niin fiiniä, etteivät rottia syökään."
"Vai niin -- vai niin fiiniä", arveli Mirri ja jatkoi taas kulkuaan. Se
astui rannalle päin ja kiipesi korkealle kalliolle, josta näki kauas
aavalle merelle.
"Täältä kai näen Egyptinmaan", arveli se ja alkoi tähystää oikealle ja
vasemmalle. -- Pitkin rantoja tuli pienen pieni purjevene niin läheltä,
että Mirri selvästi saattoi nähdä sen.
"Mitä jos tuo vene veisi minut Egyptiin", tuumaili se ja huusi: --
"Halloo, ho -- hoo, tuleppas tänne vene!"
Purjeen takaa pisti pörhöinen pää ja vastaukseksi kuului:
"Hau, hau, kuka siellä kalliolla kiljuu?"
Mirri nosti karvansa pystyyn niinkuin ainakin nähdessään jonkun koiran,
mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi.
"Miau, miu, olen Mirri Marrinen ja haluan lähteä Egyptiin, mutta kuka
sinä olet?"
"Vau, vau, nimeni on Halli Hillinen. Olen päättänyt matkustaa
Amerikkaan, jossa ihmiset eivät potki kunnon koiria ja antavat heille
muutakin ruokaa kuin silakan päitä ja perunankuoria."
"Vai niin, sinä siis myöskin olet suuttunut ihmisiin. Etpä usko kuinka
katalasti he minuakin kohtelevat. En tahdo kehua itseäni, mutta sen
minä sanon, ettei monta näin rehellistä kissaa ole maan päällä elänyt.
En koskaan ole varastanut kokonaista kinkkua ruoka-aitasta, niinkuin
naapurin Missi, enkä tyhjentänyt kerma-astiaa, kuten tiedän esimerkiksi
Kekolan Mirrin joka aamu tekevän. Nöyrästi olen latkinut niukan
maitotippani ruokakupista ja vain aniharvoin olen kielelläni kuorinut
kerman aamumaidosta, silloin kun arvelin, ettei kyökki-Maijalla ole
aikaa sitä tehdä. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. -- Tänä
aamuna kuulin Heikin äidin sanovan: 'Tänään et, Heikki, saa syödä
lihapullia, koska et ole oikein terve.' Tulin tästä kovin iloiseksi,
sillä ajattelin että minäkin nyt kerran saan lihapullia, koska ei
Heikki syö. Hyppäsin siis kyökin pöydälle ja popsin viisi lihapullaa,
juuri niin monta kuin olen nähnyt Heikinkin syövän. Ah -- enpä ikinäni
unohda, kuinka makeille ne maistuivat, mutta kylläpä sainkin ne
kalliisti maksaa. Tuskin olin viimeisen palasen nielaissut kun jo Maija
tulla tupsahtaa luuta kädessä ja kylläpä silloin tiesin herkkuja
syöneeni. Eikö tämä ole mielestäsi kauheata?"
"Hirmuista kerrassaan!" huudahti Halli, "mutta semmoisia he juuri ovat.
Olen minäkin saanut yhtä ja toista kokea tässä maailmassa. Siksipä
lähdenkin nyt Amerikkaan enkä koskaan enää tule takaisin Suomeen. Jos
tahdot, otan sinut mukaani, neiti Marrinen."
"Kiitos kaunis, herra Hillinen, mutta minä olen päättänyt lähteä
Egyptiin. Siellä näet kuuluu olevan oikea kissojen paratiisi. Joka
kissalla on oma lehmänsä ja palvelijansa, ja joka poiskiskottu
hännänkarva maksaa kaksikymmentäviisi selkäsaunaa."
"Ei, mutta onko mokomata kuultu!" päivitteli Halli, "missä tuo
kummallinen maa on?"
"Eiköhän se liene jossain meren takana, kyllä sen löytää, siellä kuuluu
olevan niin paljon krokodiilejä."
"Krokodiilejä! mitä ne ovat?"
"Ne ovat suuria haukia, jotka syövät ihmisiä."
"Ahaa, ymmärrän, mutta kuuleppas" -- Halli pani toisen etukäpälän
kuonolleen ja näytti tuumailevan -- "eiköhän Amerikka ja Egypti ole
lähellä toisiaan. Tule sinä purteeni, niin purjehdimme ensin
krokodiilimaata hakemaan, ja jätettyäni sinut Egyptiin lähden minä
Amerikkaan, sillä enpä uskalla kissavaltakuntaasi tulla."
