Sittenkuin vapaaehtoiset olivat hiukan ehtineet tutustua Tallinnaan,
alkoi elämä siellä käydä heille ikäväksi. He eivät suinkaan
olleet kokoutuneet kaikilta Suomen ääriltä jäädäkseen maleksimaan
virolaisten pääkaupunkiin, joka tavattoman lukuisine, enemmän tai
vähemmän epäilyttävä-maineisine kahviloineen, hotelleineen ja muine
huvipaikkoineen vielä silloin muistutti melkeinpä kaikkea muuta kuin
sotivan ja äärimmäisessä hädässä olevan valtakunnan pääkaupunkia.
[Tammikuun alkupuolella ylin sotilasjohto antoi sitten käskyn
useimpien niiden sulkemisesta. Tieto siitä herätti rintamalla mitä
viheliäisimmissä oloissa taistelevissa joukoissa suurta tyydytystä.]
Halu päästä rintamalle kasvoi senvuoksi suomalaisissa komppanioissa
päivä päivältä. Entisiin syihin oli liittynyt vielä yksi lisää.
Tahdottiin päästä näyttämään tallinnalaisille, millaisia miehiä ne
vapaaehtoiset taistelussa olivat, jotka saapuessaan olivat heidän
puoleltaan saaneet niin viileän vastaanoton.
Kauan ei vapaaehtoisten tarvinnutkaan odottaa rintamalle lähtökäskyä.
1:nen ja 2:nen komppania konekiväärikomennuskuntineen saivat käskyn
valmistautua jättämään kaupungin sunnuntaiaamuna, tammikuun 5 p:nä.
Klo 8 tienoissa aamulla lähtökäskyn saaneet joukko-osastot jättivät
Nikolainlukion, jonne jäävät katsoivat kadehtien toveriensa lähtöä, ja
marssivat »Estonia» teatterin vieressä sijaitsevalle Uudelle torille.
Sinne saapuivat majuri _Ekström_ upseereineen, ministeri _Päts_,
eversti _Laidoner_, sisäministeri _Peet_, y.m. huomattavia virolaisia
sekä suuri ihmisjoukko, joka uteliaana tarkasteli hyvin varustettuja,
reippaita suomalaisia vapaaehtoisia. Se oli historiallinen hetki.
Ensimmäistä kertaa Viron vapaussodan aikana jokin sotaväenosasto
valmistautui jättämään Tallinnan hehkuen halusta päästä läheiselle
rintamalle ja luottaen varmasti voittoonsa, ja tämä joukko oli —
suomalainen.
Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen pääministeri _Päts_ piti lyhyen
puheen, jonka sisältö oli, erään senaikuisen tallinnalaisen lehden
mukaan, suunnilleen seuraava:
— Suomenmaan pojat ovat tulleet meidän, veljeskansansa, maata ja
vapautta suojelemaan pannen alttiiksi oman henkensä. He ovat jo yhden
sellaisen taistelun kestäneet, oman vapaussotansa. Viron väliaikainen
hallitus on päättänyt niille Suomen veljille, jotka taistelussa
osoittautuvat erikoisen urhoollisiksi, antaa Viron valtion maa-alueista
maksutta maata. Mutta jos joku sankarina kaatuisi taistelukentällä,
niin tämä oikeus siirtyy hänen omaisilleen. Puhuja toivoi lopuksi,
että hyvin monet hankkivat sen oikeuden ja useat taisteluun menijöistä
jäävät edelleen Viron tasavallan kansalaisiksi.
Tästä puheesta, samoinkuin muistakin pääministeri _Pätsin_
suomalaisille joukoille lausumista tervehdyssanoista, on sittemmin
paljon kiistelty. Suomalaisten vapaaehtoisten taholta on väitetty
heille luvatun maata Virossa ilman muita ehtoja ja edellytyksiä kuin
se, että he taistelisivat urhoollisesti ja karkoittaisivat bolshevikit.
Vielä lisäksi on suomalaiselta taholta väitetty, että ennen rintamalle
lähtöä heille luvattiin omaksi kaikki se, minkä he taistellen
saavat bolshevikeiltapa lisäksi viholliselta saaduista aseista ja
ampumatarpeista korvaus Viron hallitukselta. Virolaiselta taholta
taas on selitetty, ettei sotasaalista mainittu lainkaan, eikä liioin
vallattujen sotatarpeiden lunastuksesta, ja että jo alunperin maan
saantiin liitettiin ehto Viron kansalaiseksi rupeamisesta, jota ehtoa
täytyykin pitää verrattain luonnollisena rajoituksena.
