalla
sekä eversti _Kalm_ että maisteri _Stenberg_ viittasivat siihen,
että rykmentin toiminta tulevaisuudessa suuntautuisi Inkeriin sen
vapauttamiseksi. Suunnitelman toteuttamiseksi eversti _Kalm_ matkusti
seuraavana päivänä Tallinnaan.
»Tuloksena neuvotteluista oli, kuten Viron Avustamisen Päätoimikunta
sähkösanomallaan ilmoitti, että suomalaiset joukot operatiivisessa
suhteessa siitä lähtien tulivat olemaan suorastaan virolaisen
ylipäällystön alaisina pitäen kuitenkin edelleen oman intendenttuurin,
oman sairashoidon, etapin y.m.s.
»Kaikki näytti siis hyvältä. Mutta asiat eivät olleet vielä likimainkaan
selvät. Päinvastoin ne alkoivat yhä enemmän sotkeutua. Kävi ilmi, että
eversti _Kalmin_ ja Päätoimikunnan välillä, ilmiriita oli puhkeamassa.
Ilma tuntui olevan intrigeillä ladattu. Oli tosiaan kummallista, ettei
Päätoimikunnan jäsenistä tai edustajista kukaan koko sotaretken aikana
vaivautunut käymään tervehtimässä Pohjan Poikia, ottamassa selvää
heidän oloistaan ja tarpeistaan voidakseen niistä huolehtia. Se ainakin
oli vähin vaatimus, joka heille voitiin asettaa tässä suhteessa,
kun ottaa huomioon, että kaikki se juhliminen, joka heidän osakseen
Tallinnassa y.m. tuli, todellisuudessa oli vain heijastusta siitä
loistosta, jonka rintamalla annetut veriuhrit ja saavutetut voitot koko
suomalaiselle avustukselle loivat. Ei risaisissa jalkineissa, joista
useimmista paljas jalka paistoi, lumisohjussa kahlaava rintamasotilas
koreiden juhlapuheiden lukemisesta paljonkaan hyötynyt.»
[Tohtori _Louhivuori_ huomauttaa tähän: Päätoimikunnan edustaja
Tallinnassa oli määrätty pitämään huolta yhteydestä Pohjan Poikain ja
Päätoimikunnan välillä. Se tapa, jolla eversti _Kalm_ alusta pitäen
suhtautui Päätoimikuntaan, teki viimemainitun jäsenille mahdottomaksi
mieskohtaisen käynnin rintamalla, joka tietysti oli kokonaan hänen
määräysvaltansa alainen. Tiedot, jotka Päätoimikunta sai oloista Pohjan
Poikain rykmentissä, olivat vaillinaisia. Ei edes vahvuusluetteloja
toimitettu Päätoimikunnalle koko aikana. Tallinna ja ylipäällikön
esikunta olivat niin ollen ainoat, joiden kautta Päätoimikunnan
oli mahdollista vaikuttaa asioiden kulkuun. Rykmentinkomentajan
luottamuksellinen suhtautuminen Päätoimikuntaan olisi epäilemättä
helpottanut asioiden hoitamista ja säästänyt sotilaat monilta
kärsimyksiltä. — Koko sodan aikana Päätoimikunnan jäseniä ei kertaakaan
matkustanut Tallinnaan ottaakseen osaa juhlallisuuksiin, vaan joka
kerta välttämättömissä asioissa. Se, että virolaiset järjestivät
silloin heitäkin varten juhlallisuuksia, ei riippunut Päätoimikunnasta.]
»Eversti _Kalmin_ menettelyyn taas näyttävät vaikuttaneen liiaksi hänen
loukattu ylpeytensä ja kunnianhimonsa, joita hän ei aina kyennyt
tarpeeksi hillitsemään. Alkoi myös ilmetä, että eversti _Kalm_ aikoi
katkaista välinsä Päätoimikuntaankin ja ryhtyä aivan itsenäisesti
toimimaan. 1:sen pataljoonan upseeristossa nämä ilmiöt synnyttivät
vakavia arveluja siitä, että rykmenttimme saattoi joutua kaikenlaisten
intrigien ja pyyteiden leikkikaluksi, jotka syrjäyttäisivät retken
alkuperäisen tarkoituksen ja saattaisivat joukkomme aivan epävarmaan
asemaan, varsinkin, jos siteet Päätoimikuntaan ja kotimaasta tulevaan
avustukseen kokonaan katkeaisivat.
