Suomalaisen apuretkikunnan pääintendentti, tohtori _Göös_, jolle
Viron sotaministeri kenraali _Wetzerin_ esityksestä antoi helmikuun 1
p:nä päiväkäskyllään N:o 12 reservi-everstiluutnantin arvon, kertoo
retkikunnan intendenttuurioloista ja ensi sijassa johtamastaan
Pääintendenttuurista seuraavaa:
»Kun pääintendentin tehtävät minulle uskottiin tammikuun alussa 1919,
oli vapaajoukoille tarvittavien varustusaineiden hankinta jo alulla.
Kumpikin rykmentti toimi tässä suhteessa itsenäisesti. Koska tällainen
järjestelmä oli mahdoton, kiellettiin kaikenlainen yksityishankinta,
ja kaikki keskitettiin Pääintendenttuuriin, joka aluksi sai tyyssijan
Ylioppilastalolla.
»Samassa huoneessa, jossa Pääintendenttuurilla oli työpöytänsä,
työskentelivät sitäpaitsi operatiivinen osasto, teknillinen osasto,
tiedonanto-osasto ja jokin muu osasto. Vain yksi puhelin oli kaikilla
näillä osastoilla käytettävänään; ja kun ihmisiä kulki vuolaan virran
tavoin alati ovessa, kun jokaisen pöydän ääressä toimitettiin asioita
puhelimen alati soidessa, saattaa arvata, että tarvittiin jonkinverran
hermoja, jotta esillä olevat asiat eivät aivan toisiinsa sekautuisi.
»Oli varsin mielenkiintoista tehdä työtä tällaisissa oudoissa oloissa.
Samalla kuin hoiti omia hankintatöitään ja niiden yhteydessä olevia
asioita, tuli ehdottomasti saaneeksi käsityksen myöskin toisten
osastojen toiminnasta. Voitanee sanoa, että tässä yhdessä ainoassa
huoneessamme luotiin sangen paljon sitä pohjaa, jolle sotaretken
onnistuminen rakennettiin. Paitsi osastotöitä keskusteltiin siellä
myös, milloin olosuhteet sallivat, eri johtohenkilöiden kanssa sangen
laajasti sekä strategisista että poliittisista kysymyksistä.
»Ajanmittaan kumminkin tällainen eri osastojen työskentely samassa
huoneessa kävi mahdottomaksi. Koska Pääintendenttuuri asiain luonnosta
riippuen oli tekemisissä mitä erilaisimpien hankintatavaroiden kanssa,
joita oli esitettävä näytteeksi, ja koska sen toiminta vaati sekä
kirjanpidollista työtä että lisättyjä kansliatyövoimia, muutti se
vuokrattuun 2 huoneen konttorihuoneistoon Unioninkadun N:oon 15, jossa
sen käytettävissä oli myös puhelin.
»Järjestelmällisempi toiminta alkoi nyt. Liike oli suuri, ihmisiä kävi
kaikenlaisissa asioissa. Tarjouksia punnittiin, kauppoja hierottiin,
niitä päätettiin, leveranssien oikea-aikaista toimittamista valvottiin,
laskuja, palkkoja, käyttövaroja y.m. maksettiin. Ei siinä touhussa
saanut puhella rauhassa yhden asiakkaan kanssa, vaan samalla aikaa
monen kanssa mitä erilaisimmista asioista aivan vuoropuhelun tapaan.
Itse hoidin kassaa pitkät ajat, vasta Tallinnassa luovutin sen
adjutantilleni sotaretken keskivaiheilla. Se lisäsi iltaisin työtäni,
seuraavaan päivään tahdoin näet saada kaikki erät kirjoihin.
»Kaikkiaan 6 henkilöä oli vakinaisesti työssä kansliassa
Pääintendenttuurin Helsingissä olon aikana. Sitäpaitsi 2 henkilöä
oli kotonaan kirjanpitotyössä ja 4 henkilöä kasarmeissa Liisantorin
varrella ja Katajanokalla sekä varastossa Uudenmaankadulla. Paitsi
näitä vakinaisia voimia käytettiin tarvittaessa apulaisia erilaisia
tehtäviä varten.