On mahdollista, että ristiriidan aiheutti puheiden vaillinainen
kääntäminen. Mitään varmaa ei voi sanoa. Sivuseikka — etenkin näin
jälkeenpäin, sittenkuin virolainen mielipide on kauttaaltaan sovitettu
käytäntöön — onkin, oliko asia niin tai näin. Voidaan vain todeta, että
ristiriita oli tosiasiallisesti olemassa herättäen vapaaehtoisissa
katkeraa epäluottamusta virolaisia hallitusmiehiä kohtaan.
Eversti _Laidoner_ puhui vielä pääministeri _Pätsin_ jälkeen lausuen
vakaumuksenaan, että virolaisten onnistuu urhoollisten suomalaisten
avulla piankin karkoittaa bolshevikit Viron rajain ulkopuolelle.
Puheiden jälkeen soittokunta soitti Suomen ja Viron kansallislaulun,
jota tuhatlukuinen väkijoukko kuunteli paljastetuin päin, mainitsee
eräs tallinnalainen lehti. Senjälkeen komppaniat lähtivät liikkeelle
kuormastoineen soittokunnan marssiessa edellä kaiuttaen »Porilaisten
marssia».
»Maaliit» lehti mainitsee suomalaisten marssiessa ohi kaikkien
kumpujen, portaiden, puiden y.m. olleen mustanaan katselijoita ja
tuhansien seuranneen lähtevän joukko-osaston sivuilla ja jäljessä.
»Waba Maa» taas kertoo:
»Suunnaton kansanjoukko saattoi taisteluun menijöitä Uudelta torilta
Narvan maantietä pitkin aina Lasnamäelle saakka. Monelta kohtaa tien
varsilta kansanjoukot tervehtivät heitä myrskyisin eläköön-huudoin.
Muun varustuksen lisäksi suomalaisilla sotilailla oli mukanaan
kuormastossa suksia. Reippaiden veljien lähtö herätti, kuten
ajatustenvaihdosta kansan kesken jälkeenpäin ilmeni, monissa todellisen
tarpeen itsekin mahdollisimman pian kiiruhtaa taisteluun antamaan
viholliselle ratkaisevan iskun ja pelastamaan nuoren vapautemme.»
Lähtevien suomalaisten tunteet heitä ympäröivää ihmisjoukkoa kohtaan
eivät suinkaan olleet yhtä ystävällisiä. He näkivät sen joukossa
lukuisasti parhaassa miehuuden iässä olevia virolaisia nuorukaisia ja
miehiä. Sillä hetkellä — olivathan he matkalla rintamalle pannakseen
alttiiksi henkensä samaisen kaupungin ja sen väestön puolesta,
jonka omista miehistä vain verrattain harvat olivat uskaltautuneet
taistelukentille — he huomasivat entistä selvemmin ja räikeämmin
siviilipukuisten miesten paljouden.
Suomalaisten lähtö ei kuitenkaan ollut vaikuttamatta parempaan
päin tässä suhteessa, kuten jo edellä »Waba Maasta» lainatussa
katkelmassakin viitattiin. Otettakoon tähän vielä eräs »Maaliitin»
pikku pätkä.
'Hyvä esimerkki vetää mukaan.
Tapasin tutun kauppiaan pyhäpäivän iltana (samana päivänä, jolloin
suomalaiset joukot lähetettiin taistelulinjalle).
— No, mitä uutta?
— Minä lähden sotaväkeen.
— Sinä?
— Minäpä niinkin. Aikaisemmin minulla oli ehkä toinen mielipide,
ainakin epäröin. Mutta tänä aamuna — se tehosi. Monet sadat suomalaiset
nuorukaiset tulevat vapaaehtoisesti. Näitkö, millainen innostus
loisti heidän silmistään? Näitkö, millainen ylpeys ja itsetietoisuus
liikkeissä? Ja me täällä kuhnustelemme, hätäilemme ja varoittelemme.
Odotamme vain ulkopuolelta apua, mutta itse koetamme piiloutua nurkan
taa. Totisesti — se vaikutti. Niin ei käy — saa hävetä itseään. Sydän
ei antanut rauhaa, menin ilmoittautumaan. Ja nyt tuntuu olo hyvältä ja
suloiselta. Ihmisen arvo nousee omissa silmissä. Ja se onkin parhain
tunne.
