5. Neljäs taistelukausi.

(Marienburgin valloitusretki.)

Eversti _Kalmin_ suunnitelma oli jatkaa hyökkäystä Marienburgiin

saakka. Sen valloittamiseksi hän laati seuraavan historiallisen

käskynsä:

»Pohjan Poikain Operatsionikäsky N:o 10

Komentaja. Pohjan Pojille.

Taivolan asemalla 18/II —19, klo 16.

1. Vihollinen hyökkää, kaikki voimansa ponnistaen, virolaisia joukkoja

vastaan sekä Pihkovan että Wolmarin suunnalla. Pohjan Poikain

toiminta-alueella ei ole järjestettyä vastarintaa huomattavissa.

2. Koska Virossa toimivien suomalaisten joukkojen pääintendentti

on suuresti laiminlyönyt rykmenttimme varustamisen, erikoisesti

vaatettamisen, ja koska vihollinen rykmentistämme riippumattomista

syistä on aina päässyt kaikkine ryöstösaaliineen pakoon ja

todennäköisesti viime päivinä monelta suunnalta koonnut Marienburgiin

ryöstötavaraa ja rautatien liikkuvaa kalustoa, olen rykmenttiini

nähden puhtaasti taloudellisista syistä — kuitenkin samalla avustaen

Etelärintaman Ylipäällikköä hänen vaikeassa tehtävässään ottaa haltuun

Riga—Pihkova viertotie — pakoitettu tekemään saaliinpyydystysretken

Marienburgiin. Pääasiallisesti tarvitsemme sotilasvaatekappaleita,

jalkineita, aseita, satuloita, rautatien liikkuvaa kalustoa,

kenttäpuhelinjohtoa, kenttäpuhelimia, sähkölennätinkoneita ja

mahdollisesti ruoka- ja saniteettitarpeita. Tehtävämme suoritettuamme

on meidän pikimmiten palattava Marienburgista rautateitse Valkiin.

3. P.P. 1:nen pataljoona ja II:sesta pataljoonasta 6 komppania

(2:n raskaan konekiväärin kera) Jääkäriluutnantti _Hannulan_ johdolla

varmistaa 1 komppanialla (1 patterin kera) Breuss—Tilder tienhaaran ja

pääjoukoilla tekee saartoliikkeen Marienburgin eteläpuolelle, kulkien

maantietä Post Station Adsel—Seltinghof—Mackisch pohjoispuolella

olevaan tienhaaraan asti, josta 1 komppanialla tykistön ja tykistön

räjähdyskomennuskunnan keralla rikkoo perusteellisesti rautatiesillan

Ludse ja Stomersee nimisten järvien välisellä joella, lähtien

rautatien rikkomisen jälkeen etenemään Skole—Uppes tietä yhtyäkseen

Ermikon tienhaarassa Mackisch tienhaarasta tuleviin pääjoukkoihin,

samalla patrulleeraten rataa Marienburgiin päin ja rikkoen

rautatiesillan Luppat kohdalla; varmistaen Sillawerschiin kulkevan

maantien ottavat Luutnantti _Hannulan_ joukot asemat Murnek—Ummernek

seuduilla, tiedustellen seutuja Marienburgiin päin ja pitäen yhteyttä

Ohkan—Melne—Seltinghof—Reppekaln tietä Hoppenhofiin minun kanssani.

Sillan rikkomisesta Ludse— Stomerse on saatava pikainen ilmoitus

minulle panssarijunien etenemisen aloittamista varten. Muuten

lähetettävä tietoja minulle joka kolmas tunti klo 6:sta ap. laskien.

Breuss—Tilder tienhaarassa oleva komppania 1 patterin kera pitää

yhteyttä suoraan minun kanssani Hoppenhofiin. Luutnantti _Hannulan_

joukot lähtevät liikkeelle klo 6 ap. 19/11 —19.

4. P.P. II pataljoonasta 4:s komppania (2 raskaan konekiväärin kera)

lähtee liikkeelle Luxenhofista klo 6 ap. 19/11 —19 metsätietä,

joka kulkee Luxenhof—Chavara tienhaarasta Reppekalnin kautta

Schwarzbeckshofin ohi Seltinghofiin. Metsätiellä Chavaran tienhaarasta

Schwarzbeckshofiin asti on tehtävä kirveellä puihin kaakkoispuolelle

tietä T kirjaimen muotoisia hakkuumerkkejä, joka helpoittaisi

jälkeenpäin yhteyden pitämistä tätä samaa tietä. Luxenhofista on

otettava matkaan luotettava tieopas. Seltinghof tienhaaraan tultua on

patrulleerattava Karlsbergin tienhaarasta Aahofiin kulkeva tie sekä

lähdettävä etenemään Seltinghofista Kemmeriin päin, otettava asemat

Sillakt—Lükin tienoilla, tiedustellen Marienburgiin päin ja pitäen

sivustayhteyttä Luutnantti _Hannulan_ joukkojen kanssa.

5. P.P. patteristo asettaa Breuss—Tilder tienhaaran varmistamiseksi 1

patterin. Loput patteristoa ynnä räjähdyskomennuskunta Jääkärimajuri

_Snellmanin_ johdolla seuraavat Jääkäriluutnantti _Hannulan_ joukkoja.

6. Ratsuosaston päällikkö _Vartiainen_ pitäköön kaikilla mahdollisilla

keinoilla huolta yhteydestä Jääkäriluutnantti _Hannulan_ ja minun

välillä. Luutnantti _Lehtonen_ järjestää sähköyhteyttä.

7. Niin pian kuin olen saanut tiedon radan katkaisemisesta Marienburgin

eteläpuolella, lähtevät panssarijunat Kapteeni _Petersin_ johdolla

etenemään Marienburgia kohti.

8. Itse tulen olemaan junassa Hoppenhofin asemalla. Esikuntajunan

yhteydessä on Tohtori _Kallioisen_ johdossa oleva ambulanssi, johonka

kuljetettakoon kaikki kaatuneet, haavoittuneet ja sairaat.

Merkinnyt: _Kalm_

Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.

Vakuudeksi: _Tamminen_

Vänrikki ja lähettiupseeri.»

Etelärintaman muilta osilta tiedettiin tilanteesta seuraavaa:

Vihollinen ryntäsi suurin voimin Ruhjan, Alt Karkelnin ja Turneshofin

seuduilla. 3:s virolainen jalkaväkirykmentti oli linjalla

Sallenek—Ramnek—Oling—Silleratnek—Wiezemhof, jossa hyökkäysaloite oli

niinikään punaisten käsissä. Pohjan Poikain itäpuolella Tallinnan

suojeluspataljoona oli ollut pakotettu suurien vihollisvoimien

ahdistamana vetäytymään taapäin linjalle Schreibershof—Killomani—

Rogosi. Eversti _Puskarin_ muiden joukkojen oli ollut peräydyttävä

linjalle Panikovitsh—Podgorje—Lesgi—Vederniki.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kirjoittaa operatsionikäskystä ja sen

alkuvaiheista:

»18 p:n iltana eversti _Kalm_ saapui itse Adseliin ja esitti minulle

lopullisen suunnitelmansa Marienburgin valloittamiseksi. Samalla hän

ilmoitti, ettei hän katsonut olevansa oikeutettu käskemään pataljoonaa

ryhtymään tätä suunnitelmaa toteuttamaan, koska se oli uhkarohkea,

eikä suomalaisten vapaaehtoisten tekemä sitoumus velvoittanut heitä

sotaretkeen niin syvälle Liivinmaahan, kauas Viron kansallisten

rajojen ulkopuolelle. Senvuoksi hän tahtoi kokonaan jättää minun

ratkaistavakseni, suostuiko pataljoona tähän suunnitelmaan vai ei.

Ellen katsoisi voivani taipua siihen, niin Pohjan Pojat olivat kaikessa

tapauksessa jo suorittaneet sen tehtävän, joka eteläisen rintaman

ylipäällikön käskyssä heille oli annettu, ja voivat palata takaisin

Valkiin.

»Kun asia näin ollen asetettiin riippuvaksi tällaisesta näkökannasta,

en minä puolestani — ollakseni johdonmukainen — katsonut olevani

oikeutettu yksin ratkaisemaan asiaa ja antamaan pataljoonalle

suoranaista käskyä, vaan esitin saman kysymyksen alaisilleni

komppanioiden päälliköille.

»Valkista lähdettäessä jääkärivänrikki _Korhonen_ oli ilmoittanut

minulle, että 1:sen komppanian parhaassa aineksessa oli vallalla

se mielipide, että suomalaisten vapaaehtoisten tehtävänä oli ajaa

vihollinen Viron rajojen ulkopuolelle, mutta ei lähteä 'maita

valloittelemaan'. Tällaisen mielipiteen ilmautuminen — aitosuomalainen

ilmiö muuten kaikessa itsepäisyydessään (samanlaista esiytyi m.m.

Suomen vapaussodassa niiden joukkojen keskuudessa, jotka olivat

ehtineet Venäjän rajalle) — oli tietysti lähtöisin jonkun viisastelijan

aivoista. Se oli asiallisesti oikeutettu, mutta se, mikä sitten

oli katsottava 'Viron rajaksi', oli tämän mielipiteen esittäjille

varmaan yhtä epätietoista kuin meille muillekin. Ja sitäpaitsi

jokainen vähänkin sodankäynnin luonnetta ymmärtävä käsittää, etteivät

strategiset ja taktilliset tilanteet ja niistä riippuva sotatoimien

kulku useinkaan noudata määrättyä rajaviivaa, vaikkakaan niiden

päämäärä ei pyrkisi sitä ulommaksi. Puhtaasti sotilaalliselta

kannalta katsoen mainittu ilmiö edustaa ehkä heikointa ominaisuutta

tällaisessa vapaaehtoisessa joukossa, joka ei ole alistettu

ehdottomaan sotakuuliaisuuteen, vaan jossa päällikön valtaa ja

toimintamahdollisuuksia määrätyt sopimukset ja ehdot rajoittavat.

»En ollut kuitenkaan Valkista lähdettäessä ottanut jääkärivänrikki

_Korhosen_ ilmoitusta, jota hän itse muuten ei hyväksynyt, varsin

vakavalta kannalta. Eikä vähintäkään tyytymättömyyttä ollut siihen

mennessä pataljoonassa ilmautunut. Kaikki olivat nurkumatta ja

urhoollisesti täyttäneet velvollisuutensa suurista rasituksista,

pitkistä marsseista, huonoista jalkineista sekä epäsäännöllisestä ja

niukasta levosta huolimatta.

»Kun komppanioiden päälliköt olivat ilmoittaneet minulle, etteivät

sotilaat vastusta retkeä, vaan lähtevät kaikki mukaan, saatoin

antaa pataljoonan puolesta saman ilmoituksen eversti _Kalmille_,

joka senjälkeen palasi Hoppenhofiin ja lähetti minulle myöhemmin

operatsionikäskyn N:o 10.

»Kuitenkaan ei muotoa ja tapaa, millä operatsionikäsky 2:sessa

kohdassaan perustelee aiottua sotaliikettä, voi pitää onnistuneena.

Mutta siitä huolimatta, kun yleensä m.m. erinäisten kamaristrategien

taholta on tahdottu koko n.k. Marienburgin retki sekä tarkoitukseltaan

että laadultaan leimata sotatoimien kannalta ja taktillisesti aivan

arvottomaksi ja alhaiseksi ryöstöretkeksi, on syytä huomauttaa,

ettei mainittu operatsionikäskyn kohta mitenkään voi antaa aihetta

sellaiseen tulkintaan. Ilmeneehän siitä selvästi, että tarkoitus oli

riistää viholliselta sen Marienburgiin kokoama sotasaalis ja samalla

avustaa vasemmalla siivellä toimivia virolaisia joukkoja, joka

viimemainittu tehtävä onnistuikin loistavasti muodostuen seurauksiltaan

merkityksellisemmäksi kuin alkuperäisestä suunnitelmasta oli voitu

odottaakaan.

»Ryhdyttiin tarpeellisiin toimenpiteihin lähtöä varten seuraavana

aamuna. 1:nen, 2:nen ja 6:s komppania, 2/3 l:sestä K.K.K:sta sekä

pataljoonan esikuntakuormasto saivat käskyn olla lähtövalmiina

aikaisin seuraavana aamuna. 3:nnen komppanian tuli jäädä paikoilleen

varmistamaan pataljoonan yhteyttä Hoppenhofiin ja Taivolaan.

»Suunniteltu retki oli epäilemättä erittäin uskalias. Paitsi

Marienburgiin oli punaisia joukkoja keskitetty myöskin Korwenhofiin ja

Alswigiin, radan varrelle, ja koko seutu Marienburgista pohjoiseen aina

viertotiehen asti oli vihollisen hallussa, jonka vahvuutta ei tunnettu.

Virolaisista joukoista taas ei oltu saatu mitään tietoja. Retki oli

siis tapahtuva vihollisen rintaman selkäpuolitse punaisten etappiteiden

poikki. Sivusuojastojen ja -varmisteiden käyttäminen ei hyödyttänyt

mitään, sillä teitä risteili tiheään meidän kulkusuuntamme poikki, ja

joka hetki voi odottaa yhteentörmäystä. Vihollisen saattoi täydellä

syyllä olettaa ensi pakokauhustaan toinnuttuaan ryhtyvän jälleen

tunnustelemaan takaisinpäin. Joukkomme oli siis vain pysyteltävä koossa

ja puskettava nopeasti eteenpäin valmiina törmäämään viholliseen miltä

suunnalta hyvänsä.

»Sen lisäksi oli otettava huomioon, että luotettavat tiedot väestön

puolelta loppuivat heti, kun oli astuttu virolais-lättiläisen

kielirajan ylitse. Lättiläisestä väestöstä oli näillä tienoin suuri

osa meille vihamielistä, kun taas punaisilla joukoilla, jotka meidän

toimintasuunnallamme olivat pääasiallisesti kansallisuudeltaan

lättiläisiä, oli se suuri etu puolellaan, että ne liikkuivat

kotiseudullaan tai ainakin oman kansansa alueella.

»Kiertoliikkeen onnistuminen riippui etusijassa siitä, että se tapahtui

mahdollisimman yllättävästi ja nopeasti, ennenkuin vihollinen ehtisi

päästä selville meidän voimamme pienuudesta ja ryhtyä eri tahoilta

toimenpiteihin meidän tuhoamiseksemme. Kulun jouduttamiseksi kutsuttiin

ympäristön talonpojat seuraavaksi aamuksi kyytiin, ja n. 50 hevosta ja

rekeä saatiin kokoon.

»Jo edellisenä päivänä ja varsinkin 18 p:nä illan kuluessa kuulimme

Adseliin ankaraa, taukoamatonta tykkien jyskettä lännestä, Wolmarin

radan suunnalta. Siellä olivat kaikesta päättäen ankarat taistelut

käynnissä.

