Molemmin puolin ketjut olivat tuossa tuokiossa taistelukunnossa.
Konekiväärit alkoivat rätistä ja kiväärit paukkua kummaltakin puolen.
Tuli kiihtyi kiihtymistään. Vihollinen ampui räjähtävillä kuulilla.
Panssarijunan ja sotalaivojen tykkien kumea jylinä sekautui taistelun
melskeeseen.
»En ole ennen kuullut sellaista musiikkia», kertoo muudan mukana
ollut virolainen. »Päämme päällä on kuin rakeet pieksäisivät ikkunaa,
ääni vain on vihlovampi. Puiden oksia sataa maahan. Eräs sähkölanka
tempautuu vinkuen kerälle ja kiemurtelee maassa kuin mato.
»Meidän maihinnousujoukkojemme kolminkertainen ketju — suomalaiset
edessä, toinen ja kolmas rivi meidän iskujoukkojamme — tunkeutuu
vihollisen päälle. Eräs konekivääri joutuu epäkuntoon, ei ammu.
Majuri _Ekström_ juoksee kuulasateessa sen luo, saa sen jälleen
käyttökelpoiseksi, ja se tatattaa edelleen. Muudan suomalainen upseeri
johtaa ryhmäänsä seisoen pystyssä vihollisen tulen alaisena. Eräs
15-vuotias suomalainen vapaaehtoinen on juossut viitisenkymmentä
askelta ketjun eteen ja ampuu karabiinillaan niinikään seisaaltaan.
Kuulia lentää kuin rakeita, mutta poikanen jää kuin vihollisen kiusalla
vahingoittumattomaksi.»
Kun suomalaisten ja virolaisten tarkka ja kiivas tuli teki viholliselle
mahdottomaksi päästä kartanoon suoraan edestä, koetti se kiertää
puolustajat lähettäen sekä vasemmalta merenrantaa pitkin että oikealta
saartojoukkoja. Virolaiset saivat käskyn levittää ketjuaan oikealle.
Äärimmäiseksi sille sivustalle lähetettiin vielä ryhmä suomalaisia
vänrikki _T.P. Alfthanin_ johdolla. Se syöksyi uhkarohkeasti —
välittämättä edes käyttää hyväkseen läheisen mäenharjanteen tarjoamaa
suojaa — lakeuden poikki oikealle siivelle täydellisesti vihollisen
näkyvissä. Kuin ihmeen kautta ryhmä pääsi luotituiskun lävitse
ainoatakaan miestä menettämättä. Se pakotti vihollisen peräytymään
verissä päin. Toisellakin siivellä saartoyritys epäonnistui täydelleen.
Vihollinen peräytyi. Kuitenkaan Lagenan taistelu ei ollut vielä
lopussa. Vain sen ensimmäinen jakso oli päättynyt.
Majuri _Ekström_ aavisti, että kun vihollinen kerran oli saanut
käskyn raivata tieltään Lagenaan sijoittuneet joukot, ei se heittäisi
yritystä niin helpolla sikseen. Voitiin laskea, että vihollinen tekisi
seuraavan hyökkäyksen etelästäpäin rautatien suunnalta, jonne sen ketju
oli painunut. Konekivääreille määrättiin asemat. Kartanon puiston
ja kiviaidan juuri tältä suunnalta odotettavissa olevan hyökkäyksen
torjumiseen tarjoamia edullisia puolustusasemia pantiin kuntoon ja
vahvistettiin.
Kun vihollista ei kuitenkaan kuulunut, saivat Lagenaan sijoittuneet
joukot käskyn valmistautua jättämään kartanon klo 2 ip. jatkaakseen
matkaa Narvaa kohden.
Lähtö myöhästyi kuitenkin kymmenisen minuuttia. Komppaniat olivat
juuri asettumassa marssijärjestykseen kartanon luo, pari patrullia
oli lähetetty ympäristöön, toinen rautatietä kohden. Silloin kiivas
kiväärituli alkoi yht'äkkiä etelästäpäin.
Vihollinen hyökkäsi uudelleen!
Sekasorto syntyi hetkeksi. Majuri _Ekströmin_ ja 3:nnen komppanian
päällikön, vänrikki _Laaksosen_ järkähtämätön rauhallisuus ja
neuvokkuus pelastivat kuitenkin tilanteen. 3:nnen komppanian miehet,
joista useimmat olivat jo Suomen vapaussodan aikana taistelleet majuri
_Ekströmin_ johdolla, ja jotka luottivat täydellisesti päällikköihinsä,
tekivät uljaasti tehtävänsä, hajautuivat nopeasti ketjuun ja avasivat
tulen. Konekiväärit sijoitettiin asemiin, ja pian ne olivat toiminnassa
rauhoittaen omia miehiä ja syösten kuolemaa hyökkäävän vihollisen
keskelle. Virolaiset asettuivat myöskin asemiin ja täyttivät taistelun
kuumuudessa hyvin paikkansa. Osa joukoista asettui kartanon puutarhan
eteläreunaan, toinen osa pitkin maantien vartta.
Kun vihollisen alkurynnäkkö oli lyöty takaisin ja tuli oli harventunut,
huomasivat Lagenan puolustajat erään sotilasosaston marssivan ohi
kartanon eteläpuolitse. Ensimmäinen ajatus oli, että se oli vihollinen.
Mikä oli niin ollen sen tarkoitus? Aikoiko se sivuuttaa Lagenaan
jääneet joukot ja hyökätä Narvan kimppuun käyneiden komppanioiden
selkään? Jos vihollinen olisi tehnyt niin, olisi kaikki luultavasti
ollut hukassa. Suomalaiset 1:nen, 2:nen ja 4:S komppania olisivat
tuhoutuneet ilman, että majuri _Ekström_ olisi joukkoineen voinut heitä
auttaa.
Koko Narvan operatsionisuunnitelma oli rakennettu sen kokemuksen
varaan, että venäläisten upseerien johtamat joukot useimmiten puskevat
päänsä kiveen ymmärtämättä kiertää sitä, s.o. hyökkäävät vihollisen
kimppuun punnitsematta, onko sen tuhoaminen toivotun tuloksen
saavuttamiseksi välttämätöntä, vai riittääkö vain edessä olevan joukon
sitominen ja sivuuttaminen.
Jännityksellä majuri _Ekström_ odotti, mihin suuntaan joukko oli
kääntyvä, länteen vai itään? Se kääntyi länteen; oli siis kysymyksessä
vain entistä laajempi kartanon kiertämisyritys. Lähenevää joukkoa
vastaan avattiin tuli.
Mutta mikä oli kyseessä?
Idästä lähenevä joukko eteni kyllä ketjussa, täydessä
taistelujärjestyksessä, mutta huolimatta siihen kohdistetusta tulesta
ei sen puolelta ammuttu. Olisiko mahdollista, että se olisi sittenkin
virolaisjoukko? Kartanosta lakattiin ampumasta. Syntyi jännittynyt
äänettömyys. Ketju läheni yhä. Mutta miten oli selitettävissä joukon
äskeinen kiertoliike, jos se todella oli virolainen? Entäpä, jos
kysymyksessä olikin vain vihollisen salakavala yllätysyritys. Ketjua
ei saanut päästää kartanoon asti. Lähenevälle joukolle huudettiin,
että sen tuli heti pysähtyä ja vasta heitettyään maahan aseensa
tulla lähemmäksi, muussa tapauksessa sitä ammuttaisiin. Ketju ei
huolinut käskystä, vaan tuli yhä lähemmäksi. Silloin avattiin sitä
vastaan kiivas konekivääri- ja kiväärituli, johon ketju vastasi. Siis
vihollinen! Kartanosta suunnattu tuli pakotti sen kuitenkin pian
peräytymään.
Vihollisen tarkoituksena oli epäilemättä ollut päästä aivan kartanon
luo ja sitten käsigranaateilla tuhota sen puolustajat. Suunnitelma oli
varsin hyvin harkittu, ja paljon ei puuttunut sen onnistumisesta.
Vihollisen rynnistys etelästä jatkui yhä.
Tilanne oli sekava. Hämärä vielä lisäsi yleistä epävarmuutta.
Bolshevikeja tunkeutui virolaisten perässä aina kartanon luo. Vasta
silloin huomattiin heidät vihollisiksi ja avattiin murhaava tuli heitä
vastaan. Suuret rykelmät jäivät makaamaan pihamaalle.
Huolimatta suomalaisten ja virolaisten pelottomasta puolustuksesta ja
tarkasta tulesta bolshevikit eivät luopuneet hyökkäyksestä. Epätoivon
vimmalla he rynnistivät voimatta kuitenkaan pakottaa suomalaisia
ja virolaisia luopumaan asemistaan. Tilanne oli kuitenkin mitä
arveluttavin. Bolshevikit olivat ympäröineet Lagenan kartanon kolmelta
puolelta tehden joka taholta vimmattuja hyökkäyksiä sitä vastaan.