Sanottu ja tehty. Purjevene oli keskustelun aikana ajautunut rannalle,
ja Mirri hypähti ketterästi venheeseen istuutuen purjeen alle
käppyrään. Halli ohjasi perässä venettä arvokkaan näköisenä. Tuuli
puhalsi rivakasti, ja vene viilsi nopeasti aaltoja. Mirri näki
pikkukalojen solahtelevan veden alla, ja sitä harmitti kovasti, kun ei
voinut pyytää niitä. "Ollappa nyt Heikin onkivapa mukana, kyllä silloin
kaloja saisimme", arveli se Hallille. Mutta tämä vaan murahti
vastaukseksi, sillä oli täysi työ veneen hoitamisessa, alkoi näet äkkiä
tuulla ankarasti. Vene heilui sinne tänne aalloilla, ja nytpä alkoi
Mirri tuntea meritaudin oireita.
"Miau, miau", naukui se. "Emmekö pian ole perillä?"
"Kiipeeppä sinä maston latvaan tähystelemään", kehoitti Halli.
Mirri rukka kiipesi mastoa pitkin, mutta huonosti kävi kulku, sairas
kun se oli. Viimein pääsi se kuitenkin maston huippuun, ummisti toisen
silmänsä ja tähysti.
"Näetkö mitään?" kysyi Halli.
"En näe muuta kuin vaahtopäistä merta", vastasi Mirri kapuillen
alakuloisena takaisin.
Nyt alkoi vettäkin sataa, ensin tipottain, sitten oikein kuin saavista
kaataen. Mirrin hieno turkki kastui likomäräksi ja kun Halli heilutti
häntäänsä, tippui siitä virtanaan vettä. Alkoipa nälkäkin molempia
matkatovereita vaivata. Surumielisenä muisteli Mirri lämpöistä
vuodettaan uuninpankolla ja täysinäistä ruokakuppiaan. Huh, kuinka
kylmä oli! Mirri rukka vapisi kuin haavanlehti, mutta ei uskaltanut
itkeä, häpesi näet Hallia.
"Kiipeeppä Mirri taas mastoon tähystämään."
Mirri kapusi märkänä ja vapisevana, ja jopa sieltä jotain mustaa
näkyikin.
"Hei Halli", huusi se riemastuen, "nyt ollaan heti paikalla Egyptissä.
Ranta jo näkyy."
Halli innostui tuiki ja ohjasi suoraa päätä Egyptiä kohti. Kotvasen
kuluttua kolahti vene kovaa vastaan, ja nyt arvelivat Halli ja Mirri
tulleensa Egyptinmaalle.
Eipä tämä kuitenkaan ollut muuta kuin haaksirikkoinen laiva, josta
kaikki väki oli pelastunut maihin, lasti vaan oli jälellä.
"Olehan nyt varovainen Halli, ettet putoa krokodiilin kitaan", varoitti
Mirri.
"Tuskinpa uskallan sinne tullakaan, koska siellä sellainen kissavalta
on. Raapivat vielä silmät päästäni."
"Elä pelkää, kyllä minä sinua suojelen."
Yhdessä kiipesivät molemmat laivalle ja alkoivat nuuskia kannella. Ei
ainoatakaan elävää sielua.
"Krokodiilit ovat varmaan syöneet suuhunsa koko herrasväen, kissoista
aina lehmiin saakka", mutisi Mirri nälkäisenä ja pettyneenä.
Mutta samassa kuului kannen alta hirveä hätäulvonta.
"Mirri, Mirri, rakas Mirri, tule auttamaan."
Nuolen nopeudella hyökkäsi Mirri alas ja mitä näki se -- siinä istui
satakaksikymmentäkuusi ahnasta rottaa laivankyökissä hotkimassa
kaikenmoisia herkkuja. Halli oli tuntenut paistin hajua, hiipinyt sinne
ja heti joutunut vihaisten rottien kynsiin.
Huss! kiljasi Mirri, sieppasi hiilikoukan käpäliinsä ja töyttäsi
keskelle rottaparvea, "vai ahdistatte, te lurjukset, Halli ystävääni,
menettekö heti matkoihinne?"
Kauhistuneina pakenivat rotat sikin sokin laivan lukemattomiin
lokeroihin ja loviin, mutta Halli ja Mirri jäivät tyytyväisinä
popsimaan laivakokin jättämiä ruuan tähteitä.
Syötyään paneutuivat ne nukkumaan, Halli lattialle ja Mirri laivakokin
vuoteelle.
"Kyllä tämä Egypti on suloinen maa", murisi Halli, joka pitkistä
ajoista taas oli saanut syödä kyllikseen.