»Aamulla, 19 p:nä, liikkeelle lähdettäessä 1:sen komppanian päällikkö

ilmoitti, että komppanian miehistö kieltäytyi lähtemästä syistä, joista

aikaisemmin mainittiin. Kun edellisenä iltana minulle oli ilmoitettu

päinvastaista, tuli tämä tieto minulle yllätyksenä. Mutta kun

neuvotteluihin ryhtyminen uppiniskaisen miehistön kanssa tällaisessa

tilanteessa vihollisen läheisyydessä oli vastoin sotilaallisia

periaatteitani, mutta toiselta puolen taas pakkokeinotkaan tuskin

olisivat auttaneet, ja kun sitäpaitsi tällainen mieliala hyvin helposti

saattoi levitä muihinkin osastoihin, määräsin 1:sen komppanian

vaihtamaan tehtävää 3:nnen komppanian kanssa. Vastaansanomatta 1:nen

komppania lähtikin marssimaan Breuss—Tilder tienhaaraan, joten tapaus

ei herättänyt huomiota, ja harva sivullinen siitä lainkaan tiesikään.

»Muuten oli 1:sen komppanian miehistössä vallitsevan mielialan

puhkeaminen yht'äkkiä teoksi ilmeisesti lähinnä aiheutunut

tilapäisistä, ulkonaisista vaikutuksista, etupäässä rasitusten

aikaansaamasta väsymyksestä, joita seikkoja joku kiihoittaja käytti

hyväkseen. 1:nen komppania kunnostautui muuten aina koko Viron retken

ajan. Jääkärivänrikki _Korhonen_ ilmoitti minulle sitäpaitsi 20 p:nä

m.m.:

»'Komppanian eilisaamuinen teko oli sittenkin nähtävästi enemmän

satunnaista kuin vakaassa päätöksessä syntynyttä. Katumus alkaa päästä

valtaan.'

»3:s komppania saatuaan tiedon 1:sen komppanian kieltäytymisestä ja

uudesta tehtävästään kohotti eläköön-huudon ja lähti mielihyvin

matkalle.

»1:nen ja 3:s patteri seurasivat jääkärikapteeni _Hannulan_ joukkoja,

2:nen patteri taas sai käskyn jäädä 1:sen komppanian tueksi.

»Täten oli siis alkamassa Marienburgin kuuluisa, perin eri tavoin

arvosteltu valloitusretki, josta eräs siihen osaaottanut upseeri on

mielestämme sattuvasti lausunut sen suunnittelijaan kohdistettuna:

'retki, joka sotilaalliselta näkökannalta katsottuna tulee aina

säilymään yhtenä uhkarohkeimmista ja loistavimmista, missä suomalaiset

milloinkaan ovat olleet mukana; inhimilliseltä kannalta — tuomittava'.»

Suoritukseltaan se aina pysynee loistavana esimerkkinä suomalaisesta

voittamattomasta sitkeydestä ja sisukkuudesta. Mutta inhimilliseltä

kannalta se on tuomittava, jos se oli todella tarkoitettu

»saaliinpyydystysretkeksi», jollaisen vuoksi ei olisi kannattanut

uhrata niin paljon verta ja nuorta voimaa. Luultavasti eversti _Kalm_

ei kuitenkaan tarkoittanut sitä. Kunnianhimo arvattavasti kiihoitti

häntä ryhtymään tämän suurenmoisen sotaliikkeen suorittamiseen, ja

hän koetti perustella retkeä tällaisella syyllä luullen sen tehoavan

alaisiinsa. Epäilemättä eversti _Kalm_ siinä kuitenkin erehtyi.

Harva upseeri ja sotilas Pohjan Pojista olisi sellaiselle retkelle

lähtenyt, ellei sen arvon olisi käsitetty olevan aivan toisaalla:

sotaliikkeen tärkeydessä. Kielsipä jääkärikapteeni _Hannula_

operatsionikäskyn lukemisen komppanioille peläten, että upseeristo ja

miehistö kieltäytyisi lähtemästä retkelle, jonka päämääräksi esitettiin

saalistaminen.

2:nen, 3:s ja 6:s komppania + 2/3 1:sestä K.K.K:sta lähtivät 1:sen ja

3:nnen patterin seuraamina liikkeelle 19 p:nä klo 4 ap. Seltinghofia

kohden, jonne Adselista on matkaa nelisenkymmentä kilometriä, ja joka

on erittäin tärkeä paikka neljältä taholta tulevien valtamaanteiden

yhtymäkohtana ja edullisena puolustuspaikkana. 4:s komppania taas oli

saanut käskyn konekivääreineen Luxenhofista lähtien yhtyä Adselista

tuleviin joukkoihin Schwarzbeckshofissa. 4:nnen komppanian 1:nen ja

2:nen joukkue + 1/3 2:sesta K.K.K:sta lähtivät liikkeelle klo 6 ap.

ja marssivat suoraan Reppekalnin ohitse Schwarzbeckshofiin, jonne

ne saapuivat klo 10 ap. Siellä 3:s joukkue ja 1/3 2:sesta K.K.K:sta

yhtyivät niihin kierrettyään valtamaanteitse Adselin postitalon ja

Treppenhofin kautta.

Kun jääkärikapteeni _Hannulan_ joukko kulkien järjestyksessä: 2:nen,3:s

ja 6:s komppania kukin konekivääreineen, lähestyi Schwarzbeckshofin

kartanoa, saapui edellä ratsastavilta läheteiltä sana, että punaiset

olivat edessä ketjussa, ja että ratsulähetit olivat joutuneet heidän

kanssaan laukaustenvaihtoon. Selvisi kuitenkin pian, että kyseessä

olikin 4:s komppania, jota ratsulähetit olivat luulleet viholliseksi

ryhtyen sitä ampumaan. Erehdys huomattiin pian tälläkin kertaa, joten

tappioita ei ollut kummallakaan puolella.

Jääkärikapteeni _Hannula_ oli jo Treppenhofin luota lähettänyt

edeltäpäin 2:sesta komppaniasta parikymmenmiehisen joukon luutnantti

_Jokioisen_ johdolla kiiruhtamaan reillä ajaen, pari ratsumiestä

kärkenä, Seltinghofiin ottamaan sen haltuunsa, järjestämään siellä

pataljoonalle asunnot ja varmistamaan tienoon tilapäisesti eri

tahoille, jotta pääjoukko voisi viivytyksettä saapua sinne. Oli näet

tarjolla vaara, että ellei joudutettaisi Seltinghofin miehitystä,

voisi Marienburgissa oleva vihollinen saada tiedon Pohjan Poikain

liikkeestä ja lähettää kauppalasta vain 22 km. päässä olevaan kartanoon

puolustusjoukon, jonka kanssa kamppailu saattaisi muodostua hyvinkin

veriseksi.

Järjestyneitä punaisia joukkoja ei ollut eteenpäin rientäviä Pohjan

Poikia vastassa. Hajanaisia bolshevikipatrulleja pakeni vain joka

taholla toimitettuaan takavarikoimisia ja pakkoluovutuksia. Erään

sellaisen komennuskunnan kanssa luutnantti _Jokioisen_ joukko joutui

kahakkaan Seltinghofissa.

Edellä ratsastavat lähetit törmäsivät metsässä vähän ennen Seltinghofin

kartanoa yhteen maantien varressa olevien 2 punaisen vartiosotilaan

kanssa ampuen heidät, jolloin kuitenkin toinen ratsuläheteistä

haavoittui. Senjälkeen luutnantti Jokioinen valtasi lyhyellä

taistelulla kartanon.

Schwarzbeckshofista tulevat joukot saattoivat niin ollen edetä

vastarintaa kohtaamatta määräpaikkaansa. 3:s patteri jäi patteriston

esikunnan kera llsenin kartanoon, 1:sen pataljoonan esikunta, 2:nen

komppania ja 1:nen patteri asettuivat Seltinghofin kartanoon, 3:s

komppania postitaloon ja apteekkitaloon Marienburgin tienhaaraan ja 6:s

komppania kouluun kilometrin päähän tienhaarasta länteen, johon myös

vähän myöhemmin saapuneet 2:sen pataljoonan esikunta ja 4:s komppania

majoittuivat. Yön kuluessa Pohjan Pojat Seltinghofissa eivät joutuneet

kosketuksiin vihollisen kanssa paria kiinnisiepattua bolshevikien

vakoojaa lukuunottamatta.

19 p:n iltana lähetettiin patteriston räjähdyskomennuskunta

jääkärikapteeni _Påhlsonin_ ja 50 miestä 2:sesta komppaniasta

luutnantti _Reposen_ johdolla, joka 1:sen komppanian kieltäydyttyä

lähtemästä retkelle oli pyytänyt ja saanut siirron 2:seen komppaniaan,

täyttämään operatsionikäskyssä annettua määräystä Ludse- ja

Stomerjärvien välissä olevien rautatiesiltojen räjähdyttämisestä.

Tehtävän suorittaminen vaati mahdollisimman suurta nopeutta,

verrattain lähellä näitä siltoja oli näet Alt-Schwaneburg, yksi

punaisten pääetappipaikkoja sillä suunnalla. Senvuoksi katsottiin

tarkoitusta vastaamattomaksi kokonaisen komppanian lähettäminen

räjähdyskomennuskunnan tueksi, kuten operatsionikäsky N:o 10 määräsi.

Luutnantti _Reponen_ kertoo retkestä:

»Noin klo 8 ip. komppaniamme päällikkö, jääkäriluutnantti _Koivisto_

ilmestyy pataljoonankomentajan puheilta tiedustelemaan, ken haluaa

joukkueineen lähteä yölliselle retkelle.

»'Mihin? Missä tarkoituksessa?'

»Satelee kysymyksiä.

»Pian tiedämme pääpiirteissään asian; Stomerjärven asema,

räjähdyskomennuskunta pistää siellä sillan ilmaan, matka 50 virstaa

edestakaisin.

»Nuoremmat upseerit katsahtelevat toisiinsa. He ovat ratki väsyneitä,

vilu puistattaa jäseniä, ulkona on purevan kylmä ilma. He odottavat,

että joku äkkipikaa tarjoutuisi enempää ajattelematta.

»'Miehistökin on surkeassa kunnossa, kylmettynyttä, väsynyttä. Sääli

on...' huomauttaa joku.

»'Mutta jonkun on lähdettävä', virkkaa harvakseen jääkäriluutnantti

_Koivisto_. — 'Sitäpaitsi ei tarvitse marssia, on hankittu hevoset,

reet... Eikä tarvitse ottaa omaa joukkuettaan sellaisenaan, koko

komppaniasta saa valita miehet, parhaimmat ja rohkeimmat — ja nehän

sinne tarjoutuvatkin.'

»Yht'äkkiä innostun. Tässähän on ilmeisesti tarjolla seikkailuja.

Ponnahdan ylös ja ilmoittaudun.

»Menemme pataljoonankomentajan luo, joka tarkasti selittää tehtävän,

näyttää kartasta tien, päämäärän. Räjähdyskomennuskunnan päällikkö,

jääkärikapteeni _Påhlson_ on myös saapuvilla.

»Lähden valitsemaan miehiä, joita heti ilmoittautuu yli tarvittavan

määrän. Tunnin kuluttua täytyy kaikkien olla kunnossa, siksi kukin

ennättää saada annoksensa kuumaa keittoa, jota on hartaasti odotettu.

»Klo 9,45 illalla seisoo pihamaalla nelisenkymmentä 2:sen komppanian

miestä ruoturintamassa. Kartanon ikkunoista heijastuu lamppujen ja

kynttilöiden kelmeä valo soturien kasvoille, jotka ovat vakavat, mutta

uhkuvat järkähtämätöntä tahtoa, samalla eräänlaista huoletonta uhmaa

— ominaista ihmisille, jotka ovat monet vaarat kokeneet. Viimeisessä

ryhmässä on useita nuorukaisia, miltei poikasia. Heillä on mukanaan

yksi ensiluokkaisista kevyistä konekivääreistämme. Vasemman sivustan

jatkon muodostaa 15 räjähdyskomennuskunnan sotilasta sekä omine että

niine hevosineen, jotka kylästä on takavarikoitu meitä kyyditsemään.

»Jääkäriluutnantti _Koivisto_ ja kaikki komppanian upseerit ovat

pihamaalla. He toivottavat onnellista matkaa ja huolekkaina seuraavat

valmistuksia.

»Kaikki kunnossa.

»Hevoset jonossa, 3, 4, tai 5 miestä kussakin, pyroksyliinikuorma

viimeisenä.

»Pataljoonankomentaja ilmestyy portaille. Hän huutaa minua nimeltä, vie

huoneeseensa, alkaa puhua. Kunnioittaen kuuntelen ihailemamme miehen

täsmällisiä sanoja.

»'Ymmärrän', sanon hänen viimeiset ohjeensa ja määräyksensä kuultuani.

— 'Kun tehtävään on ryhdytty, on se suoritettava. Me tulemme menemään

läpi. Pahimmassa tapauksessa jäänee joku, joitakuita jäljelle, jotka

suorittavat työn.'

»'Niin... jos siellä kohtaatte vastarintaa. Tässä tapauksessa

toivottavasti ette. Nehän pelkäävät meitä useimmiten liiaksi. Näkemiin!'

»Hiljalleen, melutta rekijono soluu talvisessa yössä kohti tuntemattomia

seutuja. Ei kukaan saa puhua, ei tupakoida.

»On raa'an kylmä ilma, sangen sumuinen. Äskettäin lienee satanut lunta,

tie on puhdas, pellot esiytyvät hohtavan valkeina.

»Äänettöminä, liikkumattomina, miltei aavemaisina sotilaat istuvat,

kukin miettii — mitä miettineekin.

»Retki voi muodostua hyvinkin kohtalokkaaksi; kaikki tietävät, että

vihollinen parveilee joka puolella ja matkan päämäärä on sellaisten

seutujen takana, joita yksikään tiedustelijamme ei ole tutkinut.

»'On luotettava niinsanottuun onneen', tuumin. — 'Tähän saakka on meitä

vieraalla maalla onnistanut. Miksei nytkin? Sotilaan on opittava

ajattelemaan optimistisesti. Kuolemako vaanii jossakin? Kilometrin,

kahden päässä? Sehän on itsestäänselvää, sota ja kuolema — nehän ovat

käsitteitä, jotka erottamattomasti kuuluvat yhteen...'

»Monia virstoja on jo ajettu. Välistä vähän matkaa maantiellä, mutta

enimmäkseen pitkin syrjäteitä, jotka sekä oikaisevat että samalla

suovat meidän jatkaa kulkuamme mahdollisimman vähän huomiota herättäen.

Verrattomana oppaana on meillä mukana vänrikki, kreivi _Berg_, joka

ennen maailmansotaa on autollaan halkonut Viron ristiin rastiin ja

näilläkin tienoilla tuntee jokaisen tien.

»Pysähdytään, noustaan tielle, oiotaan ja verrytellään jäykistyneitä

raajoja. Johtajat ja ryhmä miehistöä alkavat jalan edetä, katoavat

sumuun.