Koko Merikylän desantin asema oli uhattu. Merellä odottavaan laivastoon
saapuikin jo illalla tietoja, että Lagena oli muka vihollisen hallussa
ja desanttijoukot hajoitettu ja tuhottu.
Suomalaisten upseerien, ensi sijassa majuri _Ekströmin_, uljaan
esimerkin innostamat 3:nnen komppanian miehet virolaisten avustamina
pitivät kuitenkin puolensa hirvittävästä tykki-, konekivääri- ja
kiväärituIesta huolimatta ja löivät rynnäkön joka puolella kerran
toisensa perästä takaisin, kunnes vihollinen vihdoin havaitsi turhaksi
jatkaa toivotonta taistelua ja vetäytyi yön tullen takaisin. Osa pakeni
sekasorrossa Narvaan päin, toinen osa jäi piileksimään läheisiin
metsiin ja antautui sittemmin lännestä tuleville joukoille. Kaatuneina
heitä jäi Lagenan kartanon ympärille parisensataa miestä.
Edellä on mainittu patrulleista, jotka lähetettiin liikkeelle ennen
taistelun toista jaksoa. Toinen niistä sai kokea sangen kovia.
Korpraali B. kertoo siitä seuraavaan tapaan:
»Kersantti _Gunnar Bilkenroth_ sai käskyn 7 vapaaehtoisen puhelinmiehen
kera lähteä katkaisemaan rautatietä Lagenan luona. Seuraavat
ilmoittautuivat: _Sigurd Ahlström, Väinö Borg, Harald Elfgren, Toivo
Jaakkola, Sulo Laitinen, Paul Nyman_ ja _Gustaf Sederholm_. Juuri
lähdettäessä saapui vartiolta metsänlaidasta raportti, että muutamia
sotilaita näkyi kentällä. Samalla pyydettiin kiikaria. Siihen ei
kuitenkaan kiinnitetty huomiota, ja tämä laiminlyönti muodostui
joukollemme kohtalokkaaksi.
»Lähdimme kentän ylitse kulkemaan asestuksenamme kiväärit, 1 rautakanki
ja 1 käsigranaatti. Kun olimme edenneet kilometrin verran, näin minä
n. 30 metrin päässä edessäni sotilaan, jolla oli harmaa karvalakki
päässään. Samassa pamahti joka pensaan takaa. Me heittäydyimme maahan
ja vastasimme tuleen.
»Ammunta levisi kauas meistä vasemmalle pitkin vihollisen ketjua. Sen
vasen siipi näytti loppuvan meidän lähenemme. Yleinen ammunta alkoi
kaikkialla ympärillämme sekä kartanosta että vihollisen asemista.
Me makasimme vihollisten ja toveriemme ristitulessa. Granaatteja
räjähteli. Emme tienneet, tulivatko ne virolaisista sotalaivoista vai
bolshevikien panssarijunasta.
»Muutamien minuuttien laukaustenvaihdon jälkeen _Bilkenroth_ komensi:
ketju takaisin! Minä en kuullut sitä, mutta nähtyäni hänen valkoisen
lakkinsa kaukana takanani aloin minäkin ryömiä taaksepäin. Lähin
naapurini, _Laitinen_, haavoittui ja huusi surkeasti apua. Saadakseni
hänet vaikenemaan vedin häntä n. 100 metriä taaksepäin, mutta sitten
hän haavoittui toisen ja kolmannen kerran ja menetti tajuntansa. Luulin
hänen kuolleen ja jätin hänet.
»_Sederholm_ oli äärimmäisenä vasemmalla sivustallamme. Hänen jalkainsa
välitse lensi kuula, ennenkuin hän ennätti heittäytyä maahan. Hänen
arvelunsa mukaan vain 5 m. päässä hänestä makasi muudan bolsheviki,
jonka hän laukaustenvaihdossa sai ammutuksi. Konekiväärikin oli
sijoitettu lähelle. Kuulia tuli kuin herneitä läkkipeltiä vastaan.
Minun edessäni oli toinen konekivääri, mutta siihen punaisten ketju
näyttikin loppuvan. _Elfgren_ sai kuulan lakkinsa ja manttelinsa
lävitse; shrapnellin siru tempasi _Nymanilta_ lakin ja hiuskiehkuran.
_Bilkenroth_ sai pieniä haavoja kasvoihinsa räjähtävästä kuulasta. Kun
_Elfgrenin_ kivääri joutui epäkuntoon ja hän heitti sen pois, kohotti
_Ahlström_ päätään nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, mutta sai kuulan
läpi aivojensa ja kuoli heti. _Jaakkola_ haavoittui kahdesti.
»Maa, jolla ryömimme taapäin, oli jäätynyttä suosammalta, vettä
mättäiden välissä. Ehdittyäni muutamien kasvavien puiden luo
nousin ylös, koska minulla oli suonenvetoa toisessa jalassani ja
niin ollen vaikeaa ryömiä. Silloin olin jo likomärkä, ja vettä oli
saappaissanikin. Sitten juoksin kartanoa kohden heittäytyen aina
välillä maahan, kun kuulia rakeili liiaksi ympärilläni. Minua ammuttiin
vielä tällöin molemmilta puolilta. Kuitenkin pääsin niin lähelle, että
muudan aliupseeri rohkeni tulla ottamaan selvää, olinko ystävä vai
vihollinen. Hänen kerallaan menin kartanoon. Silloin ei vielä muita
ollut joukostamme palannut. Toiset jäivät makaamaan paikoilleen, kunnes
hämärä saapui ja laukaustenvaihto lakkasi. Vihollisen ampumaketju
tapasi sillä välin _Elfgrenin_, joka oli olevinaan bolsheviki puhuen
ryssää ja juosten heidän kerallaan kappaleen matkaa. Minun jälkeeni
saapui kartanoon _Bilkenroth_, sitten _Elfgren_, jota meikäläiset
myöskin ampuivat, ja viimein _Nyman_ ja _Sederholm_ yhdessä. Illalla
seisoessani vartiossa metsikön laidassa kuului kentältä avunhuutoja.
Sinne lähetetyt sanitäärit löysivät _Jaakkolan_ ja _Laitisen_.
»Vaikka siis retkemme tarkoitusperä jäi saavuttamatta, oli
sillä mielestäni se merkitys, että se paljasti bolshevikien
äkkiyllätysyrityksen, ja että meidän rintamanosallamme bolshevikit
eivät päässeet, uskaltaneet tai ehtineet niin lähelle kartanoa kuin
metsikön luona ja suurella maantiellä.»
3:nnen komppanian kokonaistappio Lagenan kartanon taistelussa oli 2
kaatunutta, nim. sotilaat _Erkki Pesola_ ja _Samuel Prättälä_, sekä 7
haavoittunutta. Puhelinkomppanian kaatuneista ja haavoittuneista on
edellä tehty selkoa. Virolaisista haavoittui muutamia, m.m. 2 upseeria.
Vihollinen oli tosin toistamiseen peräytynyt, mutta ei tiedetty,
milloin se kävisi uudelleen rynnäkköön. Miesten oli niin ollen jäätävä
ketjuun vielä taistelun lakattuakin. Heille tuotiin lämmintä ruokaa ja
teetä sinne. Majuri _Ekström_ kulki pitkin ketjua lausuen sanan siellä,
toisen täällä, kiittäen ja rohkaisten miehiään. Mieliala oli erittäin
reipas. Sotilaat koettivat tehdä olonsa mahdollisimman mukavaksi. He
hakivat alleen heiniä, joiden päällä he sitten loikoilivat jutellen
kaskuja, katsellen tykinvälähdyksiä taivaalla ja kuunnellen tykkien
mahtavaa jyskettä.
Majuri _Ekström_ oli lähettänyt kapteeni _Pauluksen_ Udriakylään
jääneen virolaisen komppanian luo saattamaan sen järjestykseen. Hänen
tuli joukkoineen, jos vihollinen vielä kerran hyökkäisi Lagenan
kimppuun, tehdä kiertoliike ja hyökätä bolshevikien selkään. Lagenan
taisteluun osaaottanut virolainen komppania oli lähetetty asemiin
valtamaantien molemmille puolille kartanosta länteen. Se otti yön
kuluessa vangiksi suuren joukon bolshevikien harhailevia ratsumiehiä ja
patrulleja.
Sittenkuin klo 12,15 yöllä oli saatu tieto, että 1:nen komppania oli
illalla vallannut Narvan, ja että Vaivaraan asettunut vihollinen oli
taistelutta antautunut virolaisille, joiden kanssa majuri _Ekström_
saavutti yhteyden, koottiin joukot puolenyön jälkeen ja lähdettiin
marssimaan Narvaa kohden. Udriakylään sijoitettu virolaiskomppania sai
käskyn siirtyä Lagenaan suojelemaan sinne jääneitä haavoittuneita,
joiden hoidosta lääkäri _Kaarlo Melartin_ huolehti.