"Oikein sanot, mutta kyllä se haavanlehti tuhmasti puhui väittäessään,
ettei täällä rottia olekaan. Tahtoisinpa nähdä sen maan, missä eivät
nuo pitkähännät loikkaisi, olkoon se sitten vaikka Egypti. Hyvää yötä
nyt Halli, nuku makeasti."
"Hyvää yötä, Mirriseni."
Mutta sillaikaa oli Mirrin kotona vallinnut syvä suru. Heikki ja Leena
itkivät kilpaa. Haettiin joka lokero ja nurkka, kellarissakin käytiin
oikein lyhty kädessä. Viimein kirjoitti isä kuulutuksen ja vei sen
poliisikamariin. Sieltä lähetettiin monta poliisia kuuluttamaan
kaikille kaupungin kaduille:
"Jos joku on nähnyt pienen harmaan kissan, jonka hännänpää ja käpälät
ovat valkoiset, niin korjatkoon sen ja tuokoon oikealle omistajalle.
Palkinnoksi saa rehellinen löytäjä kaksitoista torttua."
Mutta ei kukaan ollut nähnyt Mirriä, se oli ja pysyi poissa. Kunnes
sitten monen päivän kuluttua tapahtui, että haaksirikkoisen laivan
omistaja lähetti pelastamaan laivansa lastia. Miehet soutivat laivalle,
astuivat kannelle ja rupesivat korjaamaan tavaroita. Silloin huomasivat
he Hallin ja Mirrin sangen surkeassa tilassa. Kova myrsky oli riehunut
useampia päiviä, vienyt pois heidän purjevenheensä ja heitteli vieläkin
laivaa edes takaisin. Mirri sairasti meritautia ja vapisi vilusta, eikä
Hallinkaan olo kovin hauskaa ollut. Sen lisäksi alkoivat rotat käydä
liian rohkeiksi. Ensin pelkäsivät ne Mirriä, mutta huomattuaan sen
olevan sairaan, katosi niistä kaikki pelko ja kunnioitus sitä kohtaan.
Arastelematta juoksentelivat ne joka paikassa, nuuskivat ja söivät
suuhunsa mitä vaan saivat. Halli niiden kanssa tappeli aamusta iltaan,
mutta kun niitä oli ääretön lauma, oli koira rukka pahemmassa kuin
pulassa.
"Ahaa", arveli yksi miehistä nähdessään Mirrin, "tässähän se kuuluisa
kissa lieneekin, aivan oikein, käpälät ja hännänpää valkoiset, muuten
harmaa."
Täytettyään veneensä laivalastilla panivat he Hallin ja Mirrin
päällimmäisiksi ja saapuivat näin kaupunkiin.
Hyvänen aika, kuinka Leena riemastui, ja kyllä Mirrinkin mieli oli hyvä
nähdessään taas emäntänsä ja oman pikkuvuoteensa. Hallirukka sitä
vastoin, joka uskollisesti oli seurannut Mirriä tähän asti, seisoi
suruissaan oven suussa.
"Voi", ajatteli se, "Mirri on sentään onnellinen, sillä on joku, joka
sitä rakastaa ja hoitaa. Minä olen vain köyhä kulkurikoira. Ei kukaan
silitä pörhöistä karvaani eikä kutsu minua nimeltä. Nyt en enää saa
olla Mirrinkään seurassa. -- Hyvästi Mirri!" murisi se kyynelsilmin ja
lähti astumaan ulos. Mutta Heikki oli nähnyt sen surulliset silmät ja
ruvennut sitä säälimään.
"Minne menet, Halli?" kysyi hän.
"Hau, auu!" vastasi Halli, ja se merkitsee: "ulos kerjäämään."
Silloin juoksi Heikki äitinsä luo ja pyysi oikein kauniisti, että saisi
ottaa Hallin koirakseen. Eikä äiti sitä kieltänyt, päinvastoin
mielellään lupasi. Ja Heikki kietoi käsivartensa Hallin kaulan ympäri,
silitti sen takkuista karvaa ja sanoi:
"Ei sinun koskaan enää tarvitse mennä kerjäämään. Saat tulla omaksi
koirakseni, maata vuoteeni vieressä ja syödä pienestä kupista, kuten
Mirrikin. Tahdotko jäädä luokseni, Halli?"
Halli painoi kuononsa Heikin olkapäähän, katseli häntä uskollisilla
silmillään ja lausui häntäänsä heiluttaen: "Hau, hau. En sinua koskaan
jätä, ystäväni."
Nyt vasta Mirri iloiseksi tuli. Se kiipesi Leenan syliin keräksi ja
kehräsi sydämmensä pohjasta:
Hyrr, ryrr, ryrr, nyt olemme kaikki neljä onnellisia.