»Pian häämöttää meidän edessämme matalalla kummulla iso puisto, puutarha

ja niiden keskellä kaksi suurta rakennusta: Mackischin kartano. Se

on ensimmäinen paikka, jossa mahdollisesti huomattava vihollisjoukko

voi olla majoitettuna, ja jos... — niin se on puhdistettava, sillä

paluutien täytyy olla selvä.

»Jännittyneinä ja varuillaan miehet lähestyvät päärakennusta, joka

sopivalla tavalla piiritetään. Johtajat syöksyvät pääoven eteen,

kolkuttavat. Vain kumea kaiku vastaa. He kysyvät, huikkaavat — ei

vastausta. Olisikohan kysymyksessä väijytys?

»He rynnistävät ovea vastaan. Se kestää. Pari miestä otetaan avuksi,

kolmaskin. Ovi työntyy sisään. Kolkko pimeys humahtaa vasten silmiä.

»Pistolit ja pommit kourassa tutkitaan huoneet, joita sähkötaskulampulla

valaistaan. Mallikelpoisessa järjestyksessä olevat upeat salit, hienot

makuukammiot, viihtyisät työhuoneet todistavat mitä syvintä rauhaa.

»Siirrytään toiseen rakennukseen. Sama uudistuu. Saavutaan viimeiseen

huoneeseen.

»Kas, mikä tämä on? Erään kaapin takaa näkyy takki, jalat. Olento,

pelosta puolipyörtynyt, vanhahko miesraukka vedetään hellävaroen esiin.

Vänrikki _Berg_ alkaa kuulustella.

»Tilapäinen vankimme on kartanon isännöitsijä, joka kertoo vihollisen

mitä suurimmassa kiireessä paenneen jo noin 4—5 tuntia sitten.

Kartanossa on majaillut tämän rintamanosan esikunta, ja, isännöitsijän

sanojen mukaan, _Anveltkin_ on ollut siellä.

»Mikä saalis! Liian myöhään! Katseeni osuu eteisen vaatenaulakkoon,

jossa lämmin turkki ja karvalakki riippuvat. Mieleeni muistuu oma

turkkini, joka likautui pahasti junaonnettomuudessa, ja joka sittemmin

minulta varastettiin Valkissa. Silmäilen kurjaa mantteliani, ja vilu

puistattaa jäseniäni.

»Pyydän ostaa turkkia, mutta ukko ei suostu myymään. Huonolla

saksankielellään hän selittää:

»'Minä vanha... kylmä, kylmä...'

»Lakkikin minulla on tavallinen vironkävijän ohut 'turbaani'. Omani

hävisi Meshulin yöllisessä tappelussa. Lakkeja on vanhuksella useita.

Annan setelin, saan yhden niistä, jäniksennahkaisen, erittäin lämpimän.

»Lähdemme. Luon vielä kerran silmäyksen turkkiin. Se tuntuu aarteelta,

josta sillä hetkellä lupaisin melkein mitä tahansa. Kauan se väikkyy

silmissäni, ja purevassa pakkasessa ryömin syvälle rekeen loimien

alle alkaen iskeä polviani vastakkain karkoittaakseni sietämättömiä

vilunväreitä.

»Ilman vastoinkäymisiä jatkamme edelleen matkaamme. Seuraavana

pysähdyspaikkanamme on Kortenhofin kartano, jonka toteamme niinikään

vihollisesta vapaaksi. Ennen Stomerjärvelle tuloamme tutkimme vielä

erään kartanon. Sielläkään ei ole ainoatakaan vihollista.

»Menestys ei kuitenkaan tee meitä huolimattomiksi. Itse tehtävä on vielä

suorittamatta. Matkamme määrä on suuri kylä, sinne on enää vain pari

virstaa, ja siellä on varmasti vihollisia. Mitä huolekkain varovaisuus

on tarpeen. Kartanosta, jossa viimeksi olemme käyneet, otamme oppaan ja

teemme hänelle tiettäväksi, että meidät on johdettava mitä syrjäisimpiä

teitä Stomerjärven aseman eteläpuolella olevalle sillalle.

»Opas tekee merkin, että hän on käsittänyt. Näemme sen jo hänen

kalvenneista kasvoistaankin, jotka nytkähtelevät. Hän on vanha mies,

ilmeisesti rakastaa elämää ja tahtoo elää vielä monta vuotta kurjassa

mökissään, hän kyllä lupaa opastaa. Säälittää nähdä hänen pelkäävän,

emmehän me mitään pahaa tee, haluamme vain käydä siltaa vähän

katsomassa. Mutta jos hän aikoo pettää meidät, silloin hän on oleva

ensimmäinen, joka tulevassa kahakassa menettää henkensä.

»Saamme vihdoin kylän länsireunan näkyviimme, pysähdymme. Erääseen

pieneen notkelmaan, metsikön suojaan, jätämme hevoset ja kolmanneksen

miehistöstä. Räjähdyskomennuskuntaan kuuluvat sotilaat ottavat

asianomaiset pyroksyliinikääröt, asettuvat jonon jälkipäähän, ja sitten

alamme jälleen edetä.

»Maisema on aukeaa, pelkkiä lumipeitteisiä peltoja ja niittyjä. Luottaen

suojelevaan usvaan kuljemme nopeasti eteenpäin.

»Jopa häämöttää sumun lävitse ratapenger. Oikealla on pieni koivikko,

jota oppaamme osoittaa. Sen takana kuuluu olevan päämäärämme.

»Jännittyneinä tuijotamme sinne: onko siellä vahteja vai ei?

»Vihdoinkin! Selvä on.

»Vihollinen kai nukkuu. Se on jo todennäköisesti suorittanut 8-tuntisen

työpäivänsä, täyttänyt velvollisuutensa.

»Silta on pieni, kolmisen metriä pitkä. Vihollinen voi korjata sen

nopeammin kuin olemme suunnitelleet. Pyroksyliini asetetaan kuitenkin

paikoilleen. Kapteeni _Påhlson_ määrää joitakin miehistään jäämään

sinne ilmoittaen sytyttämisajaksi 1,30 ap. Kelloon noin 12.

»Alamme edetä ketjussa kohti asemaa, jonne on noin puoli virstaa.

Jotakin muuta on vielä saatava aikaan.

»'Haa! Tässähän se onkin', kuiskaamme.

»Ihastumme. Olemme tulleet toiselle sillalle, paljon suuremmalle. Mutta

ilomme osoittautuu ennenaikaiseksi. Silta on erittäin vankkatekoinen

ja tiivis. Tavattoman lujia parruja, suunnattomasti hiekkaa, jykeviä

kivipaasia. Ei missään pienintäkään koloa, jonne voisi räjähdysaineen

asettaa, eikä meillä ole aikaa suuriin porauspuuhiin. Silta ulottuu

6—8 metrin pituisena kohisevan puron äyräältä toiselle, eikä siinä

ole ainoatakaan kannatinpilaria, jonka räjähdyttämällä sen saisi

luhistumaan.

»Ei. Silta on jätettävä rauhaan, mutta keksimme jotakin muuta. Päätämme

lennättää joukon vaihteita ilmaan. Niiden korjaaminen vaatii aikaa, ja

silloinhan tarkoituksemme on saavutettu: olemme saaneet katkaistuksi

Schwaneburgin ja Marienburgin välisen rautatien ja viimemainitun

valloittaessamme saamme sotasaaliiksi vetureita ja rautatievaunuja,

joita vihollinen ei voi kuljettaa pois.

»Taas asetetaan tuhoa tuottavia kääryjä paikoilleen. Miehille annetaan

lupa hiljalleen vetäytyä hevosten luo.

»‒ ‒ ‒ Nyt! Kaukana sillalla välähtää tulitikku samaan aikaan kuin mekin

sytytämme panoksemme. Juoksemme etäämmälle. On lähes minuutti vielä

aikaa.

»Sitten yht'äkkiä luminen kenttä leimahtaa tulenkarvaiseksi, ja heti

senjälkeen pitkä, kaamean kumea, avaruuksia halkova jylinä vyöryy yli

öisen seudun. Puunkappaleita ja soraa sataa ilmasta. Silta muurattuine

partaineen on lentänyt olemattomiin.

»Taas — sama välähdys, sama ukkosta kymmenkertaa kumeampi jyrähdys.

»Riennämme katsomaan räjähdysten tuloksia, kapteeni _Påhlson_ siltaa,

minä vaihteita. Tehtävä on onnistunut: lukemattomat ratapölkyt ovat

kappaleina, kiskojen päät kiemurtelevat käärmeinä ilmassa. Poistumme.

»Tulia syttyy ikkunoihin. Asemalla alkaa liikehtiä epämääräisiä haamuja

— bolshevikeja. Tarkoituksiimme ei kuulu ryhtyä taisteluun vihollisen

kanssa kaukana joukoistamme enää senjälkeen, kun olemme työmme saaneet

tehdyksi. Sijoitumme rekiin, kiidämme kohti Seltinghofia niin kiireesti

kuin mahdollista ehtiäksemme nukahtaa edes tunnin, pari, ennenkuin

päivän marssi taas alkaa.

»Kello kuuden maissa aamulla nousemme kontistunein ja puutunein jäsenin

reestä kartanon pihamaalle. Riennän tekemään ilmoituksen retken

tuloksista pataljoonankomentajalle, joka jo on valveilla.

»'Hyvä', sanoo hän mielissään ja tarjoaa kupillisen tulikuumaa teetä. —

'Ota siitä lämpimiksesi ja sitten nukkumaan. Lähdemme taas viimeistään

klo 10'.»

Samana päivänä, 20:ntenä, 4:s komppania lähti konekivääreineen

ensimmäisenä liikkeelle klo 6 ap. ja saapui linjalle Sillakt——

Kuschka klo 9 ap. Sittenkuin komppania oli varmistanut sille

operatsionikäskyssä määrätyn linjan, lähetti se tiedustelijoita

Marienburgia kohden ottamaan selvää tilanteesta. Ne joutuivat kuitenkin

jo Intzelkalnin luona kosketuksiin punaisten kanssa, jotka lyötiin

pakoon. Tiedustelijat etenivät senjälkeen Kemmeriin, jonne komppanian

päävoima seurasi heti perässä. Sieltä jääkärikapteeni _Svinhufvud_

lähetti 3:nnen joukkueen klo 2,25 ip. kiertämään Gritanin ja Bertingin

kylien kautta yhtyäkseen jälleen tienristeyksessä Kragenshofin

länsipuolella pääjoukkoon, joka oli lähtevä liikkeelle klo 3,30 ip.

Eräs mukana ollut kertoo päivän marssista:

»Tie muuttuu yhä mäkisemmäksi, harjanteet ja laaksopaikat

vuorottelevat, joskus saattaa jo tavata pienen järvipahasenkin, jonka

talvinen jääpeite sitä kattavine lumivaippoineen kimmeltää kirkkaana

talviauringon niitä valaistessa. Maanpinta kohoaa silminnähtävästi itää

kohden kuljettaessa. Olemme saapuneet n.k. Marienburgin metsäseudulle,

missä maisemat ja pinnanmuodostus suuresti muistuttavat Suomea.

»Poikkeamme Kemmerin kartanoon. Talon vanha, ystävällinen rouva on

kotosalla. — Jumalan kiitos, että viimein toki tulitte, lausuu hän

tervetuliaisiksi. Mutta hän on samalla peloissaan kohtalostamme, sillä

vihollisen lukumäärä on suuri, niin hän vakuuttaa. Eikä hän oikein

tahdo luottaa vakuutukseemme suomalaisen soturin sitkeydestä ja kyvystä

pitää puoliaan. Arvaamme hänen liioittelevan, mutta eipä tilanne silti

ole aivan vaaraton. Joka tapauksessa edetään entistä varovaisemmin.

Mieliala on hiukan jännittynyt. Pian on kaikesta päättäen taistelu

alkava. Siihen ollaan joka hetki valmiina.»

4:s komppania saapui n. 6 km päähän Marienburgista, Kragenshofin

kartanon lähistölle, klo 5 ip., jolloin aluksi syntyi kahakka

komppanian tiedustelijain ja punaisten etuvartijoiden välillä.

Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ lähetti silloin tuleen 1 joukkueen 2

konekiväärin kera. Taistelu laajeni, kiihtyi. Oteltiin kartanon

omistamisesta. Vastassa oli n. 150—200 vihollista.

Eräs taisteluun osaaottanut kertoo:

»Lähestymme vähitellen kartanoa, jonka tiedämme vaikeaksi valloittaa:

toisella puolen on järvi, toisella laajat, syvälumiset pellot.

Kuitenkin on yksi hyvä mahdollisuus lähetä kartanoa, nim. kapea harju

järven rannalla. Sen suojassa on helppoa päästä lähelle.

»Alamme hiljaa illan hämyssä hiipiä harjun sivua kiväärit valmiina.

Silloin kajahtaa edestämme muutama laukaus. Me syöksymme hurjaa

vauhtia harjun laelle ja ryhdymme ampumaan pellon poikki kartanoa

kohden juoksevia bolshevikien vartiomiehiä, joista useat jäävät

liikkumattomina makaamaan.

»Yhtämittainen kiväärien ja konekiväärien rätinä alkaa. Me saamme

avuksemme yhden konekiväärin, jonka tuli lakaisee kartanon pihamaata.

Se tyhjenee pian, vain muutamia tummia möhkäleitä jää hangelle. Mutta

kartanon kivirakennuksen ikkunoissa näkyy päitä, ja sieltä paukkuu ja

rätisee. Konekiväärejä on vihollisella useita, ne laulavat alinomaa. Me

kestämme sittenkin asemissamme tyyninä. Ketään meidän puoleltamme ei

ole edes haavoittunut. Bolshevikien kaiken huomion ollessa kiintyneenä

meihin, tekee toinen osa komppaniaamme kiertoliikkeen, joka sitten

ratkaisee asian.

»Bolshevikit alkavat peräytyä saadessaan tulta kahdelta puolelta.

Hevosilla ja jalkaisin heitä pakenee Pohjan Poikain kiväärien ja

konekiväärien harventaessa heidän joukkoaan.

»Sitten mahtava hurraa-huuto kajahtaa harjulta, ja lumen korkealle

ilmaan tuprutessa hyökkäämme kartanoon, josta viimeiseksi poispyrkivät

bolshevikit otetaan vangiksi. Pihaan rynnätessämme kuuluu sieltä vielä

jokunen kiväärinlaukaus ja vihellys, mutta pian kaikki on hiljaista.

Kartano on meidän.»

4:s komppania sai 14 vankia ja saaliikseen 12 kuormaa ampumatarpeita,

pikakiväärejä, käsigranaatteja, hevosia, valjaita, kenttäkeittiön,

viljaa y.m. Punaisilta jäi kartanoon selkäreputkin, mikä osoittaa, että

heillä oli ollut kiire paetessaan.

Pohjan Pojat olivat selvinneet taistelusta tappioitta, mutta yöllä

onnistui erään vangin riistäytyä irti, siepata käteensä kivääri ja

ampua eräs etuvartija, sotilas _Tuomas Flander_.