»Kun Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko oli lähtenyt kokonaisuudessaan
taistelukentälle Viroon, jatkettiin kotimaassa täydellä vauhdilla
Pohjan Poikain rykmentin varustamista. Arveltiin ensin, että
saatettaisiin hoitaa hankintaa senkin jälkeen, kun Pohjan Poikain
rykmentti oli lähtenyt tehtäväänsä suorittamaan, kokonaan Helsingistä
käsin siten, että pääasiallisin varasto pidettäisiin Tallinnassa,
josta varastonhoitaja jakelisi tarvittavia tavaroita ja välineitä
joukoille, ja että Pääintendenttuuri Helsingissä huolehtisi varaston
täydentämisestä sekä pitäisi vaadittavien raporttien perusteella
kaikesta kirjaa.
»Koska kumminkin epäilin tällaisen järjestelyn mahdollisuutta, pistäysin
Tallinnassa tammikuun keskipaikkeilla nähdäkseni, miten siellä
toiminta tulisi sujumaan. Havaitsin heti, että oli välttämätöntä
siirtää Pääintendenttuuri Tallinnaan ja jättää Helsingin kanslia
lähimmän apulaiseni käsiin, jonka tehtäväksi sitten jäisi toimia
Pääintendenttuurista annettujen ohjeiden mukaan. Tämä suunnitelma
päätettiinkin toteuttaa, ja niin siirtyi Pääintendenttuuri helmikuun
alussa Tallinnaan.
»Meitä oli silloin Helsingistä lähtijöitä 3 miestä ja 3 naista.
Myöhemmin, kun työ yhä lisäytyi ja haarautui, tuli apuvoimia,
niin että Pääintendenttuurin palveluksessa olivat, paitsi minua,
kansliapäällikkö, adjutantti, teknillisten asioiden hoitaja,
varastonhoitaja 2 apulaisen kera, 1 mieskanslisti, 3 naiskanslistia,
1 konekirjoittajatar, 1 lähettipoika ja 1 suomea osaava virolainen
juoksevia asioita varten.
»Suomalaisille oli Tallinnassa varattu sekä hotelli St. Petersburg
että hotelli Du Nord. Pääintendenttuuri sijoitettiin ensinmainittuun.
Saimme kyllä asuinhuoneet melkein jokainen erikseen, (naiset asuivat
2 huoneessa), mutta kanslialle ei riittänyt ensi aikoina muuta kuin
yksi ainoa suuri ja valoisa nurkkahuone. Kansliapäällikkö istui
kaikessa rauhassa huoneen valoisassa alkovissa, mikäli rauhasta tässä
muurahaispesässä voidaan puhua. Me muut, jotka suoranaisemmin kuin hän
— kirjanpitäjiä lukuunottamatta — tulimme kosketuksiin sotilaittemme,
viranomaisten ja yleisön kanssa, jaoimme huoneen keskenämme.
»Havaitsin pian, että jokaisesta sotaretken osanottajasta, komentavasta
kenraalista aina pienimpään lähettiin saakka, oli laadittava
korttijärjestelmä. Jokaisen kortille merkittiin sekä hänen etuutensa
että nostamansa avustus, vaatteissa ja rahassa. Tämän lisäksi muu
kirjanpito järjestettiin sangen laajasti kontrolloivaksi, joten
kirjaanvientityön moninaisuus, josta väliin kuului valituksia sen muka
turhantarkkuudesta, mutta joka sittemmin näyttäytyi erittäin hyvin
harkituksi, tuli perin työlääksi ja kärsivällisyyttäkin kysyväksi, kun
kaikenlaisia selkkauksia ja väärinymmärryksiä ilmautui.
»Kun oltiin sotaretkellä ja siis sotilaallisessa kansliassa, koetettiin
esiintyä ja toimia mahdollisimman vähin sanoin ja turhin muodoin
unohtamatta kumminkaan, että oltiin tekemisissä ihmisten kanssa.