* * * * *
1:nen komppania luutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunnan
kanssa jätti Lagenan kartanon 18 p:nä klo 12,30 päivällä. Tuskin
se oli ehtinyt lähteä, kun Lagenan ensimmäinen taistelu alkoi.
Luutnantti _Eskola_ lähetti miehen tiedustelemaan majuri _Ekströmiltä_,
tarvittiinko apua. Lähetti palasi ilmoittaen, että komppanian
käskettiin jatkaa matkaansa ja täyttää sille määrätty tehtävä.
Pikamarssissa riennettiin Riigin kylää kohden. Tiedettiin, että 2:nen
komppania oli matkalla samaan päämäärään Narvan Joensuun kautta ja
4:s komppania sekä _Varmavuoren_ nopeat tiedustelijat suorinta tietä.
Kysymyksessä oli, kenelle kunnia Narvan valloituksesta tulisi jäämään.
Tällä välin tavaton sekasorto vallitsi Narvassa. Punaisia joukkoja
kulki edestakaisin. Bolshevistisen väestön keskuudessa hermostuneisuus
niinikään oli vallalla. Kuvaavaa on, että kun lauantaina, tammikuun
18 p:nä, aamupäivällä joku oli muutaman kahvilan edustalla huutanut:
valkoiset tulevat!, niin se oli synnyttänyt tavattoman pakokauhun.
Jokainen oli ollut kuulevinaan kiväärien pauketta aivan läheltä, mikä
tietysti oli omiaan lisäämään paniikkia.
Päivällä taistelu syntyi bolshevikisotilaiden kesken. Matruusit olivat
näet konekiväärein sulkeneet sillat Narovajoen ylitse estääkseen
pakokauhun valtaan joutuneita sotilaita peräytymästä taistelutta
Narvasta. Tällöin, kerrotaan, torille keräytyneet maaväen sotilaat
kiihtyneinä hankkivat konekiväärejä ja avasivat tulen sillan toisessa
päässä olevia matruuseja vastaan, jotka puolestaan maksoivat samalla
mitalla. Kaatuneita ja haavoittuneita oli molemmin puolin runsaasti.
Kaupunkilaisten tietojen mukaan bolshevikien johtajat, _Trotski,
Anvelt_ y.m. komissaarit, olivat olleet vielä klo 5 ip. Narvassa
kiihoittaen joukkoja taisteluun ja vaatien kaikkia asukkaita ottamaan
osaa puolustautumiseen.
1:nen komppania eteni pikamarssissa. Etumaisina kulkevat 1:nen joukkue
ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunta joutuivat
vihollisen kanssa kosketuksiin ensimmäisen kerran Törvajoen luona,
josta tie Riigiin haarautuu valtatiestä. Luutnantti _Varmavuori_
tiedustelijoineen oli siellä parastaikaa kiivaassa taistelussa.
Bolshevikit karkoitettiin. Matkaa jatkettiin sitten Riigin kylään,
josta vihollinen kuitenkin komppanian lähestyessä oli peräytynyt joen
ylitse vieden mukanaan tykkinsä. Komppania jatkoi senvuoksi marssiaan
Narovajoen reunaa pitkin kulkevaa tietä kohti Narvaa kiihdyttäen yhä
kulkuaan.
Komppania saapui Narvan esikaupunkiin aivan vihollisen aavistamatta.
Bolshevikit odottivat näet suomalais-virolaisia joukkoja lännestäpäin
Narvan maantietä pitkin. Esikaupungista otettiin mukaan opas ohjaamaan
komppaniaa raatihuoneelle, joka oli päätetty valita kaupungin
puhdistustyön lähtökohdaksi. Tiedettiin kyllä, että kaupungissa oli
monikymmenkertainen vihollinen, mutta silti ei ainoakaan epäillyt
seurata uhkarohkeita päälliköitä.
Jonossa juosten riennettiin pitkin pimeitä katuja. Vastaan tulevat
punaisten patrullit ammuttiin heti maahan ja jatkettiin juoksua. Klo
5,20 ip. komppania saapui raatihuoneen torille, ampui yhteislaukauksen
kivääreistään ja kajahdutti voimakkaan eläköön-huudon kaupungin
valloituksen kunniaksi. Heti senjälkeen räiske ja pankkina alkoivat:
ryhdyttiin puhdistustyöhön. Pikalähetti riensi kiirehtimään 2:sta
komppaniaa avuksi.
2:nen komppania oli lähtenyt Merikylästä rientämään Narvan Joensuuta
kohden. Kun oli saavuttu lähelle kauppalaa, lähetettiin 10-miehinen
kärkijoukko edeltä. Se saapui vastusta kohtaamatta kauppalan laitaan.
Mutta silloin bolshevikit avasivat äkkiarvaamatta kahdelta taholta
kiivaan tulen lähestyviä suomalaisia vastaan, jotka heittäytyivät
asemiin ja vastasivat tuleen.
Bolshevikien tuli harveni pian, kunnes taas äkkiä joen toiselta
rannalta heidän konekiväärinsä ja kiväärinsä alkoivat rätistä. Pienen
etujoukon asema oli tukala, mutta tilanteen pelasti komppanian
päävoima, joka saapui parhaaseen aikaan. Lyhyen tulenvaihdon jälkeen
bolshevikit jättivät kauppalan. Viimeiset pakenijat jäivät makaamaan
Narovan jäälle suomalaisten kuulien kaatamina. Saaliiksi saatiin 2
kenttäpuhelinta, 4 kenttäkeittiötä, 2 hevosta, muutamia kiväärejä y.m.
Kauppala oli suomalaisten hallussa klo 11 ap.
Oli vähältä, ettei 2:nen komppania valtauksen suoritettuaan joutunut
virolaisen laivaston tykkitulen alaiseksi. Merellä viipyvät sotalaivat
olivat näet saaneet käskyn ryhtyä pommittamaan Narvan Joensuuta.
Viime hetkessä majuri _Ekströmin_ onnistui lähettää laivoille sana,
että 2:nen komppania oli jo vallannut kauppalan, ja että pommitus oli
suunnattava Jamburgiin.
Kauppalan asukkaat valmistivat vapauttajilleen päivälliset ja
osoittivat heille kaikin tavoin kiitollisuuttaan. Parin tunnin kuluttua
virolainen laivasto saapui kauppalan satamaan. »Lennuk» jäi merelle,
»Lembit» sensijaan saapui laiturin luo.
»Se hetki on suurenmoinen, kaunis ja liikuttava», kertoo muudan
virolainen meriupseeri. »'Lembitin' soittokunta soittaa 'Porilaisten
marssia', jonka säveleet voimakkaina kaikuvat läpi tyynen ilman. Sää on
leuto ja kirkas, joen pinta rasvatyyni. Sillan luo on pian keräytynyt
koko kauppalan asujamisto tervehtimään 'Lembitiä' heiluttaen valkeita
nenäliinoja. Kun on tultu lähemmäksi siltaa, soittaa soittokunta Viron
kansallislaulun. Paljastetuin päin, osa kuunnellen, osa laulaen mukana,
ilmaisee sekä laivan komennuskunta että rannalla seisova ihmisjoukko
tunteensa.
»Ylentävästi vaikuttaa tietoisuus siitä, että vielä vastikään
vihollisen vallan alla huokailleen maan, Viron valtion, rajalle me nyt
vapauttajina saavumme, voimme laulaa tuntien samaa sydämessä kuin sanat
ilmaisevat: 'Mu isamaa, mu önn ja rööm!' Kyyneleet kimmeltävät silmissä
monella rannalla seisojista, jotka voivat jälleen tuon verrattain
lyhyen, mutta sitä vaikeamman kauhun ja kärsimysten ajan jälkeen tuntea
olevansa vapaita. He tuntevat oman valtakuntansa suojelevan käden,
jonka merkkinä sini-musta-valkea lippu liehuu ylpeästi 'Lembitillä!'
Merimiehillämmekin on syytä riemuun: onhan juuri oikeastaan heidän
ansionsa, että rannikkomme on puhdistettu bolshevikeista; ilman
laivaston tukea ei pohjoisella rintamallamme olisi voitu toivoakaan
niin nopeaa etenemistä. On tunne siitä, että meriväki ei ole pettänyt
heihin pantua luottamusta, ja että se on ollut tehtävänsä tasalla
täyttäen työnsä vielä ennen meren jäätymistä. ‒ ‒ ‒
»Rannalla olevilta ihmisiltä kuulemme uskomattomia kertomuksia
bolshevikien julmuuksista. Ennen lähtöään he ovat, kuulemma,
toimeenpanneet joukkosurmaamisen (n. 30 henkilöä, enimmäkseen naisia).
Surmatuille on ripustettu kivi kaulaan ja ruumiit heitetty jokeen.