Jääkärikapteeni _Svinhufvud_ sai Kragenshofissa jääkärimajuri

_Snellmanilta_ ilmoituksen, että Pohjan Poikain 3:s patteri oli

määrätty hänen käytettäväkseen. Se ei kuitenkaan päässyt Seltinghofia

kauemmaksi, jonne täytyi lähettää 3 ryhmää suojaamaan sitä kaikkialla

harhailevilta bolshevikijoukoilta. Patteri saapui vasta 22 p:nä suoraan

Marienburgiin.

4:s komppania yöpyi Kragenshofiin varmistettuaan sen joka taholle.

Seuraavana päivänä oli edessä ryntäys kauppalaan.

* * * * *

Marienburgin valtauksessa tulivat jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot

suorittamaan suurimman työn.

Ne lähtivät 20 p:n aamuna liikkeelle Mackischia kohden,

marssijärjestyksessä: 3:s, 2:nen ja 6:s komppania konekivääreineen sekä

viimeiseksi tykistö. Mackischista poikettiin valtamaantieltä itään

vievälle kapealle kujalle, sittenkuin 6:s komppania oli asettanut

tienhaaraan selkäpuolen varmistukseksi 1 ryhmän 1 kevyen konekiväärin

kera. Raskas patteri, 3:s, ei kuitenkaan enää voinut lumen paljouden

ja kuljettavan tien kapeuden vuoksi seurata mukana. Se sai määräyksen

palata Seltinghofiin ja pyrkiä jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ joukkojen

yhteyteen.

Talvi oli Marienburgin seuduilla paljon ankarampi kuin pohjoisessa,

lunta oli niin paljon, että se huomattavasti hidasti kulkua.

Jääkärikapteeni _Hannulan_ joukot saattoivat edetä vastarintaa

kohtaamatta Marienburgin eteläpuolelle aina Ummernekiin asti, jonka

luona kärjessä kulkeva 3:s komppania joutui klo 1 ip. kahakkaan pienen

bolshevikijoukon kanssa, ajoi sen hajalle ja sulki senjälkeen rautatien

ja Marienburg—Kirkas—Neu-Annenhof maantien risteyksen, katkaisi

lennätinjohdot sekä rikkoi rataa.

6:s komppania sijoittui pataljoonan esikunnan kera Kauleen, asetti

kenttävartion jääkärivääpeli _Janne Mursun_ johdolla Annenhofin

pysäkille (Amanin kohdalle) varmistamaan etelään ja toisen, ryhmän

vahvuisen kenttävartion eräälle kukkulalle parin kilometrin päähän

Kaulesta luoteiseen.

2:nen komppania majoittui varaväkenä Grevelin taloon, Kaulen

länsipuolelle, asettaen aliupseerivartion Ottenhofista lounaiseen

olevaan tienristeykseen. Patteriston esikunta ja 1:nen patteri taas

jäivät Ottenhofiin. Patteriston räjähdyskomennuskunta tuhosi klo 6 ip.

Luppatin ja Sillawerschin välissä olevat rautatiesillat.

Alue, johon pataljoona oli majoittunut, oli korkea ylänkö, josta oli

vapaa näköala kauas pohjoiseen. M.m. Marienburgin kirkontorni näkyi

Kauleen. Otetut asemat olivat kyllä erinomaiset jalkaväkihyökkäyksen

takaisin lyömiseen, mutta kun Kaule on aivan aukealla paikalla

ylängöllä, olisi siitä täytynyt siirtyä pois, jos vihollinen olisi

suunnannut tykkitulensa sitä kohden.

Jääkärikapteeni _Hannula_ mainitsee tilanteesta:

»Vaikkakin tieto meidän saapumisestamme Seltinghofiin varmaankin oli

ennättänyt Marienburgiin, tuli meidän ilmestymisemme tänne, suoraan

Marienburgin eteläpuolelle, punaisille aivan yllätyksenä. He varmaankin

odottivat meitä nyt Seltinghofin suunnalta, varsinkin, koska 4:s

komppania toimi sillä tiellä. Kaikesta kävi ilmi, että bolshevikit

Marienburgissa rautatien suuntaan olivat aivan huolettomia, vähintäkään

vartiota ei näet ollut Ottenhofissa meidän sinne tullessamme. Punaiset

liikuskelivat näillä seuduilla aivan rauhallisina. Bolshevikien

'komissaareja' y.m.s. maantiepatrulli pidätti pataljoonan esikunnan

edessä illan kuluessa useita, kun he punakokardi lakissaan kaikessa

rauhassa liikuskelivat asioillaan. Saman päivän illaksi kommunistit

olivat kuuluttaneet kokouksen pidettäväksi n. 2 km päässä meistä,

mutta siitä ei tullut mitään.

»Edellisen päivän nopea marssi Seltinghofiin, yöllinen

räjähdyttämisretki Stomerjärvelle ja odottamaton ilmestymisemme

Marienburgin eteläpuolelle — kaikki tämä oli omiaan hermostuttamaan

vihollista ja saattamaan sen pyörälle päästään. Edellisen yön

räjähdyttämisretki oli pannut Alt-Schwaneburgissa majailevat punaiset

liikehtimään. Heti Kauleen saavuttuamme Mackischiin jäänyt pieni

vartiosto joutui kosketuksiin etelästä, Alt-Schwaneburgista päin

tulevan vihollisen ratsupatrullin kanssa, joka karkoitettiin. Vartiosto

ei senjälkeen enää joutunut kosketuksiin punaisten kanssa.»

Illan kuluessa 3:s komppania joutui radan varressa taisteluun

Marienburgista päin tiedustelutarkoituksessa lähenevän junan kanssa,

jossa oli veturi ja I sisäpuolelta panssaroitu avovaunu. Lyhyen

laukaustenvaihdon jälkeen juna vetäytyi takaisin. Yöllä läheni

Annenhofin pysäkillä olevaa kenttävartiota punaisten panssarijuna,

joka kuitenkin vain 5 laukausta ammuttuaan vetäytyi takaisin. Punaiset

olivat siis jo siihen mennessä saaneet korjatuksi rautatielinjan

Stomerjärven luona, mutta Luppatin kohdalla särjetty silta esti heidän

panssarijunansa etenemisen siitä edelleen.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo:

»Eversti _Kalm_ itse saapui iltapäivällä Ottenhofiin seurassaan

jääkärimajuri _Einari Weijo_ ja jääkärikapteeni _Ensio Groundstroem_

kenraali _Wetzerin_ esikunnasta.

»Alkuperäisenä suunnitelmana oli, että Pohjan Pojat saartaisivat

Marienburgin etelästä ja panssarijunat ja virolaiset joukot

tunkeutuisivat kauppalaan pohjoisesta ja luoteesta. Mutta

panssarijunien eteneminen oli pysähtynyt, sillä punaiset olivat

räjähdyttäneet rautatiesillat väliltä, eivätkä virolaiset joukot

Marienburgin pohjoispuolella vieläkään olleet kulkeneet viertotien

poikki. Korwenhof oli vihollisista vapaa, mutta Alswigiin oli

keräytynyt pohjoisesta peräytyviä punaisia joukkoja.

»Oli mahdotonta jäädä paikoilleen virolaisia ja siltojen korjaamista

odottelemaan. Sillä välin vihollinen ehtisi paeta Marienburgista tai

myös — toinnuttuaan ensi säikähdyksestä ja saatuaan tietää joukkomme

todellisen vahvuuden — järjestäytyä uudelleen ja ruveta keskittämään

voimiaan sekä Marienburgista että Alt-Schwaneburgista päin ja saartaa

meidät kokonaan.

»Asema, jossa 1:nen pataljoona 20 p:nä oli, oli epäilemättä uskalias.

Pohjoisessa meidän edessämme olivat punaisten rintama ja heidän

päätukikohtansa tällä suunnalla, Marienburg; sen ja viertotien

välisellä alueella olevat vihollisvoimat vielä lisäksi; punaisten

vahvuudesta ei ollut tietoakaan. Lounaassa, etelässä ja idässä

ympäröi meitä bolshevikien valtakunta, ja ainoana yhdystiemme

suojana länteen olivat Mackischiin jääneet yhdeksän miestä 1 kevyen

konekiväärin kanssa. Muonan y.m. jälkikuljetus Valkista ei ollut

enää mahdollinen, sitä varten olisi kuormille ollut annettava mukaan

riittävän suuret suojamiehistöt. Pataljoonan täytyi senvuoksi turvautua

hankintaan ympäristön taloista, mutta siinä koetettiin noudattaa

mahdollisimman suurta kohtuullisuutta ottamalla huomioon kunkin talon

varallisuussuhteet, ja kaikki omavaltaiset pakko-otot oli ankarasti

kielletty.

»Paikkakuntalaisilta saimme tietää, että punaisten keskuudessa

Marienburgissa oli puhjennut riitaisuuksia. Virolaiset ja venäläiset

osastot kieltäytyivät taistelemasta ja vaativat peräytymistä, mutta

lättiläiset vastustivat sitä, tahtoivat taistella ja uhkasivat, he kun

olivat enemmistönä, riisua tyytymättömät aseista. Varmaa ainakin oli,

että kuormastoa oli ruvettu kuljettamaan kauppalasta.

»Tilanne vaati siis pikaista toimintaa, ennenkuin vihollinen ehtisi

livahtaa pois tai kokoutua järjestyneeseen vastarintaan. Yhdenkin

vuorokauden perästä olisi saattanut olla jo liian myöhäistä. Ainoa

mahdollisuus oli hyökätä ja valloittaa Marienburg. Se päätettiinkin

tehdä seuraavana aamuna.

»Illalla myöhään jääkärivänrikki _Oiva_ saapui tuoden ilmoitusta 1:sestä

komppaniasta. Ymmärsin, että se oli hänen puoleltaan vain tekosyy, ja

että sen takana oli halu päästä mukaan Marienburgin valloitukseen. Hän

pyysikin saada jäädä ja seurata aamulla meitä tarvitsematta palata

komppaniaansa. Suostuin siihen määräten hänet 2:seen komppaniaan.»

Eversti _Kalm_ antoi Ottenhofissa 20 p:nä klo 8,15 ip.

operatsionikäskyssään N:o 11 joukko-osastoilleen seuraavat määräykset:

1:sen pataljoonan tuli lähteä liikkeelle seuraavana aamuna klo 4,

lähettää Saulik—Paider tietä pitkin joukko katkaisemaan Marienburgista

kaakkoon vievää maantietä ja vallata senjälkeen kauppala.

4:nnen komppanian oli lähdettävä omaan suuntaansa liikkeelle

samanaikaisesti 1:sen pataljoonan kanssa ja rynnättävä lännestä

kauppalaan.

Eversti _Kalm_ lähetti virolaisille panssarijunille pyynnön, että ne

ryhtyisivät tarmokkaasti etenemään tukeakseen Pohjan Poikain rykmenttiä

Marienburgin valtauksessa.

Tiedot vihollisesta olivat operatsionikäskyä annettaessa: Punaisilla,

jotka aikoivat seuraavana päivänä vallata takaisin Hoppenhofin aseman,

oli Oppekalnissa, Neu-Laizenissa ja viimemainittua lähellä olevissa

kylissä n. 4 virstan päähän Hoppenhofin asemalta 3 rykmenttiä ja useita

tykkejä. Kuitenkin osa vihollisista oli jo alkanut vetäytyä lounaista

kohden yli Valk—Marienburg radan. Marienburgissa laskettiin vihollisia

olevan n. 3.000 miestä.

1:sen pataljoonan komppaniat ja niiden kenttävartiot lähtivät

aamuyöstä liikkeelle majoituspaikoistaan ja kokoutuivat Kirkasin

talon luo. Marssijärjestys määrättiin seuraavaksi: 2:nen komppania

kärkikomppaniana, siitä 500 m. päässä 3:s komppania, 6:s komppania,

kuormasto suojanaan 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta. 2:nen komppania

sai käskyn nopeasti tunkeuduttuaan kauppalan lävitse varmistaa sen

pohjoiseen. 3:nnen komppanian tuli erota Saulikin luota Paideriin

vievälle tielle katkaisemaan Marienburgista kaakkoon vievää maantietä

ja siltä suunnalta panna toimeen 2:sen komppanian jäljessä kauppalan

tarkempi tarkastus ja puhdistus vihollisesta. 6:nnen komppanian oli

määrä jäädä varaväeksi ja Marienburgin valtauksen jälkeen varmistaa

etelään.

3:s komppania, joka oli ensimmäisenä saapunut Kirkasiin, joutui

vastoin suunnitelmia kulkemaan kärki- ja varmistuskomppaniana erään

lättiläisen talonpojan opastamana. Osoittautui näet hyvin vaikeaksi ja

aikaa vieväksi siirtää 2:sta komppaniaa sen edelle perin kapealla ja

huonolla tiellä. Samasta syystä 1:sen patterin täytyi jäädä pataljoonan

kuormaston jälkeen, marssikolonnan loppuun. 2:nen komppania oli ryhtyvä

huolehtimaan marssivarmistuksesta vasta sitten, kun 3:s komppania olisi

kääntynyt Paideriin vievälle tielle.

Taival oli sangen raskas. Ei ainoastaan kuormaston ja tykistön ollut

vaikeaa päästä eteenpäin, vaan myöskin jalkamiesten, joiden täytyi

ponnistella edelleen syvässä lumessa. Tie oli niin kapea, ettei voitu

edetä ryhmärivistössä, vaan täytyi kulkea ruotujonossa, vieläpä

paikoitellen jonossakin, mies miehen perässä, joten hyökkäyskolonna

muodostui tavattoman pitkäksi. Jos taipaleella olisi isketty yhteen

vihollisen kanssa, olisi ollut sangen vaikeaa kehittää pataljoonaa

taistelujärjestykseen.

Oli alkanut lisäksi pyryttää. Viiltävä viima puhalsi takaapäin luoden

umpeen jo kuljetun tien. Tuon tuostakin tykit juuttuivat kiinni

tahmeaan lumeen hidastaen kulkua. Sotilaat taivalsivat syvässä

lumessa saappaissa, joista veriset varpaat työntyivät esille. Mutta

valituksen tai moitteen sanaa ei päässyt heidän huuliltaan. He kestivät

suomalaisina kärsimyksensä ja taipaleen vaivat painautuen yhä vain

eteenpäin.

Lumipyry vaihtui matkan kestäessä sumuksi. Marienburgin lähestyminen

etelästä, josta tuleva tie kulkee yleensä korkealla harjanteella,

olisikin ollut selkeällä säällä melkein mahdotonta, mutta nyt, kuten

Koikylänkin taistelussa, ilma suosi Pohjan Poikia ja teki heidän

uhkarohkean aikeensa mahdolliseksi toteuttaa.