Peipponen.
"Pii, pii!" piipittivät pikku peipposet. "Kvirii, kvirii!" vastasi äiti
peipponen ja pisti ruokaa poikasten nokkaan. Sitten se silitti niiden
höyheniä, jotta ne paremmin kasvaisivat ja neuvoi kiltisti alallaan
pysymään. "Joll'ette ole siivosti, tulee kissa kissa ja syö teidät
suuhunsa."
Hui, kuinka poikasia pelotti!
"Mikä kissa on?" kysyivät ne.
"Onko se suuri lintu?"
"Ei", vastasi äiti peipponen. "Se on kummallinen hirviö. Ajatelkaapas,
sillä ei ole ollenkaan siipiä. Kaksi paria jalkoja vain, joissa on
kauhean terävät kynnet. Entäs sen hampaat! Voi, minun päiviäni! Oikein
selkääni karmii niitä ajatellessani. Se syö kaikki pikku linnut, mitkä
kynsiinsä saa."
Peipposen pesä oli viidakossa ja niin pehmoinen ja soma, ihan kuin
pehmoisin höyhenpatja. Pesässä oli kolme poikasta ja nuorin niistä oli
niin pienen pieni ja sievä, ett'ei sitä kenkään usko, ell'ei itse ole
nähnyt. Illalla asettuivat isä ja äiti peipponen pesään poikasten
viereen, ja joll'ei näillä ollut kovin uni, kertoivat ne kauniita
kertomuksia etelämailta, missä viime vuonna olivat olleet. He
juttelivat taivaasta, joka aina on sininen, tuoksuvista ruusupensaista
ja valkoisista marmorilinnoista, jotka kuvastuvat kirkkaisiin
lähteisiin. Ja ken uskalsi lentää lähemmäksi vanhaa kirkkoa, se kuuli
sieltä niin ihanata urkujen soittoa, että sydän muuttui lumivalkoiseksi
ja pahat ajatukset lensivät ulos mustina yölepakkoina. Mutta kaikista
kauneinta oli kuitenkin yöllä satakielen laulaessa myrttilehdossa. Ken
silloin painoi päänsä höyheniin sulkien silmänsä, näki ihania unia,
jollaisia vain satakielen säveleet voivat herättää.
Poikaset kuuntelivat silmät seljällään ja nipistivät toisiaan ilosta,
kun vanhemmat lupasivat ottaa heidätkin mukaan syksyllä. Sitten ne
painoivat päänsä emän siipien suojaan nukkuakseen. Mutta nuorin
peipponen ei saanut unta. Se tuijotti ylös taivaaseen ja puiden
latvoihin, muisteli äidin kertomuksia ruusupensaista ja satakielisestä.
"Ah", ajatteli se, "jospa minäkin pian saisin nostaa siipeni ja kohota
korkealle, korkeammalle korkeimpain puiden latvoja, lentää maiden ja
merien yli, sinne, missä satakieli niin ihanasti laulaa. Ehkäpä oppisin
livertelemään yhtä kauniisti kuin sekin, nähdessäni niin paljon
ihmeellistä ja ihanaa." Mutta sitten se häpesi rohkeuttaan ja painoi
päänsä höyheniin.
Joka päivä kysyivät pikku peipposet: "Äiti, emmekö tänään pääse
lentämään?" Alussa emä vain nauroi: "Eihän teillä vielä ole kuin pienet
tyngät siipien sijalla. Kyllä vielä saatte odottaa."
Oi, kuinka pitkältä aika tuntui pikku peipposesta. Se pyristeli
pesässä, nosteli pikku siipiään ja piti sellaista melua yöllä, että
veljet kantelivat emälle; nuorin veli ei muka ollenkaan antanut toisten
nukkua. Ja ne nauroivat, kun se kertoi uneksineensa, että se lensi
kauas vieraille maille.
Eräänä päivänä sanoikin äiti: "Huomenna saatte koettaa siipiänne.
Nukkukaa yönne siivosti riitelemättä, muuten saatte jäädä kotia."
Hyvänen aika, eipä se yö tahtonut milloinkaan loppua! Peipponen makasi
silmät seljällään eikä saanut unta odotukselta. Silmänräpäyksessä oli
se kohollaan äidin ruvetessa komentamaan.
"Pää eteenpäin, siivet levällään. Seuratkaa minua! Yks kaks, yks kaks!"
Ja sitten sitä mentiin! Huu, kuinka ensin pelotti ja tuntui oudolta,
mutta vähitellen pojat tottuivat ja vasta vitsan uhalla sai emä ne
lepäämään. Joