Rykmentin muodostusajoilta kertoo Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan
komentaja, jääkärivänrikki _Erkki Hannula_ seuraavaa:
»Ilmoittautuessa joulukuun 30 p:nä 1918 eversti _Kalmille_ liittyäkseni
hänen johdollaan Viron vapaussotaan osaaottaviin joukkoihin oli
Pohjan Poikain rykmentti vielä aivan alullaan. Se johtui ensinnäkin
siitä, että majuri _Ekströmin_ johdossa oleva Ensimmäinen Suomalainen
Vapaajoukko, jonka muodostaminen oli aikaisemmin aloitettu, oli ensin
saatava valmiiksi, varustetuksi ja lähetetyksi rintamalle. Toiseksi
vapaaehtoisten värväys maassa ei vielä ollut ehtinyt tuottaa tarpeeksi
tuloksia. Yksi melkein täysilukuinen komppania oli kuitenkin jo
muodostettu ja järjestetty. Sen pääosana oli Tampereen ja lähiseutujen
suojeluskuntalaisista kokoonpantu, ensimmäinen _Kalmin_ johtoon
liittynyt suurempi, yhtenäinen joukko. Tämä komppania täydennettiin
sitten pääasiallisesti Porvoon ja Turun seuduilta saapuneilla
vapaaehtoisilla, joten se jo tammikuun alkupäivinä oli saanut
vakiutuneen muodon tullen näin Pohjan Poikain 1:seksi komppaniaksi.
Suurin ansio tästä järjestämistyöstä tulee komppanian silloiselle
vääpelille, _Väinö Havaalle_, joka pani heti alulle säännöllisen
palveluksen ulkoharjoituksineen, oppitunteineen y.m.s.»
Tammikuun 3 p:nä määrättiin minut tämän komppanian päälliköksi.
Ilahduttavaa oli todeta, kuinka miehistö alusta alkaen tottui
sotilaalliseen kuriin, täsmällisyyteen ja järjestykseen, jotka
heti saatettiin voimaan melkein yhtä ankarina kuin konsanaan
vakinaisessa väessä. Ne ulotettiin sitten koko pataljoonaan. Kun
komppanioiden päällikköinä — K.K.K:ta lukuunottamatta — oli pelkästään
jääkäriupseereja, saattoi tämä kuri syrjäisestä tuntua ehkä liian
»preussilaiselta», jos otti huomioon joukon vapaaehtoisuuden. Mutta
kun kieltämättä juuri sotllaskuri on vapaaehtoisten joukkojen pahimpia
kompastuskiviä, tahdon heti alussa painostaa tätä seikkaa, koska se
muodosti yhden tärkeimmistä edellytyksistä pataljoonan sittemmin niin
menestykselliselle taistelutoiminnalle. Ilahduttavaa oli myös, että
tämän kurin ylläpitämiseksi harvoin tarvitsi vedota kirjalliseen
sitoumukseen; kuuliaisuusrikokset olivat koko pataljoonan olemassaolon
aikana aivan harvinaisia.
Niille vapaaehtoisille, jotka jo joulukuussa olivat saapuneet
Helsinkiin liittyäkseen eversti _Kalmin_ joukkoon, aika alkoi
luonnollisesti lähtöä odotellessa käydä pitkäksi. Kaikkien mieli paloi
rintamalle. Jonkin verran kärsimättömyyttä olikin havaittavissa,
etenkin nähtäessä majuri _Ekströmin_ joukkojen valmistautuvan
lähtemään. Lisäksi rahakysymys tuotti useimmille vaikeuksia.
Majoitus ja muonitus olivat luonnollisesti vapaat, mutta mitään
palkkoja ei tietenkään vielä voitu maksaa, niinkauankuin joukko oli
järjestämättä, koska se olisi aiheuttanut arveluttavaa sekaannusta
tileissä. Niille, jotka olivat allekirjoittaneet sitoumuksen ja
viety kantakirjoihin, maksettiin kullekin Smk. 300: — siitä 2.000
markan määrästä, joka oli varattu jokaiselle vaatetusta ja varustusta
varten. Tämä summa maksettiin kokonaisuudessaan rahassa upseereille.
Alipäällystölle ja miehistölle annettiin sitävastoin vain mainittu
300 markan erä rahassa etukäteen, ylijäämä vaatetuksen ja varustusten
(jotka sotilaat — aseita lukuunottamatta — saivat omikseen) arvon
tultua vähennetyksi koko summasta maksettiin sitten Suomeen
palattua. Eversti _Kalmin_ erikoisella luvalla voitiin vaatetusraha
poikkeustapauksessa suorittaa kokonaan etukäteen myös muille kuin
upseereille. Viron Avustamisen Päätoimikunta suunnitteli alussa myös,
että alipäällystölle ja miehistölle maksettaisiin, niinkauankuin
sotaretki kestäisi, vain 25 % palkasta käteisellä ja muu osa
talletettaisiin kunkin nimelle pankkiin nostettavaksi Suomeen palattua.
Tämä ehdotus, joka periaatteessa olisi monessakin suhteessa epäilemättä
ollut hyödyllinen, herätti kuitenkin niin yleistä vastustusta, että
siitä oli luovuttava. Sitäpaitsi olisi sen toteuttaminen varmaankin
kohdannut suuria vaikeuksia ja aiheuttanut kaikenlaista sekaannusta
loppuselvityksessä.
Se vähäinen kärsimättömyys ja tyytymättömyys, jota yllämainituista
syistä oli olemassa, hälveni kuitenkin pian, kun Pohjan Poikain joukkoa
ryhdyttiin lopullisesti järjestämään. _Ekströmin_ joukkojen lähdettyä
Viroon Päätoimikunta saattoi nyt kiinnittää enimmän huomionsa Pohjan
Poikain saattamiseen lähtökuntoon, vaatettamiseen ja varustamiseen.
Niiden tietojen nojalla, joita maaseudulta saatiin odotettavasta
vapaaehtoismäärästä, eversti _Kalm_ saattoi laatia lopullisen
suunnitelman joukkonsa kokoonpanoa varten. Kokonaisuudessaan se tuli
esiytymään rykmenttinä, jonka 2 jalkaväkipataljoonaa, patteristo
ja sen yhteydessä oleva räjähdyskomennuskunta, hiihtokomppania,
pieni ratsuosasto ja tiedonanto-osasto sekä ambulanssi muodostivat.
Kokoonpanoltaan joukko ei siis ollut rykmentti varsinaisessa
merkityksessä, vaan oikeammin pieni, kevyt brigadi. Nimitys »Pohjan
Pojat» lienee eversti _Kalmin_ keksimä. Pohjan Poikain yhteinen merkki,
vasempaan hihaan neulottu valkea jääkarhun pää sinisellä pohjalla oli
taas taiteilija _J. Alasen_ suunnittelema.
Tammikuun 7 p:nä minä jätin 1:sen komppanian johdon. Sain silloin
määräyksen muodostaa 1:sen pataljoonan, jonka komentajaksi sitten
jäin pysyväisesti. Pataljoonan muodostamisessa pidin mallina
tavallisen suomalaisen jalkaväkipataljoonan silloista kokoonpanoa
ja määrävahvuutta. Pataljoonan muodostivat näin ollen esikunta, 3
jalkaväkikomppaniaa ja 1 konekiväärikomppania. Tämän kokoonpanon
eversti _Kalm_ hyväksyi, ja 2:nen pataljoona järjestettiin sitten
samalla tavalla.
Vapaaehtoisia oli jo kertynyt melkoinen määrä, ja yhä uusia
joukkoja saapui joka junalla. Aliupseeri muutaman miehen kanssa
oli aina vastassa rautatienasemalla opastaakseen tulokkaat
ilmoittautumiskansliaan Vanhalle Ylioppilastalolle, jossa myös
rykmentin esikunta oli. Sieltä heidät ohjattiin sitten pataljoonan
esikuntaan, jossa heidät määrättiin eri komppanioihin. Pataljoona oli
majoitettuna Uudenmaan kasarmiin Liisankadun varrelle.
Pataljoonan muodostaminen tapahtui nopeasti, 1:nen komppania oli,
kuten mainittu, jo valmis. 2:nen komppania tuli melkein ensi päivinä
täysilukuiseksi. Upseeristoa, siihen luettuna jääkärivääpelit,
alkoi myös olla ensi tarpeeseen. Konekiväärikoulutusta saaneet ja
muuten halukkaat ja sopivat miehet valittiin erilleen ja koottiin
konekiväärikomppaniaan, joka myös nopeasti täyttyi. Sopivan päällikön
saanti tälle tärkeälle komppanialle tuotti kuitenkin vaikeuksia.
3:tta komppaniaa ei vielä täytetty, koska Viipurista odotettiin
suunnilleen komppanian suuruista, suojeluskuntalaisista kokoonpantua
joukkoa, jota järjestämään jääkärivänrikki _Einari Marttinen_ oli
lähtenyt. Komppanian sisäinen toiminta pantiin kuitenkin alkuun, sen
toimisto järjestettiin, tarpeellinen toimitushenkilökunta asetettiin,
jotta tämä puoli olisi valmis viipurilaisen joukon saapuessa, ja
jonkinverran miehistöä ja alipäällystöä sijoitettiin komppaniaan.