Jääkärikapteeni _Hannula_ seuratessaan kärkikomppaniaa huomasi äkkiä,

että se oli jo sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, josta sen olisi

ollut poikettava kulkemaan koillista kohden. Hän ratsasti nopeasti

komppanianpäällikön luo saadakseen selitystä. Jääkäriluutnantti

_Marttisen_ käytettäväksi annettu lättiläinen opas oli ilmoittanut

tietävänsä lähempänä Marienburgia olevan, kaakkoon vievälle

valtamaantielle johtavan sivupolun, jota myöten 3:s komppania saattaisi

suorittaa katkaisuliikkeensä. Tässä tehtiin kuitenkin erehdys,

osoittautui näet, että opas tarkoitti tietä, joka erkanee vasta

Pullangin lammen takaa, siis aivan liian läheltä Marienburgia, jotta

katkaisuliike olisi voitu suorittaa vihollisen huomaamatta. 2:nenkin

komppania oli jo tällöin sivuuttanut Saulikin tienristeyksen, joten

katkaisuaikeesta täytyi kokonaan luopua. 3:nnen komppanian kärki

törmäsi sitäpaitsi heti senjälkeen yhteen vihollisen patrullin tai

etuvartion kanssa. Kello oli 7,30 ap.

Jääkäriluutnantti _Sainio_ kirjoittaa Marienburgin lähestymisestä:

»Olemme viikkokautisesta sotajalalla olemisesta, yhtämittaisista

kahakoista, marsseista, puutteellisesta unesta ja ravinnosta siksi

turtuneita, etteivät mietteet kohtalostamme kykene erikoisesti

aivojamme rasittamaan. Mutta sitä mukaa kuin kulku edistyy ja tie

lyhenee, tulvahtaa kuitenkin enemmän ja enemmän mietelmiä väsyneen

ajatuksen piiriin. Onhan edessämme matkamme määränpää ja joudummehan

pian taisteluun: ei kumma, jos ihmisjärjen heiluri kaikesta

väsymyksestään huolimatta pyrkii nyt liikahtelemaan.

»Monet mahdolliset ja mahdottomat olettamukset tulevien tuntien

tapahtumista työntyvät nyt sotilaan kylmään tajuntamaailmaan. Moni

varmaan ajattelee itseään, rakastettuaan, kotiaan ja kaukaista

isänmaataan, joku ystävätään, vierustoveriaan tai päällikköään. Ehkä

jossakussa ilmenee hermostuneisuutta, aavistetun kuoleman kolkko tunne.

Hän keskustelee vierustoverinsa kanssa hellämielisesti, arasti, tekee

huomautuksiaan tulevan taistelun raskaudesta, puhelee toivomuksistaan

ja omaisistaan.

»Mutta suurin osa ei ajattele niin. Hehän ovat olleet ennenkin kymmenet

kerrat kuoleman edessä, ovat luulotelleet kaatuvansa, ovat jo

haavoittuneetkin, mutta aina vain pysyneet hengissä. Mitä kannattaa

ihmisen ajatella kuolemaa? Elämämmehän on lahja luonnolta ja toisilta

ihmisiltä. Ne sen perikööt takaisinkin. Ellei luonto, niin ihmiset

sitten, ei rakkaudessa, kuten sen antoivat, vaan vihassa. Viha vieköön

kuolemaan, niinkuin rakkaus herättää elämään.

»Monet eivät ajattele mitään vakavaa. He eivät ole nähneet vihollisessa

kunnon vastustajaa. Edelliset päivät ovat kuluneet vain pikku

kahakoissa ja takaa-ajossa. Kuinka ryöväri, aatteeton anastaja, joka

katsoo vain omaa etuaan, voisi olla urhoollinen? Hän saattaa kyllä olla

ruumiiltaan väkevä, mutta kuoleman edessä hänen henkensä horjuu, ja

silloin hän pyrkii pois kohtalonsa alta. Hänen vahvat lihaksensa eivät

saa tukea hänen heikolta hengeltään, ja elämän vaisto voittaa — hän

pakenee...

»Sumuinen aamu on valjennut hämyiseen valkeuteensa, harjanne on jäänyt

taakse, tie mutkittelee ja painuu metsäisten kunnaitten kainaloon.

»Taas tullaan aukealle, vasemmalle viettävän viljelysalan rintaan.

Oikealla ylenee sankka kuusi metsäinen maisema, ja sen edessä juoksee

rautatien suora linja korkeain vallien välissä.

»Mies tulee vastaan. Hänet tutkitaan, häneltä kysellään, tiedustellaan,

ja sitten hänet lasketaan edelleen kulkemaan pääjoukkoihin käsin.

»Samassa napsahtaa laukaus. Ensin yksi, toinen, kolmas, ja kohta kuuluu

yhtämittainen rätinä. Kärki on saanut tulta. Joukot seisautetaan.»

Taistelu Marienburgin omistuksesta oli alkanut.

Vihollinen oli, mikäli sakeassa sumussa voitiin erottaa, asettunut

asemiin kauppalan etelälaitaan, rautatienaseman edustalle ja siitä aina

kaakkoon vievään tiehen saakka. Sillä oli useita konekiväärejä, m.m.

aseman vesitornissa.

Rautatien ja maantien kosketuskohdassa oli matalahko, metsäinen

harjanne, joka yhdessä lammen koillisen rantapenkereen kanssa tarjosi

hyökkääjälle jonkin verran suojaa pohjoisesta ja idästä suuntautuvaa

vihollistulta vastaan. Punaisten oikean siiven suunnalta maantie sen

sijaan oli verrattain suojaton. Oikealla puolen oli heti Pullangin

lampi, sen länsirannalla muutamia taloja ja laajat aukeat, joiden

reunasta havumetsä alkoi.

Vihollisen avattua tulen kärkeä kohden, joka ryhtyi siihen

vastailemaan, 3:s komppania levittäytyi ketjuun maantien molemmille

puolille, kaksi joukkuetta jääkäriluutnantti _Marttisen_ johdolla

vasemmalle, yksi luutnantti _Kalervon_ johtamana oikealle, ja ryhtyi

etenemään.

Punaisten tuli kiihtyi. Konekiväärit tatattivat, kiväärit rätisivät.

Onneksi kuitenkin sumu haittasi vihollisen tähtäystä, joten kuulat

ylipäänsä lensivät liian korkealta. Vastustaja ei myöskään noudattanut

ampumisessa minkäänlaista järjestystä: tuli oli sinne tänne siroteltua.

Kaikkein vaarallisimmaksi osoittautui vesitorniin sijoitettu

konekivääri, joka ampui milloin mitäkin osaa Pohjan Poikain rintamasta.

Väliin sen luodit lensivät yli harjun Pullangin lammen luo maantielle,

jossa pataljoonan komentopaikka oli, ja johon myöskin eversti _Kalm_ ja

jääkärimajuri _Snellman_ seurueineen olivat asettuneet.

Jääkärikapteeni _Hannula_ antoi pian 2:selle komppanialle käskyn

kehittäytyä rautatien itäpuolelle ja hyökätä vihollisen kimppuun

oikealta kaartaen. Ammunta kiihtyi yhä ja levisi kauas oikealle. 2:sen

komppanian oli varsin vaikeata hajautua ketjuun sotilaiden vajotessa

syvälle upottavaan lumeen. Suurin ponnistuksin päästiin kuitenkin

vihdoin 3:nnen komppanian tasalle. 6:s komppania jäi toistaiseksi

varaväeksi ja siirtyi harjanteen juurelle maantien sivuun.

3:nnen komppanian Saulikin luona tekemä erehdys osoittautui pian

seurauksiltaan vaaralliseksi: vihollinen sai sen kautta tilaisuuden

uhata hyökkäävien Pohjan Poikain oikeata sivustaa. Kuormasto sai

myöskin tulta rautatien itäpuolelta. 6:nnesta komppaniasta määrättiin

silloin kuormaston suojajoukon lisäksi 1 ryhmä raskaan konekiväärin

kera radan itäpuolelle varjelemaan hyökkääjien selkäpuolta.

Kuormastolle, joka seisoi pitkässä kolonnassa suojattomalla tiellä

joka puolella harhailevien vihollisparvien yhtämittaa uhatessa sitä,

annettiin käsky ajaa nopeasti lammen jäälle rantaäyrään suojaan. Vasta

silloin jäljessä kulkenut 1:nen patteri pääsi kuormaston ohitse,

asettui asemiin komentopaikan luo ja alkoi pommittaa Marienburgin

rautatienasemaa ja punaisten ketjua kauppalan etelälaidassa. Vihollisen

puolella oli myös yksi tykki toiminnassa ottelun alussa, mutta sen tuli

oli suunnattu kauas vasemmalle.

Heti taistelun alkaessa havaittiin oikealla hajanaisia vihollisryhmiä

kuormastoineen pakenevan Marienburgista. Kaakkoon johtavan

valtamaantien jäätyä katkaisematta punaiset olivat ryhtyneet viemään

turvaan kuormastojaan.

Tilanne, joka muutenkin oli vakava vihollisen tehdessä joka suunnalla

tavattoman sitkeää vastarintaa, kävi arveluttavaksi, kun äkkiä alkoi

sataa kuulia myöskin vasemmalta, Pullangin lammen länsirannalta, jossa

oleviin taloihin vihollisen konekivääri nähtävästi oli sijoittunut.

Turvatakseen kuormaston, patterin ja komentopaikan vaaralliselta

sivustatulelta ja saadakseen aikaan ratkaisun yhä verisemmäksi käyvässä

taistelussa jääkärikapteeni _Hannula_ lähetti 1 joukkueen 6:nnesta

komppaniasta jääkäriluutnantti _Sainion_ johdolla kaartamaan laajalti

vasemmalta lammen ympäri, puhdistamaan välillä olevat talot punaisista

ja hyökkäämään vihollisen oikeata siipeä vastaan saattaakseen sen

pakokauhun valtaan. Joukkue riensi nopeasti täyttämään tehtäväänsä.

joukkue 6:nnesta komppaniasta jäi viimeiseksi varaväeksi.

Kuulia satoi yhä kuormastoon ja komentopaikalle. Muutamia miehiä

haavoittui. Pataljoonan urhea komentaja, jääkärikapteeni _Hannulakin_

haavoittui lievästi jalkaan ja oli pakotettu hetkeksi heittämään johdon

käsistään.

Tulitaistelua jatkui yhä joka puolella. Luotituisku harveni väliin

hiukan sitten taas yltyäkseen entistä tuimemmaksi. Rätinä ja pauke oli

huumaavaa. Väliin kajahti sen keskeltä viiltävä huuto: — Sanitääri! Yhä

useampia Pohjan Poikia kaatui, m.m. 3:nnen komppanian uljas ja neuvokas

päällikkö, jääkäriluutnantti _Marttinen_. Mutta jäljelle jääneiden

joukko ei horjunut, ei vetäytynyt takaisin. Luutnantti _Kalervo_ otti

käsiinsä 3:nnen komppanian johdon. Kuolemaa halveksien, kostonhalun

kiihoittamina Pohjan Pojat ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Ratkaisun

täytyi nyt tulla. Mutta punaisten lättiläisten ketju kesti yhä

vankkumatta suurista tappioistaan huolimatta. Taisteltiin äärimmäisellä

kiivaudella ja molemminpuolisella uljuudella elämästä ja kuolemasta.

Eversti _Kalm_ ja jälleen tulilinjoille saapunut jääkärikapteeni

_Hannula_ kulkivat keskellä kuulasadetta rohkaisten sotilaiden mieltä

ja kehoittaen heitä kestämään. Minne he ilmestyivät, siellä miesten

kasvot kirkastuivat. Heidän rauhallisuutensa ja varmuutensa valoivat

väsyneihin mieliin uutta uskoa ja tarmoa.

Tilanne oli kuitenkin edelleen kriitillinen. 2:sen komppanian

kaartoliike oikealle ei ollut tarpeeksi laaja. Komppania sai tulta

sekä edestä että oikealta sivustaltaan. Se menetti tällöin m.m.

jääkärivänrikki _Oivon_ ja vääpeli _Nikin_, jotka kaatuivat paikoilleen

johtaessaan kuolemaa halveksien miehiään taisteluun.

Näin ollen saattoi suotuisan ratkaisun tuoda vain jääkäriluutnantti

_Sainion_ kiertoliike, jonka tulosta odotettiin jännittynein

mielin. Joukkueen onnistuikin sumussa päästä vihollisen huomaamatta

sen oikealle sivustalle ja selkäpuolelle, josta se sitten avasi

aivan läheltä kiivaan tulen. Punaiset syöksyivät täydellisesti

yllätettyinä hillittömään pakoon. 3:skin komppania pääsi silloin

etenemään, ja hurraten Pohjan Pojat hyökkäsivät vasemmalla siivellä

rautatienasemaa vastaan. Hurja kamppailu syntyi. Vihollinen menetti

m.m. 4 konekivääriä, joista Pohjan Pojat valtasivat yhden suoranaisessa

käsikähmässä käyttäen vain puukkoa ja pistintä. Rautatienasema

vallattiin ja suurin osa pakoon pyrkiviä vihollisia tuhottiin.

Tilanne, joka oikealla siivellä oli hetkeä aikaisemmin ollut varsin

uhkaava, selvisi sielläkin pakokauhun levitessä punaisten keskuuteen.

2:nen komppania syöksyi rynnäkköön ja ryhtyi ajamaan takaa pakenevaa

vihollista, joka suuntasi kulkunsa osaksi Marienburginjärven jään

ylitse, osaksi pitkin teitä kärsien varsin suurta mieshukkaa. Taistelu

päättyi klo 10 tienoissa ap.

Eversti _Kalm_ mainitsee mieshukasta taistelukertomuksessaan:

»Taistelun äärimmäistä kiivautta todisti parhaiten itse taistelukenttä,

jossa ruumiita eräälläkin pienellä alalla saatiin laskea 296. Eräässä

paikassakin oli koko ketju sellaisenaan kaatunut. Vihollisen tappiot

yksistään kuolleissa voidaan laskea noin viiteensataan.»

Jääkäriluutnantti _Sainio_ kuvaa taistelua seuraavasti:

»Hitain askelin, kiväärit kainalossa etenee ketju, tasaisin

välimatkoin, varovasti.

»Paukkina kiihtyy, kuulia lentelee, ilmassa viheltää, vinkuu. Kärkiketju

makaa maassa ja vastailee ammuntaan; vuorotellen, harvakseen miehet

laukovat kivääreitään.

»Jossakin edessä papattaa konekivääri. Kuulain lento tihenee, surina

lisäytyy. Heittäydytään maahan, etsitään maalia ja määrätään tähtäin.

Sumuinen ilma haittaa näköä. Edessä olevan aukeaman takana vasemmalla

on metsä. Sieltä ammutaan. Oikealla ylenevän aukean kukkulan päällä

rätisee, papattaa, pamahtelee. Siellä piilee myös vihollinen.

»Tehdään syöksy, juostaan kärkiketjun tasalle, otetaan asemat ja avataan

tuli.

»Vihollinen vastaa.