Ei liene liian rohkeaa otaksua, että tämä kunnioitettava mies ei
suinkaan ollut ainoa velvollisuuden tuntoon herännyt.'
* * * * *
Marssittuaan jonkin matkan päähän kaupungista 1:nen ja 2:nen komppania
sekä mukanaolevat konekiväärikomennuskunnat saivat käytettäväkseen
tarpeellisen määrän hevosia ja rekiä, joilla jatkettiin matkaa
määrättyihin paikkoihin. 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen
sijoittautuivat Valkylän kartanon tienoille, jossa jo ennestään oli
virolaisia joukkoja.
»Päewaleht» kirjoittaa tammikuun 7 p:nä suomalaisten komppanioiden
rintamalle saapumisen johdosta:
'Tervehdimme muutamia päiviä sitten suomalaisia joukko-osastoja, jotka
rientäen vapaaehtoisesti auttamaan Viroa sen raskaassa taistelussa
olivat saapuneet meren ylitse Tallinnaan.
Nyt ensimmäiset suomalaiset joukko-osastot ovat saapuneet
rintamallemmekin. Pää- ja sotaministeri _Päts_, suomalaisten
vapaaehtoisten komentaja, majuri _Ekström_, maapäivien esimies _A.
Birk_ ja sisäministeri _A. Peet_ olivat matkustaneet täksi ajaksi
rintamalle.
Sotilaamme ovat ottaneet suomalaiset veljet vastaan kuvaamattomalla
innostuksella.
— Vihdoin on nyt meille pitkän odotuksen jälkeen tullut apua!
huusivat sotilaamme, joiden oli alussa aivan paljain käsin mentävä
vihollisparvia vastaan, ja jotka ovat tähän asti jaksaneet joka
askeleella tehdä heille vastarintaa.
Sotilaamme ovat riemusta aivan tanssineet. Eräs sotilas on
sotaministerille näyttänyt rikkinäisiä saappaitaan, joista vesi on
vapaasti virrannut sisään ja ulos, sanoen: — Nyt minä lähden vaikka
paljain jaloin vihollista vastaan, eikä ennen pysähdytä kuin Narvassa.
‒ ‒ ‒ Ympäristön talonpojat ovat tuoneet suomalaisille suuria määriä
kaikenlaista ruokatavaraa, ja kun heille on tarjottu maksua, eivät he
ole tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan!
»Maaliit» mainitsee vielä talonpoikien sanoneen tällöin: »Tehän
olette tulleet suojelemaan meitä, miten me teiltä rahaa ottaisimme.»
Viimemainittu lehti lopettaa kuvauksensa suomalaisten saapumisesta
rintamalle seuraavasti:
»Nyt, kun suomalaiset ja meidän virolaiset joukkomme rinnan alkavat
jaella iskuja viholliselle, ei kukaan rintamalla olija enää epäile,
etteikö bolshevikeille koittaisi kovat päivät. Sairaat ja lievästi
haavoittuneet eivät enää pysy sairaalassa, useat heistä ovat lähteneet
ennen lopullista parantumistaan rintamalle nähdäkseen omin silmin
sotatoiminnan käännekohdan ja elääkseen mukana ratkaisevan hetken.»
Käännekohta olikin todella saavutettu. Hiukan epäiltävää sen sijaan
on, herättikö suomalaisten tulo rintamalle virolaisissa niin yleistä
ja suurta sotaista innostusta kuin »Maaliit» väittää. Myöhäisempien
tapahtumien nojalla täytyy sanoa, että jos niin oli, niin ei se
ainakaan Narvan rintamalla ensi aikoina ilmennyt. Suomalaiset
vapaaehtoiset lausuvat yleensä sangen ankaria arvosteluja virolaisista
taistelutovereistaan Narvan operatsionin aikana lukuunottamatta
panssarijunien miehistöä ja Kalevan malevan miehiä, joiden kaikki
suomalaiset tunnustavat olleen uljaita ja pelottomia sankareita. Muita
Narvan rintaman virolaisia joukkoja suomalaiset vapaaehtoiset etenkin
alussa pitivät järjestyksettöminä ja arkoina. Viron pääesikunnan
operatiiviosaston ja asianomaisten rykmenttien sotapäiväkirjat
viittaavat niinikään siihen suuntaan, että nämä joukko-osastot,
ymmärrettävää kyllä, eivät vielä olleet lukumääränsä, eivätkä laatunsa
puolesta tehtävänsä tasalla.