Aliupseereja pataljoona sai yli tarpeen, joten oli valikoimisen varaa.
Muutaman päivän kuluttua pataljoona oli täysilukuinen, eikä voinut
enää ottaa vastaan alipäällystöä eikä miehistöä, joten nyt alettiin
muodostaa 2:sta pataljoonaa, joka majoituspaikakseen oli saanut
Meriväen kasarmin Katajanokalta.
Upseereista vain oli puute, vaikka pataljoonalla oli kyllä
joukkuepäälliköiksi kykeneviä vääpeleitä. Upseerien valinnassa eversti
_Kalm_ oli muuten erittäin tarkka hyläten monta, joiden tarkoitusperien
rehellisyyttä saattoi epäillä. Mitä muuten alipäällystön ja miehistön
laatuun tulee, oli se melkein kauttaaltaan vapaussotaan osaaottanutta,
enimmäkseen suojeluskuntalaisia tai suojeluskuntien välityksellä
ilmoittautuneita. Kaikki epäilyttävät henkilöt karsittiin heti armotta
pois, niinpiankuin niitä ilmestyi. Iältään miehistö oli yleensä
verrattain nuorta, mikä ilmenee siitäkin, että enemmän kuin kolmasosa
pataljoonan alipäällystöstä ja miehistöstä seuraavana keväänä oli
kutsunnanalaisia. Asevelvollisuutensa suorittaneita, äsken vakinaisesta
väestä vapautettuja — etenkin aliupseereja — oli myöskin huomattava
osa. Olipa joukossa jo keski-iän yli päässeitä, perheellisiä miehiä,
jotka yhteinen innostus oli temmannut mukaan. Alipäällystö oli
yleensä suorastaan ensiluokkaista, enimmäkseen hyvin harjautunutta,
vapaussodassa ja osaksi myöhemmin vakinaisessa väessä koulutettua ja
kohonnutta.
Aikaa oli vähän käytettävänä, lähtöä kiirehdittiin. Miehistö
oli osaltaan vielä verrattain harjautumatonta. Sen mukaan kuin
vapaaehtoisia saapui, joutuivat he senvuoksi heti harjoituksiin ja
muuhun palvelukseen. Kiväärejä ei kyllä ollut, ne saatiin vasta
Virossa. Mutta harjoiteltiin ainakin ensi alkeita.
Vaatetusta ja varustamista joudutettiin tarmolla. Ottaen huomioon ne
vaikeudet, jotka tällaisen vapaaehtoisen yrityksen kuntoonsaattamisessa
on, tapahtui varustaminen Pääintendenttuurin puolelta mallikelpoisen
nopeasti ja järjestyksessä. Sikäli kuin varuskappaleita saapui
pataljoonalle, jaettiin ne heti, ja joukko alkoi vähitellen esiytyä
soturiasussa. Vaatetus ja varustus — sama kuin vakinaisessa väessä —oli
kauttaaltaan uusi ja moitteeton jalkineita lukuunottamatta. Pataljoonan
varustamistyöstä suurin ansio tulee rykmentin v.t. intendentille,
liikemies _Lauri Heinoselle_, jonka hartioilla tämä vaikea tehtävä
melkein yksinomaan oli.
11 p:n rykmentin päiväkäskyssä määrättiin, että 1:nen pataljoona sekä
n.k. yhteysosasto (tilapäinen muodostus, johon kuuluivat ratsuosasto
ja tiedonanto-osasto. Niiden lopullinen muodostaminen toimitettiin
vasta Virossa, jonka vuoksi ne oli toistaiseksi liitetty yhteen
tällä nimityksellä.) lähtisivät Viroon seuraavana aamuna klo 10
»Väinämöisellä».
Saman päivän iltana odotettu viipurilainen joukko saapui jää
jääkärivänrikki _Marttisen_ johdolla mukanaan lippu, jonka Viipurin naiset
lähtöhetkellä olivat sille lahjoittaneet. Tämä lippu seurasi sitten
pataljoonaa sen kaikilla retkillä. Viipurilaiset tulivat olemaan 3:nnen
komppanian kantajoukkona, jonka vuoksi komppaniaa myös on kutsuttu
»Viipurin komppaniaksi», kun taas 1:nen komppania olisi voinut olla
nimeltään »Hämäläiskomppania». 2:nen komppania ja luonnollisesti 1:nen
K.K.K. taas oli kokoonpantu eri seuduilta tulleista vapaaehtoisista.
Vastatullut joukko oli nyt kiireimmiten yön kuluessa saatava
varustetuksi ja miehet viedyiksi kirjoihin.
Tammikuun 11 p:nä rykmentin eri osastojen vahvuus oli seuraava: 1:nen
pataljoona: upseereja 7, aliupseereja 63 ja sotilaita 581; 2:nen
pataljoona: upseereja 10, aliupseereja 24 ja sotilaita 86; tykistö:
upseereja 6, aliupseereja 26 ja sotilaita 183; yhteysosasto: upseereja
2, aliupseereja 27 ja sotilaita 102.
Lauantaina, tammikuun 11 p:nä, vietettiin Pohjan Poikain lipun
juhlalliset vihkiäiset Uudenmaan kasarmin pihalla alkaen klo 9 ap.
Koko 1:nen pataljoona oli asettunut neliön muotoon pihamaalle.
Everstiluutnantti _Kalmin_ saapuessa Valkoisen Kaartin Rykmentin
soittokunta soitti »Porilaisten marssin» ja sitten vanhana suomalaisena
sotarukouksena käytetyn virren »Minä vaivainen mato ja matkamies».
Senjälkeen opettaja _M. Pihkala_ jätti rykmentin komentajalle
taiteilija _Alasen_ ja hänen rouvansa johdolla valmistetun Pohjan
Poikain lipun, joka esittää makaavaa siniristiä valkoisella pohjalla,
ristin keskessä valkoinen jääkarhun pää kilpimuotoisella, mustan reunan
ympäröimällä sinipohjalla, tangon puoleisessa ylänurkassa keltaiset
kirjaimet P. P. Luovuttaessaan sen opettaja _Pihkala_ toi perille sen
naisryhmän terveiset, joka oli lipun ommellut lausuen m.m. Suomen
naisten ja äitien toivovan, että lippu johtaisi Pohjan Poikia voitosta
voittoon jalossa taistelussa naisten, lasten ja sorrettujen puolesta.
Everstiluutnantti _Kalmin_ kiitettyä rykmenttinsä puolesta lahjan
antajia tohtori _Louhivuori_ piti puheen Pohjan Pojille Viron
Avustamisen Päätoimikunnan puolesta, joka kokonaisuudessaan oli
saapunut tilaisuuteen.
Samalla kertaa vihittiin myöskin maisteri _Heikki Klemetin_
kirjoittama, säveltämä ja Pohjan Pojille omistama. »Malevavirsi».
Sitä soitettaessa rykmentti seisoi liikkumatta, miehistö asennossa,
upseerit kunniaa tehden. Samallakuin everstiluutnantti _Kalm_
päiväkäskyssään N:o 8 ilmoitti »Malevavirren» Pohjan Poikain
taistolauluksi, määräsi hän rykmentin juhlamarssiksi maisteri
_Klemetin_ säveltämän »Pohjan Poikain marssin».
Lähdön hetki koitti seuraavana päivänä 1:selle pataljoonalle ja
yhteysosastolle. Jääkärivänrikki _Hannula_ kertoo siitä:
»Kun pataljoona 12 p:n aamuna seisoi lähtöä varten järjestyneenä
kasarmin pihalla yhdessä yhteysosaston kanssa, oli se käytettävänä
olleen ajan vähyydestä huolimatta kokoonpanonsa ja miehistön
vaatetuksen puolesta jotenkin valmis. Viltit puuttuivat tosin
miehistöltä kokonaan ja joiltakin päällystakki, mutta yleensä
vaatetus ja varustus olivat kaikin puolin moitteettomia. Puuttuvain
varuskappaleiden luvattu täydentäminen Viroon saavuttua osoittautui
kuitenkin syystä tai toisesta valitettavasti mahdottomaksi. Joitakin
seikkoja oli myös vielä lopullisesti järjestämättä, esim. välikirjojen
kirjoittaminen, mutta Virossa olisi tilaisuus siihen, ja siellä
pataljoona muutenkin oli saatettava lopulliseen taistelukuntoon.
»Pataljoonan ja komppanioiden päällystö oli lähdettäessä seuraava:
pataljoonan komentaja jääkärivänrikki _Erkki Hannula_, adjutantti
vänrikki _Yrjö Silventoinen_, talouspäällikkö liikemies _Yrjö Sinervo_,
1:sen komppanian v.t. päällikkö jääkärivääpeli _Jussi Korhonen_, 2:sen
komppanian päällikkö jääkärivänrikki _Yrjö Koivisto_, 3:nnen komppanian
päällikkö jääkärivänrikki _Einari Marttinen_. 1:selle K.K.K:lle ei,
ikävä kyllä, oltu löydetty kelvollista päällikköä. Joukkueenjohtaja,
vääpeli _Yrjö Riikonen_ olisi epäilemättä, kuten myöhemmin kävi
selville, ollut siihen täysin pystyvä, mutta hänen kykynsä oli
silloin vielä tuntematon. Komppanian muista joukkueen johtajista
mainittakoon vielä kersantti _Lauri Sammalisto_. Muuten oli aines tässä
komppaniassa, sekä alipäällystö että miehistö, erinomaista.