»Uusia konekiväärejä ilmestyy. Nyt rätisee julmemmin, kovemmin: omat

miehet ampuvat. Korvat menevät lukkoon, maa pölisee, patruunavyöt

tyhjenevät. Jalkaväkitaistelu on alkanut.

»Huudetaan sairasreki esille, paareja ja kantajia tarvitaan.

»Takana on vielä kaksi komppaniaa, tykistö ja kuormasto. 2:nen komppania

on saanut taistelumääräyksen. 6:nnen komppanian taistelulähettejä

kysytään, päälliköt liikehtivät, kysytyt juoksevat, mutta harmaat

ryhmät seisovat vakavina. Erästä haavoittunutta kuljetetaan ohi,

harhakuulat viheltävät päitten yllä, ja taistelun jymy kuuluu kaameana

sotilaiden korviin. Ajattelevatko he tulevaa kohtaloansa? Kyllä he

ajattelevat. Ja samalla he kiroavat sotaa, sen kauhuja, sen tulista

helvettiä, johon heidän kohta täytyy syöksyä. Vaikka he eivät äsken

välittäneet elämästään, ja vaikka he vieläkin voivat hymyillä ja sanoa

jotakin halveksivaa kuolemasta, niin kuitenkin liikkuu heidän sisässään

toista. Kuolema, joka tuntui niin tutulta äsken, on nyt kolkko vieras,

kun se on lähellä. Mielellään moni heistä lausuisi jotakin lapsellista,

miehelle sopimatonta ja naurettavaa, mutta häpeän ja miesmäisyyden

tunne pakottaa heidät vaikenemaan. Joku tuntee ilmeistä pahoinvointia

ja ajattelee ilmoittautua sairaaksi saadakseen jäädä pois taistelusta,

mutta hänkään ei tee sitä — päällikön ja toverien tähden. Eivät he ole

pelkureita, eivätkä huonoja sotilaita, mutta kuitenkin jäytää kauhu

sydäntä.

»6:s komppania lähtee liikkeelle johdollani. Mennään eteenpäin jonossa

maantiellä. Harhakuulat ulvovat ylitse, joku haavoittunut tuodaan

vastaan, uusia sanitäärejä rientää esille.

»Saadaan pysähdyskäsky ja asetutaan ojaan penkereen suojaan oikealle.

»Tappelu jatkuu yhä. Kuulat vinkuvat ilmassa ja tuprahduttavat lunta

maassa. Edessä nähdään oma ampumaketju: harvassa makaavia miehiä,

jotka tähtäävät ja ampuvat. Tiellä kävelee rauhallinen everstimme

pataljoonankomentajan kanssa. 'Olette reservissä valmiina tuleen',

sanoo pataljoonankomentaja.

»Siis vieläkin tuota kirottua odotusaikaa, pirullisinta, millä sotilaan

hermoja rasitetaan.

»Kuulia lentelee yhä, mutta päälliköt liikehtivät tiellä, joku lähetti

ja sotilas myös. Joku saa kuulan, kannetaan pois. Mutta päälliköt

seisovat rauhallisina. He ovat sotilaita ja sotilaitten esimiehiä.

Pohjan Poikien komentajia. He eivät tunne pelkoa, eivätkä saa sitä

tuntea.

»Tykistö on saanut käskyn tulla lähemmäksi ja aloittaa tulen. Takaa

tulee viesti: kuormastoa ammutaan. Samassa kaatuu mies ja hevonen

haavoittuu aivan everstin läheltä.

»Tilanne on tukala. Onko meidät saarrettu? Tuhotaanko meidät nyt?

»'Joukkue 6:nnesta komppaniasta yhden kevyen konekiväärin kanssa

vasemmalle', kuuluu käsky pataljoonankomentajan suusta ja jatkuu:

'Saartakaa vihollisen saartava sivusta!'

Joukkue lähtee johdollani. Kuluu aikaa. Joukkue kaartaa kilometrittäin

metsäistä maisemaa; miehet astuvat lumessa ja hikoilevat.

»Taistelu jatkuu. Oikealta ja vasemmalta kulkevat uudet osastot tuleen.

Jääkärit vievät poikansa keskustan avuksi.

»Tykistökin rämähtää voimakkain äänin. Jääkärikapteeni _Påhlsonin_ kevyt

jaos lähettää terveisensä vihollislinjaan. Jokaista räjähdystä seuraa

aina kuin käskystä omien konekiväärien kilpalaulu.

»Oikea sivusta on jo tulessa. Sen leveä komppaniaketju on ollut

riittämätön vihollisen pitkään rintamaan. Mutta voitonvarmana ja

rohkeana se on heittäytynyt taistelun hurjaan leikkiin.

»Lakkaamatta kiväärit räiskyvät, lakkaamatta konekiväärit tatattavat,

silloin tällöin tykki jyrähtää.

»Joku mies on haavoittunut kuormaston lähellä. Kaikki voimat ovat

käytännössä. Viimeinen arpa on lyöty, arpa elämästä tai kuolemasta,

voitosta tai tappiosta, kunniasta tai häpeästä.

»Miehiä kaatuu, toisia haavoittuu. Pataljoonankomentajakin saa kuulan.

Missä pelastus, mistä tulee apu, jos rintamaketjut murtuvat? Kuka tuo

nyt sodan jumalan Pohjan Poikain avuksi? Sivistynyt maailmako? Nyt sitä

tarvittaisiin! On kuultu puhuttavan monista divisioonista, kymmenistä

tuhansista vihollisista, joita joka suunnalla on meitä vastassa. Nytkö

ne kaikki ovat ympärillä?

»Mitähän miettii rykmentinkomentaja, mitä haavoittunut pataljoonan

pää? Onkohan tämä se ennustettu 'punainen päivä', jonka koittamista

niin monet ovat toivotelleet? Valkenikohan se näin usvaisena, sumun

ja hämärän peittämänä? Niin petollinenko olikin se ensimmäisen päivän

punainen aurinko kolme viikkoa takaperin? Se antoi voiton — nyt saamme

tappion.

»Taistelu jatkuu.

»On kulunut tunti, toinenkin. Vasen siipikin on jo taistelussa.

»Kiväärinpauke kiihtyy, konekiväärit rätisevät, uusi tulilinja on

ilmestynyt vihollisen taakse. Se saapuu aavistamatta, salaa kuin varas

yöllä ja sylkee murhan tulta punaisten sivustaan ja selkään.

»Kuluu vielä muutamia minuutteja. Taistelun mainingit läikkyvät vielä

hetken kautta koukeroisen rintaman. Mutta vastarinta horjuu, pelko

syöpyy punaisimmankin pyövelin sydämeen.

»Ryhmittäin nousee miehiä pois puolustuspaikoistaan, kyyryisinä juostaan

ja vedetään konekiväärit asemistaan. Läähättävinä hahmoina kilvan

syöksyy vastustajan sekava lauma kauppalaa kohden. Vielä paukkuvat

hyökkääjäin kiväärit, vielä ulvovat luodit. Ne kostavat, tekevät

tuhoisata jälkeä peräytyvän vihollisen riveissä.

»Vasen sivustamme nousee viimeiseen syöksyyn, hurraata huudetaan,

juostaan. Joku rohkeampi vihollinen tovereineen yrittää vielä pelastaa

kallista konekivääriään. Mutta he kaatuvat, sortuvat kylmään pistimeen.

»Keskustan rivit ampuvat vielä, oikealla myös kuularuiskut soivat ja

kiväärit räiskyvät. Mutta vain hetken. Kohta taistelun jymy lakkaa

sielläkin, ja voittajan jalka polkee veristä kenttää yli kuulain

kaatamain ruumiitten.

»Ihmetellen jokainen Pohjan Poika katsoo kaatuneitten paljoutta. Kukaan

ei aavistanut luotien sellaista tuhoa tehneen sumuisessa säässä.»

Suuri voitto oli saavutettu, mutta se oli vaatinut kalliin hinnan.

Pohjan Poikain rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä

olivat seuraavat:

1:sen pataljoonan esikunnasta haavoittui 1 upseeri, jääkärikapteeni

_Hannula_;

1:sestä komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkärivänrikki _Ragnar Oiva_;

2:sesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, joukkueenjohtaja _Kaarlo Nikki_,

ja 6 sotilasta, _Anton Filppula, Siinto Honkaniemi, Kalle Kettunen,

Antti Molander, Tuomas Mulari_ ja _Eino Palmu_, sekä haavoittui 3

aliupseeria ja 6 sotilasta, joista myöhemmin kuolivat haavoihinsa

sotilaat _Toivo Lindström, Emil Lyytikäinen_ ja _Martti Saarikangas_;

3:nnesta komppaniasta kaatui 1 upseeri, jääkäriluutnantti _Einari

Marttinen_, ja 4 sotilasta, _Jooseppi Hämäläinen, Martti Mäkelä,

Nestor Pakkanen_ ja _Kustaa Tammelin_, sekä haavoittui 1 upseeri,

joukkueenjohtaja _Toivo Lehtonen_, 3 aliupseeria ja 9 sotilasta, joista

myöhemmin sotilas _Tuomas Pelli_ kuoli haavoihinsa;

l:sestä K.K.K:sta haavoittui 1 upseeri, joukkueenjohtaja _Riikonen_;

4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas Kragenshofissa, _Tuomas Flander_;

1:sestä patterista haavoittui 1 aliupseeri ja 1 sotilas; sekä

Ratsuosastosta haavoittui 1 sotilas.

Koko rykmentin tappiot Marienburgin valloituksen yhteydessä olivat:

kaatuneita ja haavoihinsa kuolleita: 3 upseeria ja 15 sotilasta sekä

haavoittuneita: 3 upseeria, 7 aliupseeria ja 13 sotilasta.

Taistelun tauottua 3:s komppania kulki kauppalan lävitse sen

pohjoislaitaan ja asetti kenttävartion Kemmeriin poikkeavan tien

suuhun. 6:s komppania majoittui rautatienaseman luo varmistaen etelään.

Jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ joukko saapui myös tällöin edettyään

Kragenshofista taisteluitta Marienburgiin tullen pitkin rataa

luoteesta rautatienasemalle. 6:s komppania liitettiin jälleen 2:seen

pataljoonaan, joka sai tehtäväkseen varmistaa kauppalan itään ja

etelään 1:sen pataljoonan varmistaessa länteen ja pohjoiseen.

Sittenkuin 2:nen komppania oli palannut takaa-ajosta, majoittui se

hälyytysvalmiina pataljoonan esikunnan kera kauppalan luoteispäähän

asettaen kenttävartion tienhaaraan Troitsan kirkon luo. Kuljetulle

taipaleelle jätetyt vartiot kutsuttiin Marienburgiin, jonne ne

pienempien kahakoiden jälkeen saapuivat.

Bolshevikit olivat kuitenkin jo taistelun aikana ja sen jälkeen

ehtineet kuljettaa suurimman osan Marienburgiin keräämästään

sotasaaliista turvaan. Siitä huolimatta joutui Pohjan Poikain käsiin

jommoinenkin saalis, joskaan ei hetikään niin suuri kuin oli oletettu.

Sen määrästä ei kuitenkaan ole käytettävissämme yksityiskohtaisia

tietoja. 6:nnen komppanian taistelukertomus mainitsee:

»Hyökkääjien käsiin joutui tällöin 4 konekivääriä (joista yksi

vallattiin käsikähmätappelussa aivan kaupungin laiteilla), 2 hevosta,

— kenttäkeittiötä, 1 k.k.-kärryt, 2 vankkurit, 1 muut kärryt,

konekiväärikasteja, kiväärejä y.m. lukuunottamatta sitä saalista,

mikä jäi vihollista takaa-ajavan joukkueen selkäpuolelle Marienburgin

asemalle.»

Taistelussa saatu saalis oli kuitenkin vain pieni osa kokonaisuudesta.

Olihan eversti _Kalm_ ilmoittanut tekevänsä koko retken etupäässä

saadakseen rykmentilleen varustarpeita. Kauppalan valtauksen jälkeen

hän antoi sotavälineiden y.m. kokoamisesta yksityiskohtaisen käskyn

määräten kummankin pataljoonansa asettamaan tarmokkaan upseerin

johtaman komennuskunnan keräämään saalista eri puolilta kauppalaa ja

samalla puhdistamaan sitä piileksivistä punakaartilaisista. Patteriston

tuli huolehtia hevosrehun hankkimisesta kauppalan pohjois- ja

ratsuosaston sen eteläpuolisilta seuduilta. Koko saalis oli koottava

rautatienasemalle.

Täten alkaneen kokoamisen tuloksista jääkärikapteeni _Hannula_

mainitsee:

»Varsinaisia taisteluvälineitä ei ollut sotasaaliin joukossa juuri

muita kuin mitä taistelussa vallattiin. Saatiin jonkinverran

hevosia, rautatien liikkuvaa kalustoa, muutamia puhelin- ja

sähkölennätinkoneita, hevosrehua, kuten heiniä ja paljon kauroja, ja

muita punaisten jättämiä tavaraeriä, joista ennen kaikkea mainittakoon

suuri ja arvokas villavarasto.»

Kotimaahankin kulkeutui aikoinaan hätyyttäviä huhuja Pohjan Poikain

toimeenpanemasta Marienburgin häpeällisestä ryöstöstä. Tämä tapahtuma

on vielä hämärän peitossa. Sitä koskevat tiedot ja selitykset ovat

keskenään jyrkästi ristiriitaisia. Jääkärikapteeni _Hannula_ kirjoittaa

siitä osuen nähdäksemme oikeimpaan:

»1 joukkue 3:nnesta komppaniasta määrättiin heti taistelun jälkeen

luutnanttien _Silventoisen_ ja _Simolan_ johdolla operatsionikäskyn

N:o 10 määräyksen mukaan kokoamaan sotasaalista rautatienasemalle

ja pyydystämään kauppalassa vielä piileviä punaisia. Tällöin myös

jotkut yksityiset, komennuskuntaan kuulumattomat sotilaat ryhtyivät

omavaltaisesti toimeenpanemaan kotietsintöjä, tunkeutuivat luvatta

punaisten jättämiin varastoihin anastaen itselleen sotasaalista ja

valitettavasti myöskin yksityistä omaisuutta, etupäässä kuitenkin

vain juutalaisilta, joita kauppalassa oli paljon, ja jotka kauppalan

asukkaiden ilmoituksien mukaan olivat kauttaaltaan bolshevikeja.

Tämä vallattomuus saatiin kuitenkin kohta lopetetuksi patrullien

kautta, eikä sellaista tapahtunutkaan muuta kuin ensimmäisinä tunteina

kauppalan valloituksen jälkeen, joten etapin kautta kulkeutuneet

tiedoitukset 'Marienburgin ryöstöstä' ovat suuresti liioiteltuja

ja tosiasioita vääristeleviä sekä ilkeämielisten ja kateellisten

henkilöiden sepittämiä ja levittämiä tarkoituksella saada Pohjan

Poikain maine tahratuksi ja riistää Marienburgin valloitukselta sen

kunnia.»