»Vakinainen työaika oli 9—1/2 12 ap. ja 1—5 ip. Iltaisin vuorotellen
joku kanslisti, mies tai nainen, istui päivystämässä ainakin klo 8:aan
illalla. Mutta vakinaista työaikaa ei mitenkään voitu tunnilleen
ylläpitää, vaan oltiin työssä aikaisin aamulla ja myöhään illalla,
jopa yölläkin. Asuimme samassa hotellissa, jossa kansliamme oli, ja
sattui hyvin usein, että yöllä ajettiin väsynyt lämpöisestä sängystään
suorittamaan jotakin tärkeää tehtävää. Olihan sota-aika, eikä silloin
mukavuus eikä säännöllisyys voineet tulla kysymykseen. Kun kaikki olisi
ohitse, saisi lepoa tarvitseva levätä.
»Työtä oli runsaasti. Miehet seisoivat jonossa, puhelin soi,
sähkösanomia tuli, toisia lähetettiin, kirjoituskone rätisi, käskyjä
sateli, kysymyksiä tehtiin ja niihin vastattiin, ja tätä kaikkea 1
1/2 kuukauden aikana yhdessä huoneessa, jossa samalla tuli pitää
kirjoja ja luetteloita, laskea rahoja, tarkastaa laskuja j.n.e. Oltiin
kuin muurahaiskeossa, mutta se oli repäisevää ja mukaansa tempaavaa.
mieltä ja sydäntä sekä jännittävää että virkistävää, joskin joskus
myös hermoja kovasti pingoittavaa työtä. Taisipa kärsivällisyys joskus
loppuakin. Mutta myöskin leikin laskuun oli tilaisuutta ja useinkin,
poikiemme joukossa oli näet kompasanojen sinkoojia ja sotaretken
kokemusten lystikkäitä kertojia, jotka aina, kun kansliaamme tulivat
ja tuumiaan esittivät, antoivat aihetta hilpeihin jutteluihin. Oli
karskeitakin miehiä, jopa aivan töykeitäkin, ja silloin oli meneteltävä
asianhaarain mukaan. Ikävää oli, ettei palveluksessani ollut vielä
pikakirjoittajaa; hän olisi pelastanut unohduksesta monta hyvää juttua
ja tapahtumaa, mutta kun sellaista ei ollut, jäi meiltä, ajan puutteen
tähden, muistiinpanematta makupaloja.
»Tässä ahtaassa huoneessa työskentelimme sotaretken raskaimman ajan.
Senjälkeen saimme 2 huonetta lisää, niin että kirjanpito-osasto sai
rauhassa toimia suuressa salissamme, adjutanttini, joka samalla oli
rahastonhoitaja, varastonhoitaja ja teknillinen osasto toisessa
huoneessa, minä konekirjoittaja-vääpelini kanssa kolmannessa. Tämä
eri työhuoneihin asettuminen helpotti työjärjestystä ja palvelustamme
suuresti.
»Mutta työn helpottumiseen vaikutti myös suomalaisten joukkojen lähtö
Virosta. Evakuoimistyö oli muuten kylläkin monimutkainen, upseerien ja
sotilaiden kanssa oli näet tehtävä mahdollisimman tarkka lopputili.
Sen tosin rykmentit itse suorittivat, mutta runsas työ jäi siitä
Pääintendenttuurinkin osalle. Varsinkaan sotaretken alussa ei oltu
ehditty pitää tarkempia kirjoja, merkinnät olivat osaksi luetteloissa
j.n.e. Kaikki nämä tiedot oli koottava järjestelmällisesti korteille
ja kirjoihin. Sitä koskeva Pääintendenttuurin ehdoton vaatimus herätti
kyllä nurinaa, mutta eihän mikään muu auttanut, kun kaikesta oli
saatava mahdollisimman tarkka selvyys. Tunnustan mielihyvällä, että
rykmenttien asianomaiset tilivelvolliset kaikesta huolimatta avuliaasti
asettuivat noudattamaan toivomuksiani ja täyttivät velvollisuutensa.
»Vähitellen vapaaehtoistemme lukumäärä Virossa hupeni aivan vähäiseen.