»Pataljoonan lastaus laivaan tapahtui nopeasti ja hyvässä
järjestyksessä. Tilaa oli aivan riittävästi. Suuri ihmisjoukko oli
rannalla saattamassa. Puheita, »Porilaisten marssi» ja »Alaamme», ja
niin laiva erkani laiturista. Katsellessa laivan kannella seisovaa
harmaata joukkoa, joka uljaana matkasi merentakaiseen maahan, ylpeä
tunne paisutti rintaa.»
Samalla kertaa matkustivat »Väinämöisellä» Tallinnaan everstiluutnantti
_Kalm_, Viron Avustamisen Päätoimikunnan edustaja Virossa, tohtori
_Lauri Kettunen_ ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet, maisterit _Ruuth_
ja _Kaukoranta_.
Puheiden, laulujen ja molemminpuolisten jäähyväisten jälkeen irtautui
»Väinämöinen» klo 9 tienoissa laiturista ja lähti eläköönhuutojen ja
onnentoivotusten saattamana halkomaan Suomenlahden jääkenttää, suuntana
Tallinna.
Matka lahden ylitse sujui hyvin. Klo 1,45 i.p laiva saapui Tallinnan
satamaan, jonka laitureille oli keräytynyt suuria ihmisjoukkoja
vastaanottamaan saapuvia Pohjan Poikia, m.m. parvi Tallinnan naisia
kukkakimppuineen.
Suomen Tietotoimiston kirjeenvaihtaja kertoo laivan tulosta seuraavaan
tapaan:
Laivan lähetessä rantaa kuului sen kannelta »Karjalaisten laulu» ja
huutoja »eläköön Viro! eläköön Suomi!» Rannalla sotilassoittokunta
soitti »Porilaisten marssia». Kun vapaaehtoiset olivat saaneet
kiväärinsä ja asettuneet riveihin, piti pääministeri _Päts_ puheen
heille huomauttaen suomalaisten jo antaneen takeita siitä, että heihin
voi luottaa. Viron väliaikaisen hallituksen puolesta pääministeri
kiitti everstiluutnantti _Kalmia_ ja hänen vapaaehtoisiaan siitä, että
he olivat valmiit uhraamaan elämänsä Viron kansan itsenäisyyden ja
vapauden puolesta.
Senjälkeen esitettiin »Maamme». Everstiluutnantti _Kalm_ vastasi sitten
viroksi puheeseen selittäen, että hän synnyltään virolaisena oli aina
toivonut voivansa tehdä jotakin Suomen ja Viron yhteyden puolesta.
Hänen ja hänen joukkojensa toiminta Virossa oli tarkoittava sitä. Viime
talvisten kokemusten perusteella hän voi taata, että saatettiin luottaa
suomalaisiin sotilaihin. »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan
jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun
voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'
Pohjolan poikien puolesta minä huudan: 'eläköön Viron itsenäinen
valtakunta!'
Maapäivien puhemies _Birk_ tervehti lämpimin sanoin apuun saapuvia
suomalaisia Viron maapäivien nimessä toivottaen heille menestystä.
Senjälkeen suomalaisten joukkojen ylipäällikkö, kenraali _Wetzer_
tarkasti saapuneet Pohjan Pojat ja muistutti lyhyessä puheessa siitä
tärkeästä tehtävästä, joka niillä oli edessään Virossa.
Virossa, tohtori _Lauri Kettunen_ ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet
maisterit _Ruuth_ ja _Kaukoranta_.
Opettajatar, neiti _Anna Raudkaiz_ kukitti everstiluutnantti _Kalmin_
kiittäen samalla »Ohistöön» nimessä Suomen urhoollisia sotilaita
siitä avusta, jonka he vaikeina päivinä antoivat Virolle, ja toivotti
saapuneet vapaaehtoiset tervetulleiksi.
Sittenkuin kaikki vapaaehtoiset oli kukitettu, marssivat he läpi
kaupungin Pietarintorille. Kaduille oli keräytynyt sankkoja
ihmisjoukkoja, jotka tervehtivät sotilaita liehuttaen nenäliinoja ja
huutaen »tervetuloa!», »eläköön Suomi!» j.n.e.
Pietarintorilla oli vastassa virolaista ratsu- ja jalkaväkeä,
kenraali _Pödder_ y.m. Suomalaiset joukot saapuivat joustavin askelin
»Porilaisten marssin» kaikuessa. Viron armeijan ylipäällikkö,
eversti _Laidoner_ tervehti vapaaehtoisia ja mainitsi, että Rakvere
oli suomalais-virolaisten joukkojen käsissä, ja että suomalaiset
tiedustelijat ensiksi olivat tunkeutuneet kaupunkiin. Ylipäällikkö
toivotti sen johdosta onnea Ensimmäiselle Suomalaiselle Vapaajoukolle
ja lausui vakaumuksensa olevan, että nyt saapuneiden vapaaehtoisten
toiminta oli oleva yhtä kunniakas.
Paraatin jälkeen pataljoona marssi majoituspaikkoihinsa.
Jalkaväkikomppaniat sijoitettiin Nikolainlukioon, jota näihin aikoihin
kutsuttiin myös Suomalaiseksi kasarmiksi, konekiväärikomppania taas
kaupungin ulkopuolella olevaan Liivakasarmiin. Majoitus oli hyvä,
etenkin jalkaväkikomppanioilla, joiden joka mies sai rautasängyn,
patjan ja peitteen. Pataljoonan upseereille oli varattu asuinpaikaksi
hotelli du Nord, jonne esikuntakin sijoitettiin.
Muudan Pohjan Poika kirjoittaa Tallinnaan tulosta rivimiehen silmällä
katsottuna:
»Olemme saaneet värjötellä ikuisuuden noilla noen ja lumen peittämillä
satamasilloilla. Meitä on katsottu kuin ulkomaan eläimiä; meille on
pidetty puheita, meitä virkistetty korvia hivelevillä kiitoksilla;
kukkia on pistetty joka napinläpeen, lakinreunaan.
»Painumme pauhinalla satamasta kaduille. Joka mies tuntee olevansa
elämänsä riemusaatossa. Pää nousee pystympään, outo hehku syttyy
silmiin, ja lämmin, pohjaton ikävä ailehtii rinnassa...
»Nuo tuhannet silmäparit katsovat meitä! Niin, ainoastaan meitä, lumisen
maan lumisia poikia. Hurrataan... Joku siellä täällä. Heilutetaan
nenäliinoja... Tuolla kadunkulmassa joku koulutyttö hymyilee, katsoo
kainona lähenevää joukkoamme, punastuu, heilauttaa arkana hansikoitua
kättään ja pujahtaa sitten väkijoukkoon kuin häveten tekoaan.
»Kadut ovat ihmeen kapeat. Ryhmärivistössä marssiessamme täytämme
ne melkein koko leveydeltä. Rakennukset kuin joukko rappeutuneita
muureja, joissa tummanvihreä sammal näkyy hyvin viihtyvän. Söögimaja,
habeme-ajaja [ruokala, parturi], hotelli, taas söögimaja, habeme-ajaja,
hotelli ja jälleen, aivan loppumattomiin. Kuitenkin on siellä täällä
niiden rinnalla muutama rihkamatavarapuotikin...
»Pääsemme vihdoin kasarmiimme, joka on lähellä rautatienasemaa.
Ikivanha, harmaa muurijättiläinen, korkea puuaita ja rautainen, leveä
portti rajoittavat pihamaata. Toinenkin tie vie sieltä vapauteen,
likainen kuja, jota myöten on hauskaa iltahämärissä pistäytyä kaupunkia
katselemaan.»
Tulopäivän iltana oli upseereille ja mukana tulleille edustaville
suomalaisille järjestetty juhlaillalliset »Estoniaan» klo 6 ip.
alkaneen juhlakonsertin päätyttyä.
1:sen pataljoonan Tallinnassa oleskellessa vääpeli _Ilmari Rytkönen_
kirjoitti »Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan marssin», joka kuuluu:
»Missä on tuimin taistojen tuisku
ja hurjin tykkien jyske,
missä on suurin ryssien lauma
ja missä on raivoisin ryske,
siellä, hei, siellä me tahdomme koittaa
kuntomme, taistella — voittaa!
Missä on vaikein vaikeitten voitto
ja korskin mustien mahti,
missä soi kaamein kuoleman soitto,
kas, sinne, sa vapausvahti,
sinne, hei, sinne, Pohjan mies,
sun käyköhön kaunis ties.
Säihkyvät säilät ja kalskuvat kalvat,
Pohjan Poijat kun voittaa,
sortuvat maahan kurjat ja halvat
ja vapaus Virolle koittaa!