Pohjan Pojat olivat Marienburgiin tulonsa jälkeen yhden vuorokauden

kokonaan eristettyjä muusta maailmasta. Virolaiset panssarijunat, jotka

eivät olleet voineet avustaa hyökkääviä joukkoja, eivät vieläkään

päässeet kauppalaan saakka, rikottujen siltojen korjaus vei näet paljon

aikaa.

Pohjan Poikain pikamarssi ja Marienburgin uljas valtaus selvensivät

kuitenkin pian tilanteen kauppalan pohjoispuolella. Punaiset alkoivat

tällä suunnalla kaikkialla peräytyä painautuen Marienburgin sekä

itä- että länsipuolitse etelää kohden. Samaan aikaan he vetäytyivät

Valk—Marienburg radan ja viertotien yhtymäkohdasta itäänpäin. Tallinnan

suojeluspataljoona kapteeni Stenbergin johdolla saattoi silloin

ryhtyä marssimaan Marienburgia kohden, johon se saapui 22 p:n iltana

ja vaihtoi seuraavana päivänä Pohjan Poikain taisteluista uupuneen

rykmentin linjalla Kragenshof—Kalling—Skelder—Karitan olevat joukot.

Samana päivänä saapui virolaisia panssarijunia Marienburgiin, niistä

jäi yksi vartioimaan kauppalaa ja kaksi valvomaan rautatietä Valkiin.

Tallinnan suojeluspataljoonan oli määrä siirtyä mahdollisimman pian

Vöruun, ja Tarton pataljoonan piti astua sen tilalle.

Eräs Tallinnan suojeluspataljoonan 2:sen komppanian ryhmänjohtaja

kertoo näistä päivistä:

»Olin ryhmäni kera etuvartiojoukkona Vörumaalla Pullinjärven rannalla

sakeassa kuusimetsässä. Edessämme olevassa kylässä majaili 2 komppaniaa

Viljandin kommunistirykmentistä. Kun joukkomme oli pieni, eikä apua

voitu mistään enää toivoa, ja kun olimme jo pari päivää seisoneet

vahdissa, niin usko hyvään lopputulokseen pyrki horjumaan. Vaihdoimme

melkein lakkaamatta laukauksia punakaartilaisten kanssa. Lähikylien

asukkaat toivat meille muonatavaroita, joten ruokaa oli kyllälti.

Pilkkosen pimeässä yössä, joka oli elämäni kaikkein raskaimpia,

punaiset monta kertaa tulivat suurin joukoin metsään, jossa meitä oli

400—500 metriä kohden vain muutamia. Vihdoin viimein aamu koitti —

kaunis, valoisa pakkaspäivä.

Luoksemme saapui sitten muutamia maamiehiämme tuoden minulle

kirjallisen ilmoituksen. Luen. Se on käsky viipymättä matkata reillä

Rogosin kartanon kautta Marienburgiin; Pohjan Pojat ovat jo siellä ja

odottavat meidän pikaista apuamme.

Kaikki vaivat oli siinä silmänräpäyksessä unohdettu — kylmä ja väsymys.

Asetuimme heti rekiin ja riensimme matkalle Marienburgia kohden

vihollisia kohtaamatta. Yöksi saavuimme ensimmäisinä virolaisina

Marienburgiin. Joukko Pohjan Poikia istui tienvieressä nuotion ääressä.

Menimme heidän luokseen ja huomasimme pian, että pojat olivat kaikki

perin nälkäisiä. He olivat tulleet Valkin suunnalta, marssineet

päivän ja toisen olleet taistelussa. Siinä jaoimme toverillisesti

selkäreppujemme leipävarat Pohjan Poikain kanssa — vahinko vain,

ettemme voineet puhella keskenämme, toinen ei näet saanut toisen

puheesta selvää. Mutta riemu oli molemmin puolin suuri.

Punaiset olivat Marienburgissa saaneet kauheasti selkäänsä. Tienvieret

olivat täynnä ruumiita ja hevosenraatoja, verta... Jäimme yöksi

ystävällisten naapuriemme luo ja vaihdoimme heille leipää ja tuoretta

sianlihaa tupakkaan. Seuraavana päivänä tuli lisää virolaisia ja

suomalaisia. Molemminpuolisia tervehdyksiä, naurua ja yleistä riemua.

Pieni suomalainen, noin 12-vuotias poika oli meidän kaikkien lempilapsi

ja rakas ystävä. Muistan vielä, miten eräs meidän miehistämme tahtoi

kantaa pikku miestä eteenpäin kuin omaa lastaan sylissään, mutta poika,

niinkuin todellinen sotilas ainakin, protesteerasi sitä vastaan mitä

tarmokkaimmin. Jos tietäisin, kuka oli tuo pieni Pohjan Poika ja hänet

vielä kerran tapaisin, tahtoisin mielelläni, perheenisä kun olen,

kerran puristaa lämpimästi hänen kättään. — Niin, sillä kertaa Pohjan

Pojat päästivät totisesti minut ryhmilleni siitä satimesta, johon

olimme joutuneet Pullinjärven rannalla.»

Kirjoittaja lopettaa kuvauksensa seuraavin sanoin:

»Tervehdin teitä, rakkaat Pohjan Pojat, teidän omaisianne ja teidän

mahtavia Suomen kallioitanne. Teillä on samanlainen sydän kuin maanne

luja ja vankkumaton luonto ja esi-isäinne perintö — vapaus, josta me

olemme päässeet osallisiksi teidän ystävällisellä avullanne.»

Esikunta- ja ambulanssijunalle, joka oli jäänyt Hoppenhofin asemalle,

lähetettiin käsky saapua viipymättä Marienburgiin, jossa suomalaiset

kaatuneet ja haavoittuneet oli toistaiseksi täytynyt sijoittaa

kauppalan sairaalan alastomiin saleihin. Eräs mukana ollut soittaja

antaa junamatkasta seuraavan kuvauksen:

»Illalla 21 p:nä oleskeltuamme Hoppenhofissa kaksi vuorokautta tulee

klo 10 ip. käsky jatkaa matkaa Marienburgiin. Junan päällikkyys

annetaan varakapellimestarillemme, vänrikki _Kaartotielle_, joka on

saanut eversti _Kalmilta_ määräyksen ajaa keskeyttämättä Marienburgiin.

»Kuljettuamme jonkin matkaa tapaamme virolaisen panssarijunan, jonka

komentaja varoittaa meitä omin päin jatkamasta matkaamme, kun rata on

joka puolelta vihollisen ympäröimä. Huolimatta siitä junan päällikkö

antaa käskyn kulkea edelleen. Käsigranaateilla varustettuja soittajia

komennetaan veturiin. Juna vyöryy huimaavaa vauhtia mäkeä alas. Istumme

paikoillamme jännittyneinä. Silloin — mikä kauhea tärähdys! Rumpalit,

jotka ovat asettuneet vaunujen hyllyille, lentävät lattialle vetäen

alas torvet ja nuotit.

»Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatus, joka valtaa meidät, on, että

nyt seisomme silmästä silmään julman vihollisen kanssa. Tuhannet eri

ajatukset välähtävät aivoissa. Mitä on tehtävä? Kello osoittaa 3.15 ap.

Sekä vaunussa että ulkona on pilkkopimeää. Kivääri lujasti kourassa

hyppäämme vaunuista alas lumikinokseen. Mitään vihollista ei kuitenkaan

näy. Vain huutoja kuuluu.

»Ensimmäisestä säikähdyksestämme toinnuttuamme rupeamme tarkastelemaan

ympäristöämme ja näemme veturin kumollaan raiteiden vieressä syöksevän

tulta ja savua. Lähemmin tarkastettuamme huomaamme, että olemme

ajaneet virolaisen panssarijunan päälle, joka yön pimeydessä on ollut

korjaamassa punaisten räjähdyttämää siltaa.

»Ei veturimiehistöstä eikä soittajista kuollut eikä vahingoittunut

ketään. Se on todella kohtalonoikku, kun 4 tavaravaunua ja veturimme

ovat murskana.

»Mitkä ajatukset risteilevätkään aivoissa seisoessamme siinä Korwenhofin

ja Alswigin asemien välillä. Kauhea näky pimeässä yössä. Kaiken lisäksi

ympärillämme on suuri, syväluminen metsä, ei asemaa eikä ainoatakaan

ihmisasuntoa lähistöllä. Joka minuutti odotamme vihollisen hyökkäystä.

»Klo 9 ap. jätämme vihdoin onnettomuuspaikan erään virolaisen

panssarijunan seuraamina ja saavumme klo 11 ap. Marienburgiin.

»Saniteettijunan tultua perille sijoitettiin siihen heti kaatuneet ja

haavoittuneet Pohjan Pojat lähetettäviksi Tarttoon ja kotimaahan.

Sairaanhoitajatar _Pohjala_ kertoo junan lähdöstä:

»Ihmisiä on kokoontunut asemalle. Pohjan Poikain torvisoittokunta

soittaa 'Jääkärin marssian'. Repaleissa olevat, kuoleman

kanssakamppailevat sotilaat makaavat vaunuissa.

»'Aukaiskaa vähän ovea, jotta kuulisin paremmin tuon soiton', sanoo yksi

vaikeasti haavoittunut.

»Ovi aukaistaan, säveleet kaikuvat mahtavina, ja niiden soidessa päättyy

kahden vaikeasti haavoittuneen Pohjan Pojan ajallinen retki.

»Juna lähtee hiljaa liikkeelle. Ei sillä ole mukanaan »ryöstötavaraa»,

vain elämänsä uhranneita ihmisiä. Tuoni on riistänyt runsaan sadon,

hinta Marienburgin kauppalasta on maksettu.»

* * * * *

Marienburg, jossa Pohjan Pojat nyt majailivat muutaman päivän, on

pieni, matalataloinen puistikkokauppala samannimisen järven rannalla.

Asukkaita on siellä n. 2.000, joista huomattava osa on juutalaisia.

Kauppalan historiallisena muistomerkkinä ovat läheisellä saarella

kohoavat linnanrauniot. 17:nnellä vuosisadalla ruotsalais-suomalaiset

joukot ovat otelleet Marienburgin linnan omistuksesta useita kertoja,

kunnes sen ruotsalaisten asettama varusväki v. 1702 räjähdytti osan

siitä ilmaan päästäkseen antautumasta venäläisille. Senjälkeen linnaa

ei ole uudelleen rakennettu.

Kauppalan itälaidassa kohoaa komea rakennus, uusi linna, jossa

bolshevikit olivat majailleet valtakaudellaan jättäen jälkeensä

tavanmukaisen hävityksen. Huoneet oli liattu ja kaikki kalleimmat

tavarat ryöstetty.

Palatsin pääkäytävän edustalla oli suuri, lipuin ja köynnöksin

koristettu sankarihauta tunnuslausein: »Toverit, te kaaduitte vapauden

ja vallankumouksen puolesta.» Siihen oli vastikään haudattu joukko

viime päivien taisteluissa kaatuneita punaisia sotilaita. Hauta oli

kuitenkin vielä jäänyt suurimmaksi osaksi tyhjäksi. Siihen kerättiin

sitten siviiliväestön avulla Marienburgin valloituksessa kaatuneiden

bolshevikien ruumiit.

Oleskelusta Marienburgissa luutnantti _Reponen_ kirjoittaa:

»Molemmat seuraavat päivät kuluvat pelkässä velttoudessa. Mutta eipä

ihme. Viikon verran on marssittu, silloin tällöin tapella kahistu,

vähän nukuttu.

»Ainoana hauskana muistona tältä ajalta säilyy mielessämme kauppalan

kimnaasi, jossa asumme.

»Kimnaasin rehtori ja sen nuoret naisopettajattaret kohtelevat meitä

suurenmoisella ystävällisyydellä ja vieraanvaraisuudella. Herkkuja

kannetaan tuon tuostakin keittiöstä meidän maisteltaviksemme, teetä ja

kahvia on aina saatavissa.

»Salissa on piano. Sitä soittaa talon kaunis, Pietarin musiikkiopistossa

käynyt ja balettikurssinsa lopettanut, nuori tytär. Hän vie meidät

myös usein yläkertaan opettajattarien luo, jossa syntyy vilkas

keskustelu. Koko talonväki osaa saksaa, ja me puhumme sitä, mikäli

kykenemme. Joskus komppaniamme päällikkö panee vireille poliittisen

keskustelun, jonka kuluessa sekä elein että sanoin tuomme esille sen

vihan, mitä tunnemme ryssiä kohtaan. Välistä taas muudan opettajatar,

syntyään lättiläinen, myös musiikkiopiston käynyt neitonen, virittää

lättiläisen, surunvoittoisena väreilevän laulun.

»'Kaikki lättiläiset kansanlaulut ovat säveleeltään alakuloisia', sanoo

hän.

»He tahtovat myös kuulla suomalaisia lauluja. Komppaniamme päällikkö

esittää muutamia hyvällä äänellään. Naiset ihastuvat etenkin

kansanlauluun 'Voi äiti parka ja raukka...' He eivät löydä kylliksi

lämpimiä sanoja sitä ylistääkseen.»

Marienburgissa tapahtui Pohjan Pojille pari ikävää onnettomuutta.

22 p:nä eräs 2:sen komppanian sotilas käsitteli eräässä huoneessa

komppanian, kasarmilla varomattomasti löytämäänsä venäläistä

käsigranaattia, joka silloin räjähti haavoittaen 13 sotilasta. Kukaan

ei kuitenkaan saanut pahempia vammoja. Samana päivänä aloitettu

tykkienhakuretki päättyi myös onnettomasti.

Pari lättiläistä talonpoikaa oli mainittuna päivänä saapunut Pohjan

Poikain rykmentin esikuntaan ilmoittaen, että Malupin suunnalla

Marienburgista kaakkoon oli ollut liikkeellä punaisten pakeneva

kuormasto, ja että Babezkin luo oli jäänyt lumeen juuttuneina 4

kolmentuuman tykkiä melkein vartijoitta.

Kysymys tykkien noutamisesta jätettiin ensin 2:sen pataljoonan

komentajan, jääkärikapteeni _Svinhufvudin_ harkinnan varaan. Hän

lähetti komppanioihinsa kyselyn, ketkä tarjoutuisivat vapaaehtoisesti

retkelle. Miehiä ilmoittautui enemmän kuin tarpeeksi. Mutta sitten

saapui rykmentin esikunnasta määräys, että oli lähetettävä 40 2:sen

pataljoonan sotilasta ja jokin määrä konekiväärimiehiä, joiden

tuli nopealla liikkeellä vallata yön turvissa tykit ja ottaa, jos

mahdollista, muutakin saalista sekä tiedustella vihollisen voimia

tällä suunnalla. Komennuskunnan johtajaksi määrättiin 2:sen K.K.K:n

päällikkö, luutnantti _Vohlonen_. Sen tuli lähteä liikkeelle klo 11

ap. Siihen tuli kuulumaan: 4:nnestä komppaniasta 20 miestä aliupseeri

_Hartikaisen_ johdolla, 6:nnesta komppaniasta 20 miestä upseerikokelas

_Eero Rekolan_ johdolla, 2:sesta K.K.K:sta 14 miestä 1 »Maxim» ja 1

»Lewis» konekiväärin kanssa ja tykistöstä 6 ratsumiestä tiedustelijoina

sekä lättiläiset sanantuojat oppaina.