»Toistaiseksi ei kuitenkaan ollut muuta tehtävää kuin jäädä odottavalle
kannalle, ylläpitää kuria joukoissa ja saada mielet pysymään
rauhallisina. Kuuliaisuusrikoksia ei edellämainittua yhtä tapausta
lukuunottamatta sattunutkaan. Kuri oli yhä mallikelpoinen, ja
pataljoonan miehistö käyttäytyi moitteettomasti.
»Mieliala oli kuitenkin levoton, ja kaikenlaisia juoruja ja huhuja,
kuten tavallista tällaisissa olosuhteissa, oli liikkeellä, ilmeistä
oli myöskin, että jotakin kiihoitusta sivultapäin harjoitettiin.
Se tapahtui kuitenkin niin salassa ja huomaamatta, että sen
lähdettä ei voitu keksiä. Kaiken lisäksi tuli se, että suuren osan
pataljoonan alipäällystöä ja miehistöä — noin puolet silloisesta
taisteluvahvuudesta — 1897 ja 1898 syntyneinä oli aivan kohta
matkustettava kutsuntaan Suomeen.
»Rykmentin käskyssä maaliskuun 9 p:itä kohdassa 4 ilmoitettiin: 'Uudet
sopimukset laaditaan kohdakkoin, ja kun ne on saatu, tulee rykmentti
uudestaan muodostettavaksi ja ne sotilaat vapautetuiksi Suomeen, jotka
uuden sopimuksen mukaan eivät enää halua edelleen palvella.' Mielialan
rauhoittamiseksi kutsuin kokouksen, jossa olivat läsnä pataljoonan
upseerit ja kunkin komppanian alipäällystön ja miehistön valitsemat
edustajat. Siitä kävi ilmi, että alipäällystön ja miehistön keskuudessa
yleisesti haluttiin takaisin Suomeen. Selostin tilannetta ja ilmoitin,
että eversti _Kalm_ matkustaa heti Suomeen ja tuo ratkaisun tullessaan,
jolloin jokaisella oli oleva vapaus valita. Siihen mennessä oli
pysyttävä rauhallisina ja täytettävä edelleenkin velvollisuudet, minkä
kaikki lupasivatkin.»
Pohjan Pojat eivät kuitenkaan vielä päässeet kotimaahan.
Punaiset olivat alkaneet helmi- ja maaliskuun vaihteessa voimakkaan
rynnistyksen myöskin Petserin rintamalla, jossa virolaisten täytyi
peräytyä. Maaliskuun 11 p:nä bolshevikit valtasivat Petserin kauppalan,
jatkoivatpa senkin jälkeen etenemistään.
Tilanteen käydessä tällä suunnalla arveluttavaksi tarvittiin jälleen
suomalaisten apua. Pohjan Poikain rykmentin täytyi jälleen lähteä
taisteluun.
Eversti _Kalm_, joka rykmenttinsä koossa pysyttämistä koskevien
neuvottelujensa vuoksi oli estetty itse ottamasta johtoa käsiinsä
alkavalla taistelukaudella, julkaisi rykmentilleen seuraavat määräykset:
»Operationikäsky N:o 12.
Valkissa 11.3. 19.
1. Tilanteen pelastamiseksi Pihkovan rintamalla määrään Jääkärimajuri
_Snellmanin_ suorittamaan sivusta-liikkeen Isborskin suunnassa
ja tulee hän tässä tehtävässä saamaan direktivit suoraan Eversti
_Puskarilta_ tai hänen esikuntapäälliköltään Kapteeni _Muttilta_.
2. P.P. II Patalj. Jääkärikapteeni _Salmisen_ johdolla tulee tässä
tehtävässä olemaan jääkärimajuri _Snellmanin_ käskyn alaisena.