Taistoon, hei, taistoon reippahin rinnoin
ja hehkuvin riennämme innoin.
Raukka on, ken ei taistohon käy
ja ken ei veljiä puolla!
Kaunis, ilta kun hämärtäy,
on vapaussankarin kuolla.
Rakkaat armahan synnyinmaan
ne siunaavat poikiaan.
Kaukana kyllä on Suomenmaa
ja kaukana maammon manner,
vaan on tuttua poljettavaa
myös eestien taistelutanner.
Kuolema meidät jos kentillä kohtaa,
meit' isien henget johtaa!
Eespäin, eespäin matkamme vie,
kun kuljemme väärää vastaan,
tuttu on meille taistojen tie
ja oikeus vaalivi lastaan!
Iskemme, kunnes raikua saa:
on vapaa jo eestien maa!»
Everstiluutnantti _Kalm_ ei jäänyt vielä tällä kerralla pitemmäksi
aikaa Tallinnaan, vaan palasi Helsinkiin järjestääkseen sinne
jääneitä joukko-osastojaan. Tallinnaan jo saapuneiden Pohjan Poikien
väliaikaiseksi komentajaksi määrättiin jääkärivänrikki _Hannula_. Hän
kertoo näiltä ajoilta seuraavaa:
»Oli heti ryhdyttävä tarmokkaaseen toimintaan pataljoonan lopulliseksi
asestamiseksi ja järjestämiseksi. Kiväärit saatuaan komppaniat voivat
nyt ryhtyä varsinaisiin harjoituksiin. Äkseerattiin, pidettiin ampuma-
ja taisteluharjoituksia sekä järjestettiin ja jaettiin komppaniat
lopulliseen muotoon. Asestaminen ja kuormaston hankkiminen olivat
nyt tärkeimmät tehtävät. Kiväärit oli jo tosin saatu, mutta kaikki
muu puuttui. Konekiväärikomppanialle, jonka päälliköksi Tallinnassa
määrättiin vänrikki _Yrjö Simola_, oli hankittava konekiväärit ja
kaikki niihin kuuluvat tarpeet, työkalut y.m. Sitäpaitsi tahdoin
varustaa jokaisen jalkaväkikomppanian kahdella kevyellä konekiväärillä.
»Heti ensi päivänä ilmeni, ettei tilaamalla päästy mihinkään. Virolaiset
lupasivat antaa, mitä pyydettiin, ja vakuuttivat kaikkea olevan, mutta
mitään ei tullut, ja se vähä, mikä saatiin, oli käyttökelvotonta romua.
Viron armeijan intendenttuuri oli vasta luotu, se ei itsekään ollut
selvillä varastojensa sisällöstä. Joltinenkin epäjärjestys vallitsi
tässä suhteessa. Oli siis ryhdyttävä toisenlaiseen, tarmokkaampaan
menettelyyn. Pataljoonan talousosaston henkilökunta hääri hiki
hatussa aamusta iltaan kaupungilla, ajeli ajurilla ristiin rastiin
nuuskien kaikki mahdolliset varastot. Puoliväkisin pakotettiin
toisinaan joku virolainen intendenttuurivirkamies mahdollisista
vastaväitteistä huolimatta mukaan rekeen, ajettiin varastolta
toiselle, tutkittiin, mitä käyttökelpoista kussakin sattuisi olemaan,
otettiin, mitä tarvittiin, annettiin asianomainen tilauskuitti ja
korjattiin tavara. Ampuma-aseiden ja käsigranaattien hankinta ei
tuottanut mitään vaikeuksia, niitä oli näet riittävästi saatavissa.
Mutta esim. kiväärinpuhdistusvälineiden, kuten vaseliinin, hampun ja
puhdistusnuorien, saanti osoittautui aivan mahdottomaksi.
»Konekiväärikomppanian asestaminen näyttäytyi myös vaivalloiseksi, ja
komppanian oli kuitenkin päästävä mahdollisimman pian harjoittelemaan.
Raskaat konekiväärit oli melkein kaikki lähetetty rintamalle, ja
vaivoin saatiin aluksi neljä konekivääriä. Kevyitä konekiväärejä
sitävastoin oli riittävästi saatavissa, niin että jalkaväkikomppaniat
heti voitiin asestaa niillä. Niiden käyttöön perehtyneitä oli
pataljoonassa kuitenkin vain jokunen. Senvuoksi järjestettiin
kiireimmiten kev. k.k. kurssit tarvittavan miehistön kouluttamiseksi
komppanioita varten. Kurssit jatkuivat sitten keskeytymättä rintamalle
lähtöön saakka.
»Toisella taholla pataljoonan taistelukuormaston johtaja oli touhussa
kuormaston hankkimiseksi. Hevosista, reistä y.m. välineistä oli sillä
hetkellä Tallinnassa ilmeisesti puute. Se vähäinen määrä hevosia
ja kelvollisia rekiä, jotka Tallinnassa saatiin, jaettiin tasan
komppanioiden kesken. Kenttäkeittiön kukin komppania sai onneksi
heti Tallinnaan tultuamme. Muonituspuoli oli tyydyttävä, eikä nälkää
luullakseni kenenkään tarvinnut koko Viron retken aikana valittaa,
paitsi luonnollisesti satunnaisissa tapauksissa, esim. kun taistelujen
aikana joukkojen nopeasti edetessä muonan jälkikuljetus joskus
viivästyi.
»Kaukoputkia upseereja varten ostettiin rykmentin varoilla Helsingistä,
joten niitä riitti komppanianpäälliköille ja myös K.K.K:n
joukkueenjohtajille, samoin taskukompasseja. Karttoja, venäläisiä ja
saksalaisia, erittäin tarkkoja ja luotettavia, saatiin riittämiin.
Käsiaseita rykmentti ei voinut vielä jakaa, Virosta ei niitä näet
saatu, mutta pistoli oli useimmilla itsellään jo ennestään.
»Pataljoonan ja komppanioiden sotilaskantakirjat saatiin lopullisesti
valmiiksi, sitoumukset kirjoitetuiksi ja kansliapuoli muuten
mallikelpoiseen järjestykseen.
»Tallinnassa oloajalta lienee syytä mainita eräs selkkaus venäläisen
'valkokaartin' kanssa. Tallinnassa oli muodostettu tällainen venäläinen
vapaaehtoisjoukko, josta enemmän kuin puolet oli upseereja. Nämä
arvon herrat nyt Pohjan Poikain saavuttua Tallinnaan alkoivat heti
ensi päivänä vaatia suomalaisilta vapaaehtoisiltamme kunniantekoa
(!), kävipä joku käsiksikin miehiimme. Seuraukset tästä menettelystä
eivät heille itselleen kuitenkaan koituneet varsin miellyttäviksi.
Ärtyneet Pohjan Pojat vastasivat heidän vaatimukseensa selkäsaunalla ja
venäläisten arvomerkkien, olkaimien, kokardien y.m., irti repimisellä
innostuen lopulta siinä määrin, että aivan yleinen venäläisten
upseerien pieksäminen ja arvomerkkien repiminen alkoi kaupungilla.
Se johti myös muutamiin sangen valitettaviin erehdyksiin, jolloin
jotkut virolaisetkin upseerit, joiden olkaimet vielä silloin olivat
venäläismallisia, joutuivat samasta kohtelusta osallisiksi. Toiselta
puolen sentään viimemainitut tapaukset jouduttivat erikoisten
virolaisten arvomerkkien käytäntöön ottamista. Nämä 'mellakat' saatiin
kuitenkin nopeasti loppumaan kaupungille lähetettyjen patrullien ja
tapahtuman johdosta annetun erikoisen pataljoonankäskyn avulla.
»Estääkseni näiden tapausten uusiutumisen vastaisuudessa lähetin
adjutanttini, joka oli venäjänkielentaitoinen, venäläisten esikuntaan
esittämään 'ultimatumin', jonka pääsisältö oli seuraava: Venäläiset
upseerit ovat vaatineet suomalaisilta sotilailta kunniantekoa.
Suomalainen sotilas ei koskaan alennu tekemään kunniaa venäläiselle.
Vaadin senvuoksi teitä heti lopettamaan moisen vallattomuuden. Jos
sellaista vielä tapahtuu, annan riisua täällä olevat venäläiset joukot
aseista ja ammutan syylliset.
»Ryssät ottivat esityksen varsin nöyrästi vastaan ja lupasivat
viipymättä päiväkäskyssään julkaista asiaa koskevan kiellon
upseereilleen.
»Muuten Pohjan Poikain käyttäytyminen kaupungilla oli kaikkien
syrjäisten yksimielisen tunnustuksen mukaan mallikelpoista. Järjestystä
ylläpidettiin säännöllisten patrullien avulla, ja vallattomuudet olivat
aniharvinaisia. Iltahuudosta ei kukaan ollut luvatta poissa, ja niillä,
jotka sen jälkeen liikkuivat kaupungilla, tuli olla asianomainen
lomalappu, joka patrullien tuli vaatia nähtäväkseen. Kuri ja järjestys
vallitsivat kuin konsaan vakinaisessa väessä. Ilahduttavaa oli myös
havaita, kuinka lyhyessä ajassa Pohjan Pojat pienimmästä lähettipojasta
alkaen olivat omaksuneet sotilaallisen käytöksen, esim. esiytymisessä
upseereja kohtaan, tervehtimisessä, vartiopalveluksessa ja yleensä
kaikessa, erottuen tässä suhteessa silmäänpistävästi muista kaupungissa
majailevista joukoista.