Sillä kohdalla, johon 'Lembit' on asettunut, kerrotaan olevan joukon
ruumiita joen pohjassa. Ei voisi uskoa. Mutta kun näytetään rannalla
viruvaa vanhahkon naisen ruumista, pitää, tahtoopa tai on tahtomatta,
uskoa. Ennen lähtöään bolshevikit ovat täältä ottaneet pakolla
tarpeikseen vielä kymmenkunta neitosta, jotta olisi hauskempaa lähteä.»
Kapteeni _Kanervan_ pyynnöstä »Lembit» pommitti kahden tunnin ajan
Riigin kylää karkoittaakseen vihollisen patterin sieltä.
Klo 3,30 ip. 2:nen komppania lähti jatkamaan matkaansa Riigin kylän
kautta Narvaan. Noin virstan päässä Narvan Joensuusta, kapteeni
_Kanervan_ ilmoituksen mukaan, komppania sai saaliikseen 1.500 kpl.
3-tuuman tykin ammuksia ja 2 tykkiratasta, jotka vihollinen oli
jättänyt nopeasti paetessaan.
Tiellä 1:sen komppanian lähetti tuli komppaniaa vastaan pyytäen sitä
kiiruhtamaan mahdollisimman nopeasti. Komppania kulki loppumatkan
juosten ja saapui raatihuoneen torille n. tuntia myöhemmin kuin 1:nen.
Yhdessä ne ryhtyivät sitten tarmokkaasti puhdistamaan kaupunkia. Sitä
kesti koko yön. Komppanioista haavoittui 5 ja joutui kadoksiin 2.
Saaliiksi saatiin koko vihollisen divisioonan esikunta päällikköineen
ja 27:nnen venäläisen rykmentin päällikkö esikuntineen, divisioonan
kuormasto, yksi järeä tykistöpatteri sekä suuret määrät sotatarpeita ja
muonaa y.m. sekä paljon vankeja.
Klo 9 ip. luutnantti _Eskola_, Narvan valloittaja, lähetti majuri
_Ekströmille_ pikalähetin mukana muistikirjan lehdelle kirjoitetun,
näin kuuluvan raportin:
»Majuri.
Kello 5.20 ip. valloitimme 1:nen komppania Narvan kaupungin. Vangiksi
saimme brigadin päällikön ja koko staabin, samaten rykmentin päällikön
ja koko staabin, kuormaston, 200 hevosta, 1 raskaan tykin ja paljon
vankeja, joita ei vielä ole luettu, toistasataa punakaartilaista
y.m. paljon. Kello 6.40 ip. saapui samaa tietä meidän perässämme 2.
komppania.
Eläköön, suomalaisilla on Narva!
_Eskola_.
Kolme haavoittunutta, m.m. vänrikki Tenhunen. S—a.
Punikit aikovat vankien puheitten mukaan tänä yönä hyökätä kaupunkiin.
Jos tulee väkeä lisää, tulkaa Riigin kautta, tie on vapaa.»
Kapteeni _Kanerva_ taas ilmoitti saaneensa saaliiksi 3 täydessä
kunnossa olevaa tykkiä, ammuksia, suuren määrän hevosia, kuormaston,
muonaa y.m.
Ivangorodin puolelle paenneet venäläiset ja virolaiset punaiset joukot
ryhtyivät yöllä hyökkäykseen yrittäen vallata kaupungin. Heidät lyötiin
kuitenkin suurin tappioin takaisin. Sitten he avasivat tykkitulen
kaupunkia ja etenkin raatihuonetta vastaan. Suomalaisten valtaamat
tykit vastasivat tuleen, sittenkuin vangiksi saadut bolshevikien
tykkimiehet oli pakotettu voittajien palvelukseen. Ainakin eräs heistä
paukuttikin hyvillä mielin entisiä aseveljiään päin. Vihollisten tykit
vaikenivat pian senjälkeen.
Narvaa kuuluisasta, huimapäisestä valloituksesta otamme tähän vielä
muutamia katkelmia mukana olleiden muistiinpanoista.
»On jo jokseenkin pimeää», alkaa konekiväärinjohtaja M. kertomuksensa,
»saapuessamme Riigin kylään, vaikka kello on vasta noin kolmen
paikkeilla. Tie kulkee pitkin Narovajoen rantaa. Joen toiselta puolen
kuuluu vähän väliä venäjänkielisiä huutoja ja ratsujen jalankopinaa,
toisinaan pilkoittaa valo jonkin mökin ikkunoista. Tuskinpa siellä,
enempää kuin taloissakaan, joiden ohi ajamme, aavistetaan meidän olevan
näin lähellä. Mutta varmasti kuunnellaan sykkivin sydämin sitä vähäistä
hälyä, jonka joukkomme saa aikaan.
Noin tunnin verran edettyämme taivas edessäpäin alkaa vaaleta. Narvan
valot! Miehet, jotka marssivat jonossa molemmin puolin tietä, saavat
komennuksen »mars mars!». Varjoja, kivääri kädessä, alkaa sukeltautua
esiin pimeästä kärryjen kummaltakin sivulta häipyen taas pimeään,
ajomiehet lyövät hevosta selkään — aletaan lähestyä Narvaa.
Vaikka kaikki käsittävätkin hetken vakavuuden, ei kuitenkaan olla
täydellisesti selvillä yrityksen suuruudesta: lähteä sadalla miehellä
valtaamaan kaupunkia, jota piti olla puolustamassa moninkertainen
vihollisjoukko — omat joukot taas siksi kaukana, ettei apua ole
toivottavissa, ennenkuin se jo olisi liian myöhäistä. Mutta sellaiset
ajatukset eivät tule mieleenkään; nuori veri nauttii pimeyden
romantiikasta pienen, suloisen jännityksen hermoja kiihoittaessa.
Edestä kuuluu silloin tällöin laukauksia: joitakin bolshevikien
ratsureita on ammuttu.
Kuormasto pysähdytetään. Tulee käsky: »Kaikki konekiväärit kärkeen!»
Ensimmäinen kivääri saa kuitenkin jäädä takapäähän suojelemaan
jälkijoukkoa.
Eräällä torilla etujoukot saavat näkyviinsä ratsumiehiä, jotka heti
katoavat muutaman laukauksen jälkeen. Matka suunnataan raatihuoneen
torille. Siellä kävelee muutamia siviilihenkilöitä, jotka ovat aivan
pyörällä päästään. Eräästä porttikäytävästä pistäytyy esille mies,
kumarahko, keski-ikäinen. Heti suunnataan kiväärit häntä kohden. Mies
hätäytyy, pudottaa piippunsa, kädet ylös, ja tuskallinen huuto pääsee
huulilta:
— Nje streljaitje, jaa sotsialdemokraat, jaa sotsialdemokraat! [Älkää
ampuko, olen sosiaalidemokraatti, olen sosiaalidemokraatti.]
Mies nähtävästi luulee, että punaisten patrulli on liikkeellä.
Kello 5.20 marssivat joukot raatihuoneen torille, etunenässä toinen,
kolmas ja neljäs konekivääri. Tori on aivan tyhjä. Bolshevikeista
ei ole muuta todistamassa kuin punainen lippu raatihuoneen portaiden
kaiteessa ja ovelle naulatut määräykset neljän v. 1890 tienoilla
syntyneen asevelvollisuusluokan mobilisoimisesta, varustettuina
kuuluisan _Anveltin_ allekirjoituksella.
Heti aluksi lähetetään toinen konekivääri erästä katua eteenpäin
Narovajoen siltaa kohden tekemään tietä selväksi. Jonkin matkan päässä
saman kadun varrella sijaitsevan bolshevikiesikunnan luona miehet
tapaavat kuusi ryssää, jotka ammutaan maahan. Auto nousee samassa
sillalta päin kadulle aikoen nähtävästi raatihuoneelle. Mutta äkkiä se
kai vainuaa vaaraa ja kääntyy ympäri. Miehet panevat pyssyt paukkumaan,
mutta pimeys, auton nopeus ja vähäinen aika tekevät ampumisen
tuloksettomaksi. — Tässä autossa muuten taru kertoo istuneen itsensä
Trotskin.
Vähitellen koko valtausjoukko on keräytynyt torille. Kuormasto ottaa
haltuunsa keskiosan. Raatihuoneen portaiden juurella muudan nuori mies
alkaa vetää »Jääkärien marssia». Lauluun yhdytään siellä täällä kunnes
tulee kielto — laulun aika ei ole nyt.
Kuumeinen touhu alkaa vallita torilla. Kuriireja lähetetään, patrulleja
pannaan kiertämään ja konekiväärit asetetaan asemiin torin nurkille.
Pari vänrikkiä ja minä päätämme lähteä joen toiselle puolen katsomaan.