Uudesta, suunnitellusta joukkojen lähettämisestä ei tullut mitään, ja
niinpä Pääintendenttuuri kokosi kapineensa, samoin Etappi, ja koko
tämä komennuskunta lähti siitä käskyn saatuaan toukokuun 24 p:nä 1919
Tallinnasta Helsinkiin. Taaksemme jäivät maa ja kansa, joiden hyväksi
olimme työmme tarjonneet ja sitä myöskin tehneet.
»Jäljellä oli vain koko retkikunnan lopputilitys, joka kysyi vielä
pitkäaikaista, kärsivällistä työtä.
»Kanslia avattiin entisessä venäläisessä kimnaasissa, L. Heikinkatu
10, kunnes se syksyllä sieltäkin häädettiin talon myynnin tähden.
Sotilasviranomaisemme varasivat meille kansliahuoneet Suomenlinnasta,
jossa Viron Avustamisen Päätoimikunnan Pääintendenttuurm työ
suoritettiin loppuun.
»Muutamilla numeroilla selvitettäköön työmme laajuus.
»Virossa oli suomalaisia 3.942, joista upseereja 140, lääkäreitä
8, sairaalahenkilökuntaa 30, pappeja 3, muita virkailijoita 33 ja
sotilaita 3.728. Kaiken kaikkiaan oli Helsingissä alati toimivien
kanssa apuretkikuntaan kuuluvia 3.977 henkilöä, joista jokaisesta
oli eri kortti. Virossa oleville oli hankittava vaatetus, maksettava
vaatetusrahat ja palkat. Sitäpaitsi tuli aina varastossa löytyä
päällys- ja alusvaatteita, saappaita y.m., joten hankintaerä nousi
suuriin summiin.
»Mainitakseni vain suurimmat tilit osoittaa palkkatili Smk.
4.773.247:31, vaatetustili Smk. 4.164.254:70, varastotili Smk.
3.087.221:74, kustannustentili Smk. 2.691.808:11, varustustili
Smk. 228.432:04 ja teknillisten välineiden tili Smk. 199.719:22
erän. Sotaretken voitto- ja tappiotili osoittaa Smk. 15.635.174: 77
balansseerauksen. [Summat ovat sittemmin jossakin määrin kasvaneet,
kun apuretkikunnan intendenttuurin on täytynyt huolehtia invalideille
suoritettavista maksuista ja muista juoksevista asioista.]
»Suomalaisten joukkojen pääintendenttinä olin luonnollisesti mitä
läheisimmässä yhteistyössä Viron sotalaitoksen ylimmän johdon ja sen
alaisten viranomaisten kanssa — olihan joukkomme osa virolaisesta
sotaväestä — ja minun on tunnustettava, että vaikkakin heillä oli
miltei yliluonnollinen työtaakka hartioillaan ja kaikki aivan alusta
järjestettävänä, kaikesta huolehdittava ja kaikkiin kysymyksiin
vastattava, neuvoja ja ohjeita annettava, niin en kertaakaan saanut
osakseni muuta kuin syvintä ymmärrystä ja ystävällisyyttä. Se, että
joskus väärinkäsityksiä syntyi, ja ettei aina tarvittaessa saatu, mitä
haluttiin, on miltei luonnollista, mutta kun asioita selvitettiin,
päästiin tuloksiin. Mielihyvällä sentähden totean, että yhteistyömme
oli ehyttä ja mieluista. Viron hallituksen silloista pää- ja
sotaministeriä, herra _K. Pätsiä_ ja sotajoukkojen ylipäällikköä,
kenraali _J. Laidoneria_ minä muistelen erikoisella kiitollisuudella
kaikesta siitä tuesta, jonka he minulle ja johtamalleni kanslialle
soivat, samoinkuin niitä sotaministeriön osastoja, joiden kanssa
olin lähemmässä tekemisessä. Samoin on minulle mieluista muistella
yhteistyötämme Viron Avustamisen Päätoimikunnan, Suomen Vapaaehtoisten
Joukkojen Esikunnan ja eri rykmenttien esikuntien kanssa.»