»16 p:n iltana eversti _Laidonerin_ adjutantti toi minulle käskyn saapua
ylipäällikön puheille. Astuin hänen kanssaan ulkona odottavaan autoon,
jolla ajoimme pääesikuntaan. Jonkin aikaa odotettuani sain kutsun
mennä ylipäällikön huoneeseen. Ensi vaikutelma, jonka _Laidonerista_
sain, oli miellyttävä. Vielä verrattain nuori, kalpea, silmät terävät
ja kirkkaat, kasvonpiirteet tosin tarmokkaat ja intelligentit,
mutta vailla sotilaallista kovuutta. Keskustelussa hän esiytyi
ystävällisenä, vaatimattomana ja asiallisena. Koko hänen olemuksensa
oli silmäänpistävän hillitty. Hänen kasvonsa olivat muuten omituisen
liikkumattomat, koko aikana ei hymyn värekään niiden ilmettä muuttanut.
Keskustelumme tapahtui saksankielellä, jota _Laidoner_ puhui sujuvasti,
selvästi ja kieliopillisen virheettömästi, mutta ääntäen vahvasti
venäläiseen tapaan.
»Hän oli kutsunut minut luokseen saadakseen tietää, miten valmis
pataljoona oli rintamalle lähtöä varten. Samalla hän selosti seinään
kiinnitetyn kartan avulla tilannetta eteläisellä rintamalla, jossa
operatsionit nyt tähtäsivät ensi sijassa Valkia, viitaten samalla
siihen, että pataljoona todennäköisesti tulisi toimimaan sillä
suunnalla. Siihen asti olikin ollut tuntematonta, mille rintamalle
Pohjan Pojat joutuisivat. Selitin hänelle, millä asteella pataljoona
oli, mainitsin vaikeuksista, jotka olivat hidastuttaneet sen
varustamista, ja puutteellisuuksista tässä suhteessa. Kun hän halusi
tietää, mitä vielä puuttui, ilmoitin hänelle tärkeimmät seikat.
Kuvaavaa niille olosuhteille, joissa näin vapaussodan alussa vielä
elettiin, oli se, että armeijan ylipäällikkö itse tällöin tarttui
puhelintorveen, soitteli eri paikkoihin tiedustellen kiväärinrasvaa,
konekiväärejä, glyseriiniä niitä varten y.m.s. Hänen toimestaan
pataljoona saikin seuraavana päivänä konekiväärikomppanialleen
puuttuvat 2 konekivääriä.
»Ennen paluutaan Helsinkiin eversti _Kalm_ oli antanut minulle käskyn,
että rintamalle lähdön suhteen oli minun otettava vastaan määräyksiä
ainoastaan häneltä. Katsoin velvollisuudekseni huomauttaa tästä
eversti _Laidonerille_, joka vastasi kyllä olevansa selvillä siitä,
mutta hänelle olevan tärkeätä tietää, että ainakin yksi pataljoona oli
tarvittaessa jo valmiina.
»Seuraavana päivänä sain käskyn saapua kenraali _Wetzerin_ luo. Hän
ilmoitti, että terveydellisistä syistä oli suotavaa, että pataljoona
siirrettäisiin mahdollisimman pian pois Tallinnasta. Tällöin oli
otettava huomioon strategiset näkökohdat, olinpaikkaa valittaessa oli
pidettävä silmällä pataljoonan tulevaa käyttöä rintamalla. Senvuoksi
olisi parasta siirtää pataljoona suoraan Tapan asemalle.
»Samana päivänä sain eversti _Kalmilta_ Helsingistä sähköteitse
määräyksen muuttaa pataljoonan kera Tallinnan ulkopuolelle sovittuani
ensin asiasta eversti _Laidonerin_ kanssa. Päätin silloin siirtyä
Tapaan, ja lähtöpäiväksi määrättiin 19.I.
»Rautatien liikkuvasta kalustosta oli Virossa tuntuva puute. Saksalaiset
olivat vieneet kaikki paremmat veturit mukanaan. Sitäpaitsi aito
venäläinen epäjärjestys vallitsi rautateillä. Senvuoksi asetimme
aina kuljetukseen omia sotilaitamme, joiden joukossa oli myös
rautatieläisiä, avustamaan virolaisia, valvomaan ja ylläpitämään
järjestystä sekä asemilla junaa pantaessa kuntoon ja vaunuja
vaihdettaessa että myös matkalla, jolloin veturiin aina sijoitettiin
kaksi sotilasta. Kokemus näet osoitti, ettei juna muuten milloinkaan
ollut määräaikana valmiina, eikä vaunuja riittävästi, ja kaikenlaisia
tarpeettomia pysähdyksiä saattoi usein tapahtua matkalla.
»19 p:n aamuna pataljoona oli lähtövalmiina. Yhtä ja toista
puuttui vielä. Muutamista aivan jokapäiväisistä tarvekaluista
näytti Tallinnassa olevan täydellinen puute. Esim. kirveitä,
sahoja y.m.s. työkaluja ei kaupoissa ollut lainkaan eikä myöskään
intendenttuurissa, joten niitä täytyi haalia sieltä täältä kokoon.
Komppanioilla tuli kullakin olla omat suutarinsa ja räätälinsä,
mutta välttämättömimpienkin työkalujen saanti näytti mahdottomalta.
Yksityisiltä ostamalla saatiin lopulta jonkin verran suutarintarpeita.
»Pataljoonan asestus oli seuraava: yleinen jalkaväkiase tavallinen
venäläinen kolmenlinjan kivääri, jolla pistolien puutteessa myös
K.K.K:n miehistö oli asestettu. Joka jalkaväkikomppanialla oli
2 kevyttä konekivääriä, hyvässä kunnossa olevia, englantilaisia
»Lewis» kiväärejä, sitäpaitsi oli pataljoonalla muutamia »Madsen»
pikakiväärejä, joita ei kuitenkaan riittänyt joka komppanialle.
K.K.K:lla oli 6 hyvässä kunnossa olevaa venäläistä »Maxim» kivääriä
ja 2 »Madsen» pikakivääriä. Käsigranaatteja oli Tallinnassa tarjolla
useaa eri mallia. Valitsin saksalaisen varsi- ja munakäsigranaatin,
joita pidin parhaimpina. Edellisiä saatiin kuitenkin vain muutamakymmen
kappaletta, jälkimmäisiä sitävastoin runsaasti. Pistimenkannattimia ei
ollut saatavissa, jonka vuoksi oli pakko sitoa pistimet vyöhön nuoran
avulla.
»Sairashoitotoimi oli myös valmiiksi järjestetty. Osa ambulanssia
tohtori _Lauri Kallioisen_ johdolla seurasi pataljoonaa Tapaan. Joka
komppanialla oli sanitääri, 4 paarinkantajaa ja kahdet sairaspaarit.
Sittenkuin kuormasto oli saatu täydelliseksi, kuului joka komppanialle
myös 1 sairasreki.
»Tapa, jossa pataljoona nyt viikon ajan tuli majailleeksi, on
suurenlainen, mutta huonosti rakennettu kylä, joka tekee varsin
venäläisen vaikutuksen. Se oli vasta toista viikkoa aikaisemmin
valloitettu. Asukkaista osa ei vielä ollut palannut takaisin, joten
tilaa oli riittävästi, vaikka majoitus muuten oli verrattain kehno.
»Täällä ilmoittautui pataljoonaan jääkärivänrikki _Antti Kärnä_, joka
määrättiin 1:sen komppanian päälliköksi.
»Tapassa saatiin pataljoonan kuormasto vihdoin täydelliseksi.
Paikallisen intendenttuuriviraston välityksellä hankittiin ympäristöstä
riittävä määrä oivallisia hevosia, samoin rekiä ja valjaita.
»Tallinnasta rykmentti sai samaan aikaan 11 puhdasrotuista
englantilaista ratsuhevosta, kaikki nuoria, osa melkein vielä
opettamattomia. Näistä pataljoona sai 1 ratsun. Eläinlääkäriä ei
rykmentillä, ikävä kyllä, vielä ollut, seikka, joka hevoshoidossa
tuotti suurta haittaa. Vasta Valkissa saatiin suomalainen eläinlääkäri.
Hevoshoitoon pantiin kuitenkin kaikkea mahdollista huolta, ja
hevostarkastuksia pidettiin säännöllisesti.
»Taistelukoulutukseen tarjoutui täällä hyvä tilaisuus. Harjoiteltiin
edelleen tarmokkaasti, ampumaharjoituksia pidettiin niinikään tiheään.