Tultuamme noin sadan metrin päähän sillasta näemme miehen ratsastavan
käyden vastaamme. Annamme hänen tulla lähelle, sitten juoksemme aseet
ojennettuina häntä kohden ja karjumme kolmella kielellä:
— Kädet ylös! Alas!
Hän hyppää alas, ja kasakkapukuinen upseeri seisoo edessämme. Hänet
riisutaan aseista ja ryhdytään pitämään kuulustelua. Hän kertoo
olevansa matkalla esikuntaan.
— Mihin armeijaan kuuluu? — Venäjän armeijaan. — Punaiseen? — Niin.
— Eikö hän tiennyt kaupungin olevan valkoisten hallussa? — Ei. —
Onko sillan toisella puolen paljon bolshevikeja? — Yksi komppania,
kaksisataa viisikymmentä miestä.
Hänet lähetetään raatihuoneelle tutkittavaksi. — Peloton mies: sangen
rauhallisena ja hymyillen hän seisoo ojennettujen kiväärinpiippujemme
edessä.
Matka sillan toiselle puolen jää sikseen. Mutta uuden yrityksen tekevät
toinen konekivääri ja ryhmä jalkaväkeä vänrikki _Matti Tenhusen_
johdolla. He ovat päässeet sillan keskipalkoille, kun vastaan tulee
mies kädet ylhäällä. Kaikki hyökkäävät häntä kohden, bolsheviki
peräytyy, kunnes äkkiä häviää hämärään. Samassa konekivääri alkaa
rätistä sillan toisella puolen. Siinä vänrikki Tenhunen haavoittuu
käteen, eräs miehistä jalkaan ja muudan saa päänahkansa halki. Vähän
aikaa meikäläisten konekivääri yrittää laulaa, mutta paikka on tukala:
sähkölamppu palaa sillan läntisessä päässä, bolshevikit saattavat
tähdätä hyvin, sillan itäpää taas on aivan pimeä.
Toinen konekivääri asetetaan tämän jälkeen Länsi-Narvan linnaa,
Hermannsfestiä, vastapäätä olevalle penkereelle, josta se hallitsee
myöskin siltaa. Pian senjälkeen sinne tuodaan myös ensimmäinen
konekivääri ja venäläinen, bolshevikeilta saatu »Maxim».
Tällä välin saapuu kaupunkiin toinen komppania, jota pikalähetti on
lähetetty hakemaan Narvan Joensuusta. Se saapuu kello seitsemän ajoissa
ja lähtee puhdistamaan Hermannsfestiä.
Kello kymmeneltä rupeaa satamaan granaatteja kaupunkiin.
Tähtäyspisteenä näkyy olevan raatihuone, useimmat projektiilit osuvat
näet sen ympäristöön, ja seuraavana päivänä saamme ihailla sen
seinässä reikää, jonka jokin nenäkäs granaatti on tehnyt — kuitenkaan
vahingoittamatta huoneissa nukkujia.
Sotilaan täyttää aina omituisen juhlallinen tunne kuunnellessaan tykin
jyräystä ja projektiilien vonkumista. Kiväärinrätinä tuntuu suulaiden
naisten lörpöttelyltä, mutta tykinjyske on kuin vanhojen miesten vakava
keskustelu.
Pian meikäläisten patteri alkaa vastailla tuleen. Ja silloin tuntuu
entistä juhlallisemmalta: toinen sanoo neljällä tykillään neljä
painavaa sanaa, toinen vastaa neljä, jos mahdollista, vielä painavampaa
sanaa, ja niin keskustelu jatkuu pienin väliajoin aamuun asti.
* * * * *
Makaan sillalle suunnatun konekiväärini takana penkereellä. On kylmä
loikoa jäisellä maalla.
Puolenyön tienoissa alkaa sillanpäässä, sähkölampun alla näkyä tummia
hahmoja. Joukko taajenee ja tulee pari metriä eteenpäin, etenee vähän,
mutta alkaa sitten taas vetäytyä taapäin. Silloin pistämme konekiväärit
soimaan. Kuuluu sekasortoista melua, joka häipyy sillan pimeään. Jokin
tumma möhkäle vain jää makaamaan juuri sähkölampun alle. Koetamme
kiikarilla saada siitä selkoa, mutta se on mahdotonta.
Niinkuin ainakin pimeässä, ovat täällä havaintojen teossa korvat
silmiä paljon etevämmät. Korviensa avulla saattaa päättää, että
nyt bolshevikiratsumiehet yrittävät jäitse kaupunkiin, sillä
rantapenkereeltä kuuluu konekiväärien rätinää ja hevosten kavioiden
kopsetta. Hyökkäys on torjuttu, sillä konekiväärien tuli on verrattain
laimeaa. Kaupungista kuuluu aina silloin tällöin räiskettä, patrulli on
metsästämässä.
Makaan konekiväärin takana odotellen uutta hyökkäystä. Sillan takaa
kuuluu vain epämääräistä kohinaa, josta en voi mitään päätellä. Kello
kahdelta yöllä kohinan tarkoitus käy selville. Kuuluu kova pamaus,
muutamaksi sekunniksi lieska valaisee joen, ja silta lentää ilmaan.
Komea näky, kun palavat sillankappaleet kohoavat puolentoistakymmenen
metrin korkeuteen.
Silta ei kuitenkaan ole mennyt kokonaan rikki, aamulla näet sen
ylitse tulee muutamia hämmästyneen näköisiä ihmisiä, jotka kertovat
bolshevikien lähteneen koko Itä-Narvasta pois. Käväisemme myös
katsomassa, mikä mahtaa olla se musta möhkäle, jonka olemme yöllä
ampuneet sähkölampun alle, ja toteamme sen olevan seulaksiammutun
hevosen.
Aamulla kaikki parturituvat ovat täynnä pestäviä, parrakkaita miehiä,
ja kun puolenpäivän tienoissa kutsutaan ruoturintamaan »Narvan
kaupungin päivällisiä» varten, saattaa huomata, miten kokonaan
aiheettomia ovat bolshevikien huhut »parrakkaista, mustista miehistä»,
jotka muka hyökkäävät puukko hampaissa».»
Muudan 2:sen komppanian sotilas kertoo kaupungin puhdistustyöstä:
'Lähdemme komppanianpäällikkömme johdolla liikkeelle. Saavumme erään
torin laitaan. Edestämme kuuluu hevosten kavioiden kopsetta ja
kärryjen tärinää. Kuulemme siellä huudettavan ja ärjyttävän venäjäksi.
Avaamme silloin tulen konekivääreistä ja kivääreistä; vihollinen
vastaa heittämällä meitä kohden muutamia käsipommeja. (Seuraavana
päivänä käydessämme katsomassa toria näemme, mitä jälkeä ammuntamme
on jättänyt. Siellä makaa useita hevosia kuolleina ja niiden keskellä
kymmenittäin kaatuneita, kiinalaisia, ryssiä ja virolaisia.)
Kuljemme eteenpäin puhdistaen kaupunkia. Saavuttuamme erään rakennuksen
lähistölle huudetaan meille pimeästä:
— Keitä siellä on?
Kapteenimme huutaa kysyjille vastaan:
— Keitä siellä sitten on?
— Rahjan kolmas komppania, kuuluu vastaus.
— Me olemme suomalaisia vapaaehtoisia, huutaa kapteeni _Kanerva_ ja
vaatii heitä antautumaan.
Vastauksena on naurunrähäkkä, jonka jälkeen konekiväärit ja kiväärit
alkavat molemmin puolin tuiskia tulta. Laukaustenvaihtoa kestää
puolisen tuntia. Sitten vihollinen lakkaa ampumasta ja ilmoittaa
antautuvansa.
Kolme miestä rientää heitä kohden, mutta sieltä ammutaan heitä
osaamatta kuitenkaan.
Kapteeni _Kanerva_ komentaa tulta. Kiivas ammunta kestää hetkisen.
Sitten punaiset luopuvat enemmästä vastarinnasta. Viemme heidät
raatihuoneelle, jossa heidät tarkastetaan ja lasketaan.'
4:nnen komppanian osuus päivän taisteluihin ei ollut suuri. Se oli
kyllä marssinut Olginaan, verrattain lähelle Narvaa, mutta koska
»miehistö oli äärimmäisen nopean etenemisen vuoksi lopen uupunut»,
määräsi komppanian päällikkö, jonka käytettäväksi oli saapunut yksi
komppania virolaistakin, hyökkäyksen alettavaksi vasta klo 2 yöllä,
jolloin Narva oli jo vallattu.
_Varmavuoren_ tiedustelijoilla oli sensijaan paljon puuhaa. Yrittipä
tämä vajaa 30-miehinen joukko valloittaa Narvan kaupungin lännestä
käsin — siis juuri siltä taholta, josta bolshevikit odottivat
vihollisiaan!
Annamme luutnantti _Varmavuoren_ kertoa tiedusteluosaston vaiheista
Narvan valloituspäivänä.