Luutnantti _Vohlonen_ kuvaa retkeä seuraavasti:

»Lähtökäskyn jälkeen matkaamme ainoastaan n. 3 kilometriä, kun jo tie

yön pimeydessä ja sumussa alkaa mielestäni johtaa väärään suuntaan.

Olemme joutuneet toiselle tielle, ja vasta ratsumiesten avulla löydämme

oikean suunnan. Näen oppaat epävarmoiksi ja katson tarpeelliseksi

ryhtyä varovaisuustoimenpiteihin. Saavumme näin Karitanin

tienristeykseen. Siitä annan kahdelle ratsumiehelle tehtäväksi ottaa

selvää Babezkiin vievästä tiestä ja tiedustella mainitun kylän seutuja.

»Klo 1,30 ap. saavumme Lunke-nimisen talon kohdalle. Kuulusteltaessa

talonväkeä se koettaa antaa vääriä tietoja, ja ainoastaan uhkauksilla

saadaan heidät ilmaisemaan, että vihollinen majailee aivan läheisissä

taloissa, ja että se muka on ainakin kuudentoista komppanian

vahvuinen. Talonväki asetetaan vartioinnin alaiseksi. 5 tiedustelijaa

lähtee maantietä pitkin edelleen Brenzen koulutaloa kohden, ja

pienen ajan perästä joukkue yksirivisessä jonossa painuu samaan

suuntaan. Esteettömästi etujoukko pääsee talon piha-aidan viereen.

Sitten ensimmäiset laukaukset pamahtavat. Meikäläiset leviävät

ketjuun kahdenpuolen tietä, ja kolmessa minuutissa on kivääri- ja

konekiväärituli täydessä käynnissä.

»Tällä välin ratsumies saapuu Babezkista ilmoittaen sielläkin olevan

suurehkon vihollisvoiman. Molemmat oppaat ovat yrittäneet pakoon ja

ratsumiehet ryhtyneet ajamaan heitä takaa. Kaikki tämä sekä erinäiset

valomerkit takanamme hermostuttavat jonkin verran miehiä, jotka eivät

ole tottuneet yöllisiin hyökkäyksiin. Kolme tykistön ratsumiestä

johtajineen ratsastaa täyttä karkua kauppalaan päin jalkaväen yhtenä

miehenä syöksyessä päin vastustajan ketjuja. Toista tuntia kestää

kovaa tulta, ja lopulta ei talojen valtaus enää näytä mahdottomalta,

joskin ainakin nelinkertainen vihollinen yhden raskaan ja kahden

kevyen konekiväärin tukemana niitä puolustaa. Ratsumiesten paettua

ja ottaen huomioon, että Babezkista vihollisella on jokseenkin sama

matka Karitanin tienristeykseen kuin meillä, katson varmimmaksi antaa

peräytymismääräyksen. Palaamme mainittuun tienristeykseen ilman

pienintäkään mieshukkaa. Jätettyäni siihen selkäpuolen varmistukseksi

kolme miestä yhden hevosen kera lähdemme kärki edellä etenemään

Babezkia kohden. Mielestäni ei näet minulle annetun tehtävän

suorituksessa vielä ole tarpeeksi keinoja käytetty.

»Saavumme Babezkin kylään, jossa hevoset asetetaan jonkinlaisen

kyläkapakan kivirakennuksen viereen joukkomme alkaessa harvassa

yksirivisessä jonossa marssia n. 500 m. kaakkoon päin olevaa taloryhmää

kohden. Jonon kulkiessa pitkin tietä ensimmäiset vihollisen laukaukset

pamahtavat n. 80 m välimatkalta. 1/2 6 tienoilla taistelu on täydessä

käynnissä. Klo 6 sumu ja pimeys ovat niin paljon väistyneet, että

saatan huomata taistelupaikan olevan meille mitä epäedullisimman.

Kun sitäpaitsi 3—4 miestä on jo pahasti haavoittunut, annan käskyn

peräytyä kuormastolle varatun mäen turviin. Vihollinen on sillä

välin saanut kaksi konekivääriä oikealle siivelle, ja kun sen tuli

muutenkin on erittäin voimakas ja tarkkaan tähdätty, näyttää varsinkin

haavoittuneiden pelastaminen kentältä yhteen aikaan epäilyttävältä.

Kolmella hevosella ajetaan kuitenkin takaisin ketjuun, oikealta

sivustalta avataan etempää kiivas tuli, ja tilanne on pelastettu.

Nopeimmilla hevosilla lähetetään haavoittuneet Marienburgia kohden

muun joukon seuratessa. Lähtiessä kuitenkin nähdään erään rekemme

ajavan Goldbeckiin menevälle tielle. Kun ratsumiehiä ei enää ole

käytettävissä, ei sen etenemistä voida pysähdyttää.

»Kun ensimmäiset reet ehtivät Karitanin tienristeykseen, tavataan siellä

patrullimme täydessä tappelussa vihollisen ratsuväen kanssa, joka

kuitenkin nähtyään lisäjoukon saapuvan katsoo parhaaksi paeta. Näin on

paluutie kauppalaan selvä, johon saavumme klo 8 tienoissa aamulla.

»Retki on epäonnistunut. Taistelussa on lukuisia haavoittunut ja yksi

kaatunut. Kadoksiin joutuu 8, heidän mukanaan taistelussa vallattu

'Lewis' konekivääri _Eino Schönemann-Soriolan_ johdolla. He ovat

nähtävästi ajaneet harhaan tai joukoissa niin yleisen tavan mukaan

ilman muuta taistelun päätyttyä menneet lähitaloihin syömään ja niin

joutuneet ehkä viekkaiden lättiläisten kanssa uudelleen taisteluun.

»Miestemme tottumattomuus yöllisiin retkiin ja sellainen

hermostuneisuus, jota tykistön ratsumiehet osoittivat, aiheuttivat

epäonnistumisen. Suuri syy oli myöskin siinä, että vihollinen jollakin

tavoin näytti tienneen joukkomme liikkeet. Pimeässä emme huomanneet

peltoja pitkin kulkevaa puhelinjohtoa, varsinkaan, kun huomiomme oli

kiintynyt siihen, että pylväissä ei ollut mitään johtoa. Oppaiden

ilmoituksia vastaan puhuu se seikka, ettei Goldbeck—Babezkin tie

näyttänyt mitenkään sellaiselta, että tykit sille olisivat juuttuneet.

Missään kohti en huomannut pyöränjälkiä, jotka olisivat olleet edes

viiden tuuman syvyiset. Niinikään olivat tiedot vihollisen asemista ja

voimista vääristeltyjä. Arvioni mukaan oli Brenzen luona noin kolme

komppaniaa ja Babezkissa nähtävästi kaksi, kaikki hyvin asestettuja

lättiläisiä joukkoja.»

Varavääpeli _Rekola_ kertoo retkestä:

»Kello 11 ip. lähtö tapahtuu. Ilma on leuto. On ihan pimeää, jokunen

tähti vain tuikkaa Istutaan reessä ja jutellaan hiljakseen. Reen

jalas liukuu äänettömästi, ja metsä tien varsilla näyttää omituisen

salaperäiseltä.

»'Nytpä me tuomme komean saaliin', puhellaan.

»Muutamien kilometrien päässä maantie haarautuu kahteen suuntaan. Siinä

pysähdytään. Luutnantti _Vohlonen_ antaa meille osastojen johtajille

määräykset. On tarkoitus, jos huomataan vihollisen olevan ylivoimaisen,

vain vähän ärsyttää sitä ja palata sitten takaisin. Jos taas on

mahdollista valloittaa tykit, hyökkää yksi osa miehistöä sivutietä

punaisten taakse ja ajaa ne pakoon.

»Lähdetään etenemään. Ajetaan hiljalleen. Tullaan muutamiin taloihin.

Vihollisten pitäisi olla likimailla. Matkaa jatketaan. Kello on 2

paikkeilla yöllä. On alkanut laskeutua hienoa sumua.

»Laukaus räiskähtää äkisti. Hevoset käännetään ympäri, ketju

muodostetaan ja edetään hiukan. Ampuminen alkaa. Ei nähdä mitään —

lauotaan vain suoraan eteenpäin. Innostus on ylimmillään. Mies mieheltä

odotetaan hyökkäyskäskyä. Silloin tulee äkkiä sana oikealta: meidät

saarretaan. Ammutaan vielä hetkinen, sitten peräydytään hevosten luo ja

ajetaan takaisin.

»Sillä aikaa oppaamme ovat kadonneet. Siis tässä on vain viritetty

loukku. Säästymme siitä kuitenkin vielä kunnialla. Palaamme

tienristeykseen ja lähdemme pyrkimään toista tietä, vasemman puoleista.

Ajettuamme muutamia kilometrejä saavumme eräälle mäelle. Vasemmalla

puolen tietä on talo. Kärjestä tulee sana, että vihollinen on edessä.

Luutnantti _Vohlonen_ lähettää minut kahden miehen kanssa tutkimaan

talon ympäristöä, onko siellä vihollisia ja minkälaiset asemat siinä

olisivat, jos aloitettaisiin taistelu. Tarkastamme. Punaisia ei ole.

Paikka on hyvä puolustukselle, kivisiä rakennuksia, ojia y.m.s. Talon

edessä on aava pelto, joka laskeutuu loivasti alas.

»Lähdemme kuitenkin eteenpäin, yhdessä rivissä. Hevoset jätämme mäen

päälle talojen luo. Sumu on yhä tiivistynyt. Ei näe paljon kättä

pitemmälle. Laskeudumme mäen rinnettä alas n. 300 metriä, sitten alkaa

tie jälleen kohota. Silloin huomaamme jonkin metrin päässä vihollisen

kaksimiehisen vartion. Se on myös nähnyt meidät.

»Levitämme nopeasti ketjun molemmin puolin tietä ja alamme ampua. Raskas

konekivääri tuodaan ketjuun. Kevyt nakuttaa oikealla.

»Kaikki on aluksi hyvin. Sumu on suojanamme. Yksikään ei vielä ole

saanut pienintäkään naarmua. Mutta vähitellen sumu aikaa hälvetä.

Näemme vihollisen asemat aivan hyvin. Ne ovat vastakkaisella mäellä

talojen suojissa.

»Tuli yltyy yltymistään. Punaiset osaavat laskettaa suoraan meihin, kun

olemme avoimella kentällä. Konekiväärien suihkut lakaisevat yli aukean.

Äkkiä huomaamme, että oma raskas konekivääriänne on joutunut epäkuntoon

ja peräytyy ketjusta. Nyt haavoittuu yksi ja heti senjälkeen toinen.

Oikealta kuuluu valitusta. Sisukkaasti pojat kuitenkin yrittävät

edelleen.

»Huomaan, että taistelun jatkaminen on mahdotonta. Lähetän miehen

kysymään luutnantilta määräyksiä. Hän jää sille tielleen. Ketju on

harvenemistaan harvennut. Tilanne näyttää uhkaavalta. Emme voi kestää

tuntia kauempaa, tuskin puoltakaan. Siihen mennessä meidät on kaikki

tuhottu.

»Katson oikeudekseni komentaa miehet peräytymään, yksitellen. Lähetän

sanan. Se ei kulje läpi, kun ketju on perin harventunut. Juoksen

vasemmalle ja annan joka miehelle erikseen käskyn. Se on heille

ilosanoma, ja heti he aloittavat peräytymisen. Mutta oikea siipi

pysyy edelleen paikoillaan. Sinne täytyy saada tieto. Lähden itse

sitä viemään, _Aatu Kaltainen_ tulee mukaani, mutta saa äkkiä kuulan

rintaansa. Kannan häntä pienen matkaa taaksepäin ja käsken erään miehen

viedä hänet pois. Juoksen oikealle siivelle, annan peräytymiskäskyn ja

lähden juoksemaan keskustaan.

»Tuli on yltynyt kerrassaan helvetilliseksi. Ympärilläni pöllähtelee

luoteja tavan takaa. Olen juuri hyppäämäisilläni ojan ylitse

maantielle, kun kova pläiskäys tärähtää kaulaani. Lennän ojaan.

Hengitys korahtelee. Olen varma, että elämäni on mennyt. Mutta niin ei

sentään käy. Vieressäni makaava mies nostaa minut ylös. Huudan käheällä

äänellä luokseni ryhmänjohtaja _Kaarlo Hillilän_ ja annan hänelle

määräykset johtaa peräytymistä. Suusta, korvista valuu verta, mutta

kipu ei vaivaa minua rahtuakaan. Poistun hiljakseen ketjusta. Mäellä

tapaan luutnantin ja osan miehistöä. Saan siellä luutnantin määräämään

miehiä hakemaan haavoittuneet pois ketjusta.

»Silloin tulla vingahtaa kuula oikeaan reiteeni. Ryömin vieressä olevan

hevosen rekeen. Samalla kuuluu bolshevikien valtaava hurraus — he

hyökkäävät. Siihen sekoittuu meidän haavoittuneittemme avunhuudot.

Kauheata kuunnella...»

2:sen pataljoonan tappiot onnettomalla retkellä olivat seuraavat:

4:nnestä komppaniasta kaatui 1 sotilas, _Eino Kenraali_; joutui

kadoksiin — jäivät luultavasti kaatuneina vihollisen käsiin — 4

sotilasta, _Juho Kejonen, Toivo Kuttinen, Leo Murto_ ja _Vihtori

Nieminen_, sekä haavoittui 2 aliupseeria ja 4 sotilasta;

6:nnesta komppaniasta kaatui 1 sotilas, _Paul Kaakinen_, joutui

kadoksiin 3 sotilasta, _Lauri Ahola, Erkki Hillilä_ ja _Aatu

Kaltainen_, sekä haavoittui I upseeri ja 2 sotilasta; sekä

2:sesta K.K.K:sta joutui kadoksiin hevospäällikkö _Schönemann-Soriola_

ja haavoittui 1 sotilas.

Yhteensä menetettiin kaatuneina ja kadoksiin joutuneina 1 aliupseeri ja

9 sotilasta ja haavoittuneina 1 upseeri, 2 aliupseeria ja 7 sotilasta.

Marienburgin valloituksen johdosta eversti _Kalm_ sai vastaanottaa

Viron sotaväen ylipäälliköltä seuraavan sähkösanoman:

»Tervehdin Teitä ja Teidän urhoollisia Pohjan Poikianne saavuttamanne

uuden, suuren voiton johdosta. Näen, että Pohjan Pojat voittavat joka

paikassa vastustajansa, minne he vain kulkunsa ohjaavat.

_Laidoner_.»

ja kenraali _Wetzeriltä_:

»Toivon onnea menestyksenne johdosta. Pyydän lausua kiitokseni

kaikille upseereille ja Pohjan Pojille.