25 p:nä oli koko pataljoonan yhteinen taisteluharjoitus, jossa
saavutettuja tuloksia voitiin pitää tyydyttävinä. Se olikin ainoa
pataljoonanharjoitus ennen rintamalle lähtöä, tilaisuutta useampien
järjestämiseen ei enää tarjoutunut.»
Sillä välin oli Helsinkiin jääneitä joukko-osastoja kiireellisesti
pantu kuntoon, 2:sta pataljoonaa everstiluutnantti _P. Halosen_
ja tykistöä jääkärikapteeni _Aarne Snellmanin_ johdolla. Näiden
joukko-osastojen järjestäminen ja asestaminen tapahtuivat suunnilleen
samanlaisen suunnitelman mukaisesti ja samanlaisin vaikeuksin kuin
1:sen pataljoonan muodostus, josta edellä on kerrottu, joten niihin on
tarpeetonta lähemmin puuttua.
Tammikuun 19 p:nä everstiluutnantti _Kalm_ siirtyi Tallinnaan
esikuntineen, jota hiihtokomppania ja osa tykistömiehiä seurasi.
Rykmentin esikunta sijoitettiin Rataskaivukadun varrelle taloon N:o 3.
Patteriston esikunta asettui »Kultaisen Leijonan» hotelliin.
Tammikuun 23 p:nä patteristo sai vastaanottaa sille tulevat tykit
satamatehtaalta. Tällöin 1:nen patteri sai 4 kpl. 57 mm tykkejä, 2:nen
patteri 4 kpl. 87 mm kenttätykkejä ja 3:s patteri 1 kpl Schneider
kanuunoita, sekä niihin kuuluvia ammuksia. Tykistön asestukseen
kuului sitäpaitsi kiväärejä ja konekiväärejä. Patteriston päällystö
oli seuraava: patteriston komentaja jääkärikapteeni _Aarne Snellman_,
adjutantti jääkärivääpeli _Valter Lagerström_, myöhemmin vääpeli
_Frans Härmälä_; intendentti jääkärivänrikki _Kaarlo Rinne_, patterien
päälliköt jääkäriluutnantti _Paul Påhlson_, jonka johdettavana oli myös
18.I. annetun käskyn mukaan 1:sen patterin keskuudessa koulutettu,
30-miehinen räjähdyskomennuskunta, vänrikki _Alvar Lehtonen_, (hänen
tilallaan myöhemmin jääkärivääpeli _Lagerström_), ja vänrikki _Soini
Holopainen_.
23 p:nä siirtyi Tallinnaan 2:nen pataljoona, jonka päällikkyydestä
samalla vapautettiin everstiluutnantti _Halonen_ ja uudeksi
komentajaksi määrättiin jääkäriluutnantti _Gustaf Svinhufvud_. Muuten
tuli pataljoonan päällystö olemaan seuraava: adjutantti jääkärivänrikki
_Eero Manninen_, myöhemmin varavääpeli _Veli Ruuth_; intendentti
vääpeli _Lauri Korhonen_; 4:nnen komppanian päällikkö luutnantti
_Emil Pekkanen_; 5:nnen komppanian päällikkö jääkärivänrikki _Akseli
Isopuro_; 6:nnen komppanian päällikkö vänrikki _Sulo Kallio_, välillä
jääkärivänrikki _J.E. Sainio_ ja jääkärivänrikki _Manninen_, lopuksi
vänrikki _Oskari Meriluoto_; K.K.K:n päällikkö vänrikki _Oiva Vohlonen_.
Muista rykmentin upseereista mainittakoon: rykmentin esikuntapäällikkö
luutnantti _Elja Rihtniemi_, k.k.-upseeri jääkärikapteeni _Ilmari
Pohjanpalo_, adjutantti vänrikki _Meriluoto_, lähettiupseeri jääkäri
_Johannes Tamminen_, intendentti agronoomi _Henrik Thornberg_,
intendentin apulainen liikemies _Heinonen_, rahastonhoitaja
ylioppilas _Lauri Rautanen_, ylilääkäri lääketieteen kandidaatti
_Lauri Kallioinen_, nuorempi lääkäri lääketieteen kandidaatti _Ilmari
Kalpa_, sotapappi pastori _af Björksten_, hiihtokomppanian päällikkö
jääkärivänrikki _Niilo Kares_, tiedonanto-osaston päällikkö vänrikki
_Lehtonen_ ja ratsuosaston päällikkö aliupseeri _Eino Vartiainen_.
Heti saavuttuaan Tallinnaan ja saatuaan aseet eri joukko-osastot
ryhtyivät tarmokkaasti harjoittelemaan ja hankkimaan puuttuvia
varustuksia.
Kaikki apuretkikuntaan kuuluvat upseerit olivat Viron väliaikaisen
hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välillä tehdyn
sopimuksen mukaan oikeutetut yhtä astetta korkeampaan upseeriarvoon
kuin heillä oli Suomen armeijassa. Everstiluutnantti _Kalm_ teki
sen johdosta Suomen Vapaajoukkojen Ylipäällikölle esityksen upseeriensa
koroittamisesta tammikuun 20 p:nä. Ratkaisun viipyessä odottamattoman
kauan everstiluutnantti _Kalm_ julkaisi päiväkäskyissään N:o 15 ja 18
rykmenttinsä upseereille kuuluvat koroitukset nojautuen yllämainittuun
sopimukseen. Seuraavassa tullaan senvuoksi käyttämään upseerien uusia
arvoja.
Suomalaisille sotilaille Tallinna oli jotakin aivan uutta, siksipä he
viihtyivätkin siellä aluksi sangen hyvin. Oli paljon nähtävää, uutta
ja mielenkiintoista. Ja — mikä oli heille ehkä vielä tärkeämpää —
he itse olivat kaupungin asukkaiden suuren mielenkiinnon esineitä.
Joskin harjoitukset aamupäivisin olivat raskaita ja vartiopalvelusta
ja patrullissa-oloa oli runsaasti, niin useimmat illat olivat vapaita.
Sitäpaitsi majoitus ja ruoka olivat hyviä, joten niistä ei tarvinnut
huolehtia.
Muudan Pohjan Poika kirjoittaa:
»Viru-uulitsalla on tanssipaikka. Siellä pojat käyvät. Siellä
soitetaan rämeä-äänisellä pianolla. Tanssitaan. Virolaiset tytöt ovat
tummatukkaisia, kiihkeitä. Tanssisalin takana on tarjoiluhuone. Siellä
pullonkorkit paukahtelevat. Siellä nauru helisee, ja huumaava, epäselvä
puheensorina kumisee.
»Joskus joku soitannollinen Pohjan Poika istuutuu pianotuolille.
Repäisevä masurkka kajahtaa, tai pianon koskettimet loihtivat esiin
'Kulkurivalssin' tutut säveleet. Silloin käy kuin sähköisku läpi laajan
salin. Harmaatakit alkavat elää. Pohjolan talven vereen syövyttämä
hitaus on poissa.
»Linnoissa kreivien häät vietetään,
on morsiammell' kruunattu pää.
Siell' viihdyt sä...»
»ja niin edespäin. Turhaan hätäytynyt tanssimestari panee koko
vaikutusvaltansa liikkeelle. Pohjan Poika on nyt itsepäinen. Pohjan
Poika tahtoo laulaa. Ja kukapa häntä voisi estää, niin, kuka?»
Pian Tallinnakin alkoi Pohjan Pojista tuntua tympeältä,
vastenmieliseltä. Mutta toista oli kuitenkin Tapa, pieni, likainen
kyläpahanen. Siellä olosta muudan Pohjan Poika kertoo m.m. seuraavaa:
»Meidän hallussamme on kylän kansakoulu. Mutta siinäkään emme majaile
kauan. Pääsemme nyt lähemmäksi asemaa, saamme lämpimämmät asunnot
eräässä ruskeaksi maalatussa, kaksikerroksisessa huvilassa. Huoneemme
on pieni; hät’hätää mahdumme siihen kaikki.
»Pojat sairastelevat. Ollaan ankarassa nuhassa, ja kuume polttaa
tulisena suonissamme. Vieruskumppanini yskii öisin niin, että tuskin
saan ollenkaan nukkua. Aamulla sitten juoksemme kilvan kylän toisessa
päässä asuvan lääkärin luo rohtoja saamaan.
»Ruokamme on kurjan laihaa. Aamulla saamme vettä, päivällä suolavettä,
jota meidän oloissamme kutsutaan lihasopaksi, ja iltaseksi emme mitään.
Mutta leipä meille riittää, ainakin nyt, kun neljä meistä yhdeksästä on
sairaana.
»Harjoitukset täällä ovat kovia. Aamulla päivän valjetessa nousemme,
suoritamme jokapäiväiset tehtävämme ja illalla panemme pimeän tullen
maata. Harvoin tulee valvottua pitemmästi.
»Virolainen asujamisto on täällä tylyä ja itseensä sulkeutunutta.
Kysyessä jotakin saa töykeän vastauksen, jos sitä ylipäänsä
saakaan. Kaupoissa kiskotaan meiltä enemmän kuin muilta ostajilta.
Ruokaloista ei ole puutetta. Mutta ne ovat likaisia, siistimättömiä.