'Minä saan määräyksen ottaa kiinni 4:nnen komppanian, jonka sanotaan
lähteneen Narvaan, ja mennä sen edellä sinne. Eroan majurista Lagenan
portilla. »Toivon, että sinä olet ensimmäinen Narvassa», ovat hänen
viimeiset sanansa silloin. »Ymmärrän», vastaan, ja niin lähdemme
pikamarssissa ottamaan kiinni 4:ttä komppaniaa. (Se ei kuitenkaan ollut
vielä lähtenytkään, vaan hoiteli haavoittuneitaan Lagenan kartanossa.
Manaus oli päässyt majurilta, kun hän oli tavannut komppanian yhä vielä
Lagenassa. Hän lähetti kuriirin peräämme pysähdyttääkseen meidät.
Kuriiri tuli kuitenkin liian myöhään. Olimme silloin jo taistelussa
bolshevikien kanssa Törvajoen luona.)
Lähdemme Lagenan kartanosta pikamarssissa. Neiti _Elfride v. Hippius_
ajaa hevosella ohitsemme luullen hänkin 4:nnen komppanian olevan
edellämme. Tiellä kaksi vihollisen ratsumiestä tulee häntä vastaan,
mutta neitimme ajaa heidät karkuun majurin lahjoittamalla browningilla.
Nyt vasta huomaamme, ettei 4:s komppania ole lähtenytkään. Lähetän
pikaviestin kiiruhtamaan sitä heti apuun. Sitä odotellessamme ryhdymme
taisteluun.
Yksi ryhmä muodostaa ketjun muiden jäädessä erään tiilirakennuksen
taakse reserviin. Laukaustenvaihto on kiivas ja tulinen. Liikettä alkaa
näkyä oikealla sivustalla harvassa metsikössä. Lähetän sinne reservistä
yhden ryhmän, joka joutuu heti taisteluun kiertoliikettä tekevän
vihollisen kanssa. Mieheni ajavat vihollisen takaisin ottaen 6 vankia
ja ampuen 8.
Nyt kiinnitämme huomiomme vasemmalle siivelle, sieltä näet vartio
ilmoittaa vihollisen koettavan suurempaa kiertoliikettä. Lähden yhden
ryhmän kera sinne käskien vänrikki _Nygårdin_ pitämään puoliaan
keskustassa. Tullessani sivustalle bolshevikit tekevät saartoa. Heidät
lasketaan lähelle — ikävä vain, ettei meillä ole vielä konekiväärejä —
ja annamme sitten kivääreistä minkä kerkeämme. Vihollinen peräytyy.
Koko ajan on keskustasta kuulunut ammuntaa. Ihmettelen vain, miten
laukaukset kuuluvat niin sivulta ja takaa. Asia selviää. Vihollinen
on näet hyökännyt niin kiivaasti, että _Nygård_ on ollut pakotettu
peräytymään parisataa metriä. Kun tulen takaisin, on hän kuitenkin jo
onnistunut ottamaan takaisin entiset asemansa. Minut nähdessään hän
nousee ylös, hyppää kiviaidan taakse alkaen ampua seisaaltaan.
Konekiväärit saapuvat. (Luutnantti _Vuorisalon_ K.K.K. ja 1:sen
komppanian etujoukot.) Aluksi annetaan hiukan viivatulta kylään,
sitten: — Ylös! Hurraa-a-a! ja niin painellaan taas kilpaa kylään.
Kuulat vinkuvat korvissa, mutta eteenpäin pyritään vain.
Kylän reunassa otetaan viholliselta kaksi konekivääriä ja käännetään
ne taloja kohden. Kuitenkaan ei niillä ammuta kuin hetkinen, kun taas
aletaan juosta eteenpäin. Emme ole päässeet pitkääkään matkaa, kun
minun välttämättömyyden pakosta täytyy seisahtua. Syynä äkilliseen
pysähtymiseen! on vain karkumatkoille lähtenyt nappi, joka saa aikaan
sen, että alushousut äkkiä valahtavat polviini. Minua harmittaa.
— Seis, pojat! huutaa vääpeli _Kurvinen_, älkää juosko! Herra
ratsumestarin kalsonginnappi putosi!
Mutta pojat eivät ole kuulevinaankaan, syöksyvät vain entistä vauhtia
eteenpäin, ja niin »herra ratsumestari» saa juosta perässä minkä
kerkeää kantaen housujaan.
Kylän takana on aukea, jonka poikki aivan läheltä juoksee puro,
Törvajoki. Silta kulkee joen ylitse. Siinä näemme hevosen ajajineen ja
kuormineen pyrkivän eteenpäin. Huudamme heitä seisahduttamaan, mutta
huutomme kaikuu kuuroille korville. Silloin laukaisen. Hevonen pysähtyy
tienviereen jalkaan haavoittuneena.
Mies makaa kärryillä kuolleena, niiden vieressä toinen, kolmas taas
katoaa sillan alle. Rattailta saamme kaksi konekivääriä, patruuneja,
vaatteita ja paljon muuta tavaraa. Konekiväärit kiskaistaan alas ja
aletaan niillä ampua suljetussa järjestyksessä peräytyvää vihollista.
20 minuuttia myöhemmin olemme ottaneet haltuumme Olginan kartanon,
johon myös avuksemme tullut 4:s komppania saapuu. Vähän ajan kuluttua
1:nen komppania marssii ohitsemme matkalla Riigin kylään.
Taistelussa emme ole saaneet naarmuakaan, mutta vihollinen ei
ole päässyt yhtä ehjin nahoin. Kaatuneita ja haavoittuneita
bolshevikeja makaa maassa pitkin kenttää. (Jäljessämme tulevan
ambulanssin ilmoituksen mukaan oli maantiellä ja sen varsilla 48
ruumista.) Saaliiksemme olemme saaneet 4 konekivääriä ja 23 vankia.
Hyökkäys on onnistunut vallan erinomaisesti. Onhan suorastaan
ihme, että 27 miehellä olemme vallanneet kylän keskellä päivää, ei
äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä, vaan todellisella taistelulla.
Täytyy tunnustaa, että olemme Fortuna-rouvan suuressa suosiossa.
Jatkamme pian matkaa kohti edessämme olevaa Narvaa. 4:s komppania jää
Olginaan. Sillä onkin aamupäivällä ollut kuumat paikat Repnikissä,
joten se joutaakin lepäämään. Mutta minä, kunnianhimon kiihoittamana,
arvelen voivani valloittaa koko maailman 27 poikani kanssa — ja riennän
eteenpäin kohti Narvaa.
Narvaan johtava valtatie on suora ja leveä. Jonkinverran metsää
kasvaa sen vasemmalla puolella, mutta laaja tasanko aukeaa oikealle.
Lähellä Narvaa — noin 400 metriä sen etukaupungista — yhtyy maantiehen
rautatieltä päin tuleva sivutie, joka on syöpynyt niin syvälle
hiekkaiseen maahan, että sivulta katsoen ei sillä kulkijoista näy
muuta kuin yläruumis. Lähetessämme teiden risteystä huomaamme siellä
hiljalleen kulkevan suuren joukon hevosia matkalla Narvaan.
— Se on vihollisen kuormasto. Siitä voimme kaapata hyvän saaliin,
sanon. — Eteenpäin, pojat!
Olemmekin erehtyneet, tultuamme lähemmäksi karavaani pysähtyy, ja
silloin huomaamme, ettei se olekaan mikään kuormasto, vaan peräytyvän
rykmentin jäännös tykistön kera.
Olemme keskellä aukeaa. Mitä tehdä? Hyökätäkö vai ei? Lähteäkö karkuun
vai pysyäkö paikoillaan? Koetetaan jokaista keinoa. Komennan ampumaan
yhteislaukauksen ja senjälkeen heittäytymään maahan. Onkin aika etsiä
suojaa, sillä täydellinen rajuilma nousee sieltä. (Kello oli n. 3,30
ip.) Kuulia tulee ensin pisaroina, mutta sitten myrskyn heittämänä
kuurona. Vastaamme laukauksiin.
Maassa näkyy selvästi, missä konekiväärin suihku kulkee. Se lähenee
Nygårdia heittäen lunta ja hietaa hänen silmilleen. _Nygård_ painaa
poskensa maahan, pää käännettynä minua kohden.
— Saitkos lunta silmillesi? ilkun minä.
— Sain, vastaa hän vain.
Mutta kun minä saan saman satsin soraa, kadotan haluni irvistellä.
Kuulasadetta jatkuu näin kotvan aikaa, kunnes äkkiä sodan ukkonen
jyrähtää, ja shrapnelli kiitää metrin verran maan pinnan yläpuolella
aivan meidän ylitsemme, tunkeutuu takanamme maahan ja räjähtää siinä.
On kuin olisi harjalla vedetty pitkin selkääni shrapnellin lentäessä
ylitsemme. Jokainen meistä tekee sille kunnioittavan kumarruksen
painaen nokkansa puolitoista tuumaa syvälle saven sisään.