Eräs suomalainen luutnantti kuvaa ensi tutustumistaan rintama-alueeseen
seuraavasti:
»Saman päivän iltana saavuimme etulinjoille — Valkylän moisioon,
joka oli määrätty majoituspaikaksemme. Voi kauheaa sitä elämää ja
siivoa, joka vallitsi tuossa komeassa kartanossa! Järjestystä ei
ollut nimeksikään. Kasarmi oli melkein ilman vahtia. Ja miltä näytti
sitten heidän taisteluhommansa! Halua tapella ei ollut hiventäkään.
Vihollisesta heillä ei ollut tietoa.
Meitä lähti muutamia miehiä tutustumaan »tulilinjaan». Mutta sellaista
emme löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet. Vihdoin tapasimme
maantiellä erään sotamiehen torkkumassa kivääriinsä nojaten.
Tiedustelimme häneltä vihollisen ja meikäläisten asemia. Mutta hän ei
osannut sanoa sitä eikä tätä, taisi vain ajatella hiljaa mielessään,
että mitähän viisastelijoita nuokin ovat. Sen hän sentään tiesi, että
jossakin Narvassa päin oli bolshevikeja, kuuleman mukaan, »kuratin»
[hyvin tavallinen virolainen kiroussana] paljon. Kysyimme, mitä hän
oikeastaan siinä maantiellä teki. Vastaus oli: »Nitshevoo» [Ei mitään].
Jo nyt jotakin arvelimme. Aloimme luulla, että meidät on vain narrattu
tänne. Ei edes kuulu yhtään laukausta, vaikka olemme aivan etulinjalla.'
Mahdollista on, että kuvaus on yksityispiirteissä liioiteltu. Missään
tapauksessa ei kertoja, eivätkä useimmat muutkaan suomalaiset upseerit
olleet selvillä niistä olosuhteista, joissa virolaiset olivat siihen
saakka taistelleet, joten heidän tuomionsa luonnollisesti tuli
olemaan kohtuuton. Mitä taas »tulilinjaan» tulee, niin sellaista
ei varsinaisessa merkityksessä koko Narvan operatsionin aikana
muodostunut. Missä satuttiin vihollisen kanssa kosketuksiin, siellä
syntyi laukaustenvaihto ja usein vimmattu taistelu, mutta sitten voi
taas kestää kauan, ennenkuin vihollinen seuraavan kerran kohdattiin
yhtämittaisesta etenemisestä huolimatta. Siten oli ollut jo ennen
suomalaisten tuloa, vaikkakin niin, että bolshevikit olivat olleet
hyökkäävänä puolena.
Joskaan suomalaisten vapaaehtoisten ensivaikutelma virolaisista
aseveljistä ei ollut juuri edullinen, niin muonitukseen he olivat
erittäin tyytyväisiä. Vielä kauan jälkeenpäinkin monet mukana olleet
muistelivat tyytyväisin mielin herkullisia, joskin yksinkertaisia
aterioita rintamalla olon ensimmäisinä päivinä.
Ennen varsinaisia sotatoimia tapahtui muudan välikohtaus, joka vaati
uhrikseen yhden suomalaisen vapaaehtoisen. Tammikuun 6 p:nä viisi
1:sen komppanian sotilasta lähti taisteluhaluisina tiedusteluretkelle
vihollisen alueelle edeten pitkän matkaa. He kohtasivat kuitenkin
jonkin ajan kuluttua monikymmenkertaisen vihollisjoukon, jonka kanssa
he joutuivat tulenvaihtoon. Asema oli suomalaisille toivoton. Neljän
heistä onnistui vahingoittumatta peräytyä, mutta viides, sotilas _Lauri
Pesonen_, joutui pahasti haavoittuneena vihollisten käsiin. Vangiksi
joutuneen kohtalosta ei pitkään aikaan saatu mitään selvää, kunnes
tammikuun 18 p:nä, jolloin suomalaiset vapaaehtoiset valtasivat Lagenan
kartanon, hänen vielä lämmin ruumiinsa löydettiin läheisestä metsästä.
Viholliset olivat vasta tällöin lopullisesti surmanneet vankinsa.
Varsinainen eteneminen, jota varten oli jo ennen suomalaisten
komppanioiden tuloa tehty tarpeellisia varustuksia, oli määrätty
alkavaksi tammikuun 8 p:nä. Päämääränä oli aluksi karkoittaa
bolshevikit Valgejoen taakse.