Horjuvajalkaiset pöydät, irvistelevät, paperittomat ja savun mustaamat
seinät. Torakoita runsaasti. Lasit ja lautaset pesemättömiä. Joskus
kuitenkin jäämme viettämään iltaamme niihin. Otamme lasin 'tsajua'.
Hörpimme sen tulikuumana, ja huulet ja kieli puoleksi palaneina
taivallamme kasarmillemme. Pimeää, tympeätä...»
Siksipä ei ole ihme, että kaikki Pohjan Pojat iloitsivat, kun
ilmoitettiin koko rykmentin siirtyvän Tarttoon. Tapaan majoitetut
1:nen pataljoona ja 2:nen K.K.K. saivat käskyn lähteä junalla Tarttoon
tammikuun 26 p:nä klo 7 ap., 1:nen patteri Tallinnasta samana päivänä
klo 6 ap. matkustajajunan mukana, 2:sen pataljoonan jalkaväkikomppaniat
ja ambulanssi Tallinnasta 26 p:nä klo 6,30 ip., esikunta,
hiihtokomppania ja tiedonanto-osasto Tallinnasta 27 p:nä klo 8 ap. ja
2:nen ja 3:s patteri sekä ratsuosasto Tallinnasta 27 p:nä klo 10 ip.
Kaikilla Pohjan Pojilla oli siis edessä väsyttävä junamatka ahtaissa,
pimeissä ja siivottomissa vaunuissa. Mutta olihan matkan määränä
Tartto — Viron sivistyskeskus! Ja päästäisiinhän nyt lähelle rintamaa,
kaivattua rintamaa!
Tartossa odotettiin myös jännityksellä suomalaisten tuloa. Kaupunki
oli tosin päässyt bolshevikien verisestä ikeestä jo parisen viikkoa
aikaisemmin. Mutta asukkaat eivät vielä olleet vapautuneet pelosta,
että bolshevikit täyttäisivät uhkauksensa saapua vielä kerran
kaupunkiin täydentämään verilöylyä, jonka _Kuperjanovin_ sissit ja
panssarijunan miehistö edellisellä kerralla olivat keskeyttäneet. Ei
jaksettu vielä luottaa omiin sotilaihin. Pelättiin, ja pelko loi tumman
varjon koko kaupungin ylle ja sen elämään.
Mutta nyt suomalaiset olivat tulossa — kokonainen rykmentti niitä
samoja suomalaisia, jotka harvalukuisinakin olivat Narvan rintamalla
lyöneet pakosalle bolshevikien sotalaumat.
Jo puolenpäivän aikaan 26 p:nä kadut olivat tulvillaan kansaa, joka
tahtoi olla näkemässä suomalaisten tuloa. Vastaanotto oli järjestetty
mahdollisimman juhlalliseksi. Tartto ja tarttolaiset tahtoivat näyttää,
minkä arvon he antoivat suomalaisille vapaaehtoisille ja heidän
toiminnalleen.
Tapasta lähteneet joukko-osastot saapuivat perille vasta klo 6
tienoissa illalla myöhästyttyään lähdössä.
Yksi komppania virolaisia seisoi asemasillalla kunniavartiona.
Lukuisista vastaanottajista mainittakoon 2:sen divisioonan komentaja,
eversti _Puskar_, kaupungin pormestari, maakunnan hallituksen esimies,
hallituksen edustaja, »Ohistöön» edustajat, joukko sotilashenkilöitä ja
eri yhdistysten edustajat.
Eversti _Puskar_ piti lyhyen tervehdyspuheen saapuneille
vapaaehtoisille. Senjälkeen suomalaiset joukot lähtivät liikkeelle
täydessä sotilaallisessa järjestyksessä soittokunnan soittaessa.
Suunnaton ihmisjoukko oli odottamassa asematalon ulkopuolella.
Suomalaiset komppaniat marssivat ensin Tarton naisyhdistyksen
järjestämän kukittavan neitoparven keskitse. Jokainen vapaaehtoinen —
pataljoonan komentajasta pienimpään lähettipoikaan saakka — sai osansa:
kimpun ihania kukkia, todellisella riemulla annettuja ja mieluisalla
hämmästyksellä vastaanotettuja.
Eläköön-huudoista ei tahtonut tulla loppua. Ihmiset, jotka olivat
värjötelleet useita tunteja ulkona tammikuun pakkasessa odottaen
veljeskansan lähettämiä apujoukkoja, riemastuivat nähdessään harmaat,
voimaa ja intoa uhkuvat sotilaat. Päättäväisyyttä oli luettavana
jokaisen vapaaehtoisen kasvonpiirteissä. Nämä joukot eivät missään
tapauksessa väistyisi. Ne kostaisivat bolshevikeille kaikki julmuudet,
kaikki nöyryytykset... Eläköön, eläköön, eläköön...!
Katuvierillä seisojat tunkeutuivat paikkapaikoin kaikista estetyistä
huolimatta suomalaisten riveihin saadakseen syleillä sotureita,
pelastajia, tai edes puristaa heidän kättään — kauan ja lämpimästi.
Kadut, joita myöten suomalaiset marssivat, olivat mustanaan
riemuitsevaa kansaa. Yksinpä katuvierillä kasvavat puutkin olivat
täynnä ihmisiä, jotka tahtoivat nähdä suomalaisia. Talojen ikkunat oli
kaikki valaistu. Tartto juhli.
Nuoret neitoset katsoivat kirkkain silmin ohimarssivia suomalaisia,
hymyillen — nuo tuossa olivat veljiä. Harmaatukkaiset vanhukset
koettivat hurrata muiden mukana noille harmaapukuisille,
ylpeäryhtisille pojille, huutaa heille: tervetuloa!, mutta ääni tahtoi
tukahtua, suuria, kimmeltäviä kyyneleitä vierähti vuosien uurtamille
poskille, liikutus valtasi mielen. Että kaiken kauhun ja pelon jälkeen
koitti tällainenkin hetki!
Eläköön-huutoja. Tervetuliaistoivotuksia. Liehuvia nenäliinoja. Kukkia.
Laulua. Kyyneleitä. Riemua, sydämen kyllyydestä pursuavaa riemua.
Suomalaiset joukot marssivat raatihuoneen torille, jonka äärillä
monituhantinen ihmisjoukko tungeksi. Riemuhuutojen raikuessa komppaniat
pysähtyivät raatihuoneen edustalle, jossa kaupungin pormestari _Kriisa_
tervehti heitä seuraavalla puheella:
»Tarton kaupungin itsehallinnon nimessä tervehdin teitä, uljaat
Pohjolan sotilaat. Viron valtion lyhyen olemassaolon vakavimpana
hetkenä te riennätte meidän raskaassa taistelussa olevien joukkojemme
avuksi kylki kyljessä taistellen vapauttaaksenne Viron alueen julkeasti
maahan hyökänneistä ryövärijoukoista, jotka tulivat hävittämään
nuorta vapauttamme ja polkivat jalkainsa alle kulttuurisaavutukset
ja ihmisyyden periaatteet. Teidän voimakkaalla avullanne tahdomme
lopullisesti puhdistaa Vironmaan vihollisesta, lujittaa Viron
demokraattista valtiota ja korkealle kohottaa ihmisyyden ja kulttuurin
lipun astuaksemme yhdenarvoisina vapaiden kansojen perheeseen kulkien
käsi kädessä teidän kanssanne, veljeskansamme kanssa, suomalaisten
kanssa. Tervetuloa, veljeskansan urhot, Tarton kaupunkiin!»
Senjälkeen herra _H. Priimägi_ puhui vapaaehtoisille maakunnan
hallituksen nimessä seuraavasti:
»Kunnioitetut, uljaat suomalaiset soturit! Tervehdin teitä Tarton
maakunnan itsehallinnon nimessä. Jo Viron heräämisajasta alkaen
Viron kansa on kantanut sydämessään mitä lämpimimpiä tunteita Suomen
veljeskansaa kohtaan ja pyrkinyt sen kanssa lähempään tekemiseen.
Ulkonaiset mahdit estivät meitä, kuten teitäkin, sitä tekemästä. Suuren
maailmansodan murskaavasta vaikutuksesta 'orjan ikeet' katkesivat,
ja meille avautui mahdollisuus ryhtyä luomaan vapaata Viroa kansan
itsemääräämisoikeuden perusteella. Mutta samalla hetkellä tulivat
julmat bolshevikijoukot, jotka uhkaavat tallata maahan meidän
itsenäisyytemme ja kulttuurisaavutuksemme, ja joiden hirmuhallituksen
alaisena nytkin vielä osa Viron kansaa ja Tartumaan asukkaita huokailee.
»Teidän tulonne herättää asukkaiden sydämissä riemua. Uskon, että
uljaille joukoillemme onnistuu teidän avullanne puhdistaa Viro
vainolaisesta. Jääköön teidän toimintanne meille iäksi mieleen, ja
olkoon se samoin unelmoidun 'Suomen sillan' ensimmäinen nurkkakivi!
Toivon teille lähtiessänne rintamalle onnea ja menestystä.»