— Jestas, jos ne ampuvat kartesheja, ei meistä jää ainoatakaan
jäljelle, kuiskaan _Nygårdille_.
— Peräydytään Törvajoen luo, ehdottaa hän.
— Älä toivo, poika! Ei yksikään voi peräytyä elävänä. Kestetään tässä,
jos voidaan, kuiskaan. — Ampukaa harvaan, pojat, etteivät patruunat
lopu!
Oikealla vieressäni makaa kersantti _Hjalmar Välimaa_, joka vitsailee
ampuessaan. Äkkiä hän vaikenee.
— Välimaa, kuiskaa joku.
Katson sinnepäin.
— Mikäs _Välimaalle_ tuli?
Hän on kuolonkalpea ja painaa päätänsä maata vastaan.
— _Välimaa_, mikä teitä vaivaa? kysyn.
En saa vastausta. Veri pulppuaa hänen suustaan, ja maa rinnan alla
punoittaa. Hän on saanut kuulan sydämeensä.
Tilanne kärjistyy yhä. Viholliset alkavat ampua sivustasta. Meidän
täytyy ryhtyä johonkin. Ketju on käännettävä keinolla millä hyvänsä.
Yksitellen sitä käännetään. Kun »professori» _Wallertin_ vuoro tulee
siirtyä paikoilleen, nousee hän ylös, astuu pari askelta, mutta jääkin
seisomaan puuskuttaen vihasta.
— _Wallert_, maahan! käsken.
— Prhss! pärskyttää hän. — S—nan polsut, kiroilee hän ja ampuu.
— _Wallert_, maahan! huudan.
Ei mitään apua. _Wallert_ vain kiertää paikoillaan kuin parempaa
makuupaikkaa hakeva koiranpentu.
— S—nan polsut! kuuluu yhä _Wallertin_ julmistunut ääni. — Kyllä teidät
vielä paha perii!
_Wallert_ ja ei millään saada maahan, hän seisoo vain ja ampuu.
* * * * *
En käsitä, minkä vuoksi vihollinen lopuksi peräytyy. Me seuraamme sitä
aina Narvan etukaupunkiin asti, jossa estämme erään lentokoneen lähdön
ja anastamme sen.
Olemme Narvan etukaupungissa. Pysähdymme siihen odottamaan 4:ttä
komppaniaa, mutta kun sitä ei ala kuulua, lähetän sananviejän
kiirehtimään sitä.
Bolshevikit ampuvat rakennusten välistä. Me makailemme luonnon ja
ihmiskäsien muodostamissa kuopissa. Konekiväärimme ovat hyvissä
asemissa valtakadun varrella. Vastailemme bolshevikien laukauksiin.
Panssarijuna lähestyy kulkien kauempaa ohitsemme ja ampuu meitä
konekivääreillä. Vitsailemme siitä ja nautimme elämästämme. Olemme
kaikki hyvin tyytyväisiä siihen, että juna on luotu kulkemaan
kiskoilla, joten ei ole pelkoa sen liiallisesta lähestymisestä. Juna
saa puolestamme kulkea missä sitä haluttaa.
Hevonen vetäen vankkureita lähestyy tietä myöten. Neiti _v. Hippius_
siellä seilaa »muinaisaikain taisteluista ryysyinen» punaisen
ristin lippu toisessa kourassaan ja pistoli toisessa. Hänellä on
lappalaispieksut jalassa. Kyytimies protesteeraa eikä tahdo tulla
edemmäksi, ja Elfride-neiti toruu niin, että lakeus kaikuu. Huudan
hänelle, ettei hän tulisi lähemmäksi, mutta siitä neitimme ei ole
tietävinäänkään, toruu vain ja heiluttelee pistoliansa ukon nenän
edessä.
Lähettimme saapuu 4:nnestä komppaniasta ja ilmoittaa sen vielä jonkin
aikaa aikovan levätä Olginassa. Lähetän heidän luokseen toisen
kuriirin, joka palatessaan tuo tiedon, että 4:s komppania kyllä pian
tulee avuksemme. Mutta heti senjälkeen saamme sanoman, ettei ole
toivoakaan avusta 4:nnen komppanian puolelta, sen miehet kun ovat liian
väsyneitä. Kehoittavat meitä peräytymään. Sen kuullessani melkein
itken kiukuissani. Lähetän raportin majuri _Ekströmille_ pyytäen häntä
lähettämään 3:nnen komppanian avukseni. Saan vastauksen, että se on
mahdotonta, 3:s komppania on näet ollut koko päivän tappelussa, eikä
vaara vieläkään ole ohitse.
Se lyö kunnianhimoiset toiveeni myttyyn. Olemme Narvassa, mutta emme
voi tunkeutua kaupunkiin muutaman miehen voimalla, kun ketään ei olisi
apuna hädän tullen. Ajattelen ensin lähteä kaikesta huolimatta, mutta
luovun tuumasta, sillä enhän saa uhrata miehiäni kunnianhimoni tähden.
— Jospa olisin saanut edes yhdenkään raportin 1:sestä tai 2:sesta
komppaniasta, mutta sitäkään ei saavu, ja niin Narva jää minulta
valloittamatta.'
Tiedusteluosasto peräytyi 2 km. päähän Narvasta. Siellä se yhtyi
Lagenasta klo 1,10 yöllä lähteneeseen 3:nteen komppaniaan, johon 4:s
komppania ja sen luona ollut virolainen komppania olivat liittyneet
Olginassa. Majuri _Ekströmin_ yhteisellä johdolla nämä joukko-osastot
marssivat sitten vastarintaa kohtaamatta Narvaan tammikuun 19 p:nä
klo 6 ap. Päivällä kapteeni _Schulginin_ komentoon uskotut loput
Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta saapuivat kaupunkiin.
Itä-Narva ja Narvan rautatienaseman tienoot puhdistettiin 19 p:nä.
Narvan kadut ja torit tarjosivat aamulla kammottavan näyn:
punaisten ruumiita virui hevosenraatojen keskellä. Kaikki Venäjän
bolshevikiarmeijan monet kansallisuudet suomalaisista ja virolaisista
kiinalaisiin saakka olivat edustettuina ruumiskasoissa, joita ei
ehditty heti korjata pois verisiltä kaduilta.
Bolshevikien valtakaudella oli Narvassakin tietysti toimeenpantu
murhia. Kaiken kaikkiaan parisataa henkilöä oli saanut surmansa, niistä
osa naisia. »Poliittisia vankeja» säilytettiin Kreenholmin vankilassa,
jossa he saivat maata paljaalla kivilattialla. Bolshevikien loppuajalla
oli näistä vangeista suurin osa ammuttu tai muuten surmattu.
Pidätettyjä oli vankeusajalla kohdeltu raa'asti, piesty ja lyöty
pampulla. Punaisten hirmutekojen virallisessa tutkintopöytäkirjassa
mainitaan vanginvartioiden kertoneen, että m.m. erästä suomalaista
vapaaehtoista kohdeltiin julmasti.
Tästä tapauksesta »Vaba Maan» kirjeenvaihtaja kertoo muistelmissaan
elämästä Narvassa bolshevikien aikana:
»Vielä enemmän kuin virolaisia bolshevikit vihasivat suomalaisia. Jos
he saivat suomalaisia vangiksi, koettivat he keksiä oikein tepsiviä
kidutuskeinoja.
»Kerran tuotiin muudan suomalainen Kreenholmin vankilaan. Onnetonta
oli jo tiellä sinne piesty ja piinattu, mutta se katsottiin vielä
vähäiseksi, ja vankilan päällysmiehet _Jögi_ ja _Katajew_ tekivät
puolestaan minkä voivat. Ruoskittiin, lyötiin nyrkillä, poljettiin
jaloin, katkottiin luita — suomalainen ei päästänyt ääntäkään. Lyötiin
maahan, mies nousi rauhallisesti pystyyn ja katseli pieksäjiään
miehekkäästi silmiin aivan kuin sanoakseen: pieskää, jos se teitä
huvittaa. Suomalaisen miehekkyys ärsytti pieksäjiä vielä enemmän.
Lyötiin edelleen, kidutettiin kaikin tavoin, suomalainen ei vain
äännähtänytkään. Vimmastunut _Jögi_ karjaisi: — Eikö se piru
väräytä jäsentäkään! ja pieksi edelleen. Mutta voitto jäi sittenkin
suomalaiselle: hän vaikeni loppuun saakka, kunnes kiukustuneet
pieksäjät väsyivät. Tyynesti suomalainen lähti teloituspaikalle
katsellen halveksien murhaajiaan.»
* * * * *
Narvaan saavuttuaan majuri _Ekström_ lähetti Viron sotilasjohdolle näin
kuuluvan raportin Narvan valloituksesta:
»Joukkojen! 1:nen komppania hyökkäsi 18.I.19. klo 5,20 ip. Narvaan.
Hyökkäys tapahtui uhkarohkeasti tunkeutumalla sisään kaupunkiin
pohjoisesta. Vihollinen, joka oli odottanut meitä lännestä suuren
maantien suunnalta, tuli täydelleen yllätetyksi. 2:nen komppania,
joka oli tullut Narvan Joensuun kautta, saapui 1:sen komppanian
tueksi klo 6,40 ip. Vihollisen divisioonan esikunta ja yksi rykmentin
esikunta henkilökuntineen joutuivat vangiksemme. Saaliiksemme jäi yksi
4-tykkinen patteri, n. 100 hevosta, suuri määrä sotatarpeita ja yksi
lentokone. 4:s komppania tunkeutui suurta tietä myöten Lagena—Narva.
Minun 3:s komppaniani ja kapteeni _Pauluksen_ 2 virolaista komppaniaa,
joiden tehtävänä oli suojella joukkojeni selkäpuolta, taistelivat
menestyksellisesti. Klo 12 yöllä saimme ensimmäisen kerran yhteyden
hyökkäävien virolaisten joukkojen kanssa. Senjälkeen minun 3:s
komppaniani ja molemmat virolaiset komppaniat viipymättä marssivat
Narvaa kohden. Minun täkäläiset voimani ovat nyt n. 600 miestä ja yksi
2-tykkinen patteri. Olen nimittänyt kapteeni _Pauluksen_ kaupungin
komendantiksi. Kaupungin hallituksen olemme jo kutsuneet koolle ja
postiyhteyskin on jo järjestetty.»
* * * * *
Majuri _Ekströmin_ ja kapteeni _Pauluksen_ johtamien
maihinnousujoukkojen taistelujen aikana virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s
rykmentti olivat jatkaneet etenemistään.
Ankarampaa vastarintaa oli niillä odotettavissa vasta Vaivaran luona,
jossa oleviin lujiin juoksuhautoihin tammikuun 17 p:nä, asukkaiden
tiedonannon mukaan, kokonainen rykmentti bolshevikeja oli saapunut.
1:sen rykmentin 14:s komppania ja Kalevan maleva saivat rykmentin
komentajalta käskyn ryhtyä 18 p:nä hyökkäykseen vihollisen asemia
vastaan tykistövalmistuksen jälkeen.
Mutta jo muutaman laukauksen pamahdettua kaksi lähettilästä saapui
vihollisen puolelta ilmoittamaan rykmentin antautuvan. Sotimishalu
oli siltä lopussa. Sitäpaitsi suomalais-virolainen desanttijoukko
oli Lagenan luona katkaissut paluutien Narvaan. Klo 6 ip. koko 86:s
tarkk'ampujarykmentti kaikkine sotatarpeineen antautui. Vangiksi
joutui: 31 upseeria, m.m. rykmentin komissaari, 630 sotilasta ja
rykmentin esikunta. Sotasaaliiksi virolaiset saivat: 9 »Maxim»
konekivääriä nauhoineen, 89 hevosta 14 vankkurit, 1 reen, 12
kenttäkeittiötä, 4 laatikkoa konekiväärin varaosia, 1 patruunarattaat
ja 500 kivääriä.
Virolaiset rykmentit pysähtyivät 18 p:n iltana linjalle Auveree—Repnikin
kartano ja siitä pohjoiseen.
* * * * *
Tieto Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon urotyöstä levisi sekä on
että Suomeen aikaansaaden suunnattoman innostuksen molemmissa maissa.
Kotimaan ja Viron lehdet kilpailivat keskenään yhä uusien lähempien
tietojen antamisessa tästä suuresta voitosta.
Viron armeijan ylipäällikkö sai sanoman Narvan valloituksesta vasta 19
p:nä juuri lähtiessään »Estoniassa» vietettävään »Suomen iltaan».
Viron itäinen raja oli saavutettu!
Narvan valloitus teki suomalaisista Viron vapaussodan alkuaikojen
suuria sankareita. Tästä hetkestä saakka koko Viro puhui heistä
kiitollisuudella ja kunnioituksella — toistaiseksi.
Yhä useammin kertomuksia ja yhä enemmän tai vähemmän tarunomaisia
juttuja näkyi Viron sanomalehdissä suomalaisten vapaaehtoisten
urotöistä. Otettakoon tähän niistä pari luonteenomaista näytteeksi
virolaisten silloisesta suhtautumisesta vapaaehtoisiin.
'Erään kerran kaksi suomalaista joutui bolshevikien käsiin, toinen
heistä osasi viroakin. Bolshevikin esimies, jolla oli jo käsissään
surmaamiskäsky, kysyi uhmaavasti:
— Miksi te tulitte meitä vastaan? Ettekö pelänneet, että teidät
tapetaan?
Suomalainen vastasi:
— Mitäpä minä olisin pelännyt! Minä tahdoin tappaa sinut, nyt sinä
tapat minut, mutta perästäpäin tulee minun veljeni ja tappaa kuitenkin
sinut. Voitto aina jää meille.
Kiduttaminen ja lopuksi teloitus olivat tietysti vastauksena
suomalaisen rohkeuteen.
Kymmenen suomalaista tiedustelijaa saapui pimeässä ensimmäisten
joukossa Joensuuhn. He päättivät mennä edelleen Narvan suuntaan.
Paikallinen väestö rukoili, etteivät he Jumalan tähden menisi, sillä
Joensuun ja Narvan välinen tie oli bolshevikeja täynnä.
— Niitähän me juuri etsimmekin! huusivat suomalaiset ja lähtivät
matkalle.'
Osoitukseksi siitä, minkä merkityksen bolshevikit antoivat suomalaisten
komppaniain suorittamalle Narvan valloitukselle, lainattakoon
tähän osia pietarilaisessa »Krasnaja Gasetassa» tammikuun 21 p:nä
ilmestyneestä kirjoituksesta »Narvan häpeätahra».
»Turhanpäiväinen hyökkäys, ja 200 valkokaartilaista karkoitti
monituhatlukuisen puna-armeijan Narvasta. Tämä on korvapuusti koko
puna-armeijalle, mutta sitäpaitsi meille kaikille työläisille,
talonpojille ja neuvostovallan toimihenkilöille, Laiskuus, velttous
kurinpuute — siinä Narvan häpeällisen tappion syyt. Tuhannet
puna-armeijalaiset, jotka häpeällisesti pötkivät Narvasta pakoon,
olisivat voineet repiä kourallisen valkokaartilais-hulttioita
kappaleiksi, jos olisivat totelleet johtajiaan ja vielä enemmän:
täyttäneet velvollisuutensa. Silläkin sotilaallisella valmistuksella,
joka niillä oli olisivat joukot voineet hävittää vihollisen, jos millä
olisi ollut vähemmän nylkemishalua ja enemmän uskollisuutta kansan
asiaa kohtaan.
»Tämä oman nahan suojelemisen henki on perinpohjin poistettava
armeijan riveistä. Yleinen pimeys ja sivistymättömyys ovat näytelleet
Narvan tappiossa suurta osaa. Ylt’ympäri liikkui huhuja että
valkokaartilaisten joukossa taisteli mustaihoisia, ja se herätti
kauhua. Valkeiden joukossa ei taistele mustaihoisia, ja vaikkapa
taistelisikin, niin mitä se merkitsisi? Ovatko mustaihoiset joitakin
aivan toisenlaisia ihmisiä, jättiläisiä tai ihmissyöjiä? Sata vuotta
takaperin olisi moinen sivistymättömyys ollut ymmärrettävissä, mutta
nykyisessä vapaassa maassa, jossa kaikki tiet sivistykseen ovat
avoinna on todella häpeällistä pelätä ihmisiä sen takia, että heidän
ihonsa on toisen värinen. Parannuksen täytyy meissä tapahtua. Narvan
tappio on liian suuri voidaksemme siihen mukautua. Siellä on paljon
kangastehtaita, on tuhansia itsetietoisia työläisiä, jotka ovat
työväen asialle omistautuneet. Vihollisen voitonriemu ei saa olla
pitkäaikainen. Narvan häpeä on pestävä pois vihollisen verellä. Narvan
täytyy kuulua meille!»
* * * * *
Narvan valloituksen johdosta majuri _Ekström_ vastaanottaa m.m.
seuraavat onnittelu- ja kiitossähkösanomat.
Viron armeijan päälliköltä 19.1.:
»Onnittelen suuren voiton johdosta. Koko Viron armeijan nimessä kiitän
kaikkia niitä, jotka ottivat osaa Narvan taisteluun, erityisesti
Narvan sankareita, majuri _Ekströmin_ suomalaista pataljoonaa.
_Laidoner_.»
Viron laivaston päälliköltä 19.1.:
»Sydämellinen kiitos Teille, teidän sankarillisille päälliköillenne ja
sotilaillenne.