Senjälkeen joukot marssivat niille varattuihin majapaikkoihin, jotka
olivat sangen siistit, vaikka kylmyys haittasi niitäkin. Myöhemmin
illalla vapaaehtoiset pääsivät syömään. Komppania kerrallaan
vietiin heidät ruokalaan, jossa heitä kestittiin erinomaisella
tattariryynipuurolla, valkeilla liinoilla peitettyjen pöytien ääressä.
Pojat muistelivat mustaa Tapaa ja pistelivät hyvillä mielin poskeensa
annoksen toisensa jälkeen koskemattakaan hapankaalikeittoon.
Seuraavana päivänä eversti _Kalm_ saapui jäljellä olevien joukkojensa
kera Tarttoon.
Tartto miellytti ulkomuotonsakin puolesta suomalaisia vapaaehtoisia.
Suorat, leveät kadut, uudenaikaisia kivitaloja, kaikkialla puhdasta —
sanalla sanoen suomalaismallinen kaupunki. Kaupungin vieressä on vielä
ihana Tuomiovuoren puisto vanhan tuomiokirkon raunioiden ympärillä.
Pohjan Pojat olivat 27 p:nä tilaisuudessa näyttämään tarttolaisille
pelottomuuttaan ja neuvokkuuttaan ottamalla osaa erään tulipalon
sammutukseen katsojien hurratessa.
»Suomen silta» oli päivän tunnussana. Kaupunki oli liputettu.
Sanomalehdet tervehtivät innokkain sanoin suomalaisia joukkoja. Niinpä
»Postimees» kirjoitti tammikuun 27 p:nä:
»Tervetuloa Tarttoon, urhokkaat Pohjan Pojat! Kaksinkerroin olkaa
tervetulleita tänne: ennen kaikkea apulaisina ja liittolaisinamme
taistelussa yhteistä vihollistamme, sitä Venäjällä syntynyttä
bolshevikihirviötä vastaan, joka uhkaa hävittää nuoren Viron valtion,
ja jonka verenhimoisen sortajapainajaisen alta hiljainen Tarttomme
vastikään vapautui! Siitä vapautumisesta, joka monelle kymmenelle,
ehkäpä sadoille kansalaisillemme merkitsi pelastusta mitä julmimmasta
ja loukkaavimmasta kuolemasta, olemme suuressa määrin kiitollisuuden
velassa Suomen kansalle, mutta etenkin teille, uljaat Pohjan Pojat,
jotka jalomielisesti ja omanvoitonpyynnittä innolla olette jättäneet
kotilietenne ja työnne kiiruhtaaksenne lahden ylitse panemaan henkenne
alttiiksi veljeskansan vapauden puolesta. Suomalaisten uhrautuvainen
apu, josta Viron kansa iankaikkisesti on oleva kiitollinen Suomelle,
on meitä tehokkaasti tukenut kiivaassa taistelussa sekä aineellisesti
että vielä enemmän siveellisesti: se on nostanut sotaväkeänne voimaa ja
vauhtia vahvistaen ja ylläpitäen sen itseluottamusta ja taisteluintoa.
»Viron kansa on aina epäluottamuksella ja jonkinlaisella pelolla
katsellut vieraita sotilaita, jotka ovat liikkuneet maassamme, sillä ne
ovat aina olleet vieraan sortomahdin näkyviä ja eläviä työaseita. Mutta
nyt, millainen ero, millainen vastakohta: teitä katsotaan ja teidät
otetaan vastaan riemusta, kiitollisuudesta ja ihailusta pamppailevin
sydämin. Eilen illalla torille kokoutuneen ihmisjoukon innostunut
mieliala todisti sitä. Sitä kohotti näet vielä yleinen tietoisuus
siitä, että vaikka olettekin vieraasta maasta tulleet, niin olette
sittenkin omia, heimolaisiamme, veljeskansaamme, joka polveutuu samasta
alkukansasta ja puhuu nykyäänkin samaa kieltä kuin me. Me virolaiset
olemme Suomea aina kunnioittaneet ja ihailleet sen kansallista
sivistystä ja sen uljasta taistelua vapauden ja itsenäisyyden puolesta,
jota olemme tarkanneet suurimmalla myötätunnolla ja jännityksellä,
ammentaen siitä itsellemme rohkeutta ja uskoa kansallisen sorron
pimeimpänä aikana. Ja tämä veljeskansa, jolla on onnellisempi kohtalo
kuin meillä, on nyt osoittanut ansaitsevansa meidän kunnioituksemme ja
ihailumme mitä suurimmassa määrin: Viron kansan kohtalon hetkellä se ei
tyytynyt vain sanoihin, vaan ryhtyi teoin auttamaan.
»Mutta siinä ei ole vielä kaikki: olette tuoneet kerallanne suuren
historiallisen hetken, ainutlaatuisen Suomen ja Viron historiassa:
molemmat veljeskansat, jotka maantieteellisten ja poliittisten
olojen pakosta ovat eläneet vuosisatoja erossa toisistaan, ovat nyt
Suomen puolelta tulleen uhrautuvaisen avun kautta ensi kertaa pitkän
ajanjakson jälkeen valtiopoliittisesti tavanneet toisensa ja alkaneet
yhdessä toimia. Uusi ajanjakso Itämeren suomensukuisten kansojen
historiassa voi alkaa Teidän tulostanne Viroon. Toivokaamme, että
siitä muodostuu kestävä ystävyys — liitto, se Suomi-Viro-unioni, josta
viimeaikoina on puhuttu, ja jonka kautta Suur-Suomen ja Suur-Viron aate
todenperästä näyttää olevan mahdollinen toteuttaa.
»Ei viel' ois aikas ilta,
Jos heimoushenkeä ois,
Vaan syntyä voisi silta,
Mi kansani yhteen tois.»
Siksi olkaa heimoveljinämme ja taistelutovereinamme kaksinverroin.
tuhatkerroin tervetulleet maahamme, kaupunkiimme! Teidän osoittamanne
osanotto ja antamanne apu tässä taistelussa takaa Viron kansalle varman
ja lopullisen voiton: asia, jonka hyväksi niin paljon uhrautuvaisuutta
on osoitettu, ei voi, ei saata kaatua, vaan sen osaksi tulee varma
onnistuminen.
»Eläköön Suomenmaa!
Eläköön sankarilliset liittolaisemme!
Eläköön reippaat Pohjan Pojat!»
Suomalaisten vapaaehtoisten lyhyt Tartossa olo oli kuin yhtä ainoata
yhtämittaista juhlaa. Juhla upseereille teatteri »Vanemuisen» avarassa
salissa. Juhla kaikille Pohjan Pojille samassa paikassa. Innostavia
puheita. Soittoa. Laulua. Tanssia. Yleistä riemua. Ylenpalttista
ystävyyttä. Runsasta tarjoilua kaupungin ja kaupunkilaisten
kustannuksella. Unohtumattomia iltoja.
Pohjan Pojat olivat tänä aikana päivän sankareita. Missä ikinä
he liikkuivat, yksitellen, parittain tai joukossa, kaikkialla he
kohtasivat ystävällisiä katseita. Kaupunkilaiset tulivat heidän
luokseen, puristivat kättä, lausuivat ystävällisiä sanoja, kutsuivat
heitä koteihinsa, joissa sitten kestittiin ylenpalttisesti ja
kohdeltiin kuin rakkaimpia vieraita ainakin.
Tarttolaisten suurenmoinen ystävyys yllätti vallan Pohjan Pojat. He,
jotka olivat nähneet Tallinnan ja Tapan ja tunteneet itsensä niissä
vieraiksi, tapasivat Tartossa sen, mitä he olivat Suomesta lähtiessään
odottaneet Virossa tapaavansa: veljeskansan.
Muudan Pohjan Poika päättää innostuneen kuvauksensa Tartossa olosta:
»Moni meistä on löytänyt täältä toisen kodin, uusia äitejä ja isiä,
sisaria ja veljiä ja — pelkään pahoin — morsiamia.»
Eräs ambulanssihenkilökunnasta taas kirjoittaa:
»Suomalaiset Viron retkeilijät eivät koskaan unohda sitä lämmintä
mielialaa, mikä Tartossa tulvi heitä vastaan, niitä ystävällisiä
ihmisiä, jotka niin auliisti jakoivat lahjojaan, ja niitä suloisia
koteja, jotka väsyneille aarteitaan antoivat. ‒ ‒ ‒
»Mutta lyhyt, lyhyt kuin kirkas päivä loppumattomien öiden edessä oli
viivähdyksemme Tartossa. Työmme meitä kutsui; paljon köyhempinä ja
heikompina olisimme lähteneet öitämme kohti, jos meille ei olisi suotu
noita ihania päiviä, jotka tarttolaiset meille antoivat.»
Lämmittävänä, voimaa ja kestävyyttä antavana muistuivat sittemmin
Tartossa vietetyt päivät ja tarttolaisten ylenpalttinen ystävyys kaiken
kurjuuden ja kärsimyksen keskellä rintamalla taistelevien Pohjan
Poikain mieleen. Sen kansan puolesta he taistelivat! Niiden ihmisten
luottamusta he eivät saattaneet pettää, maksoi mitä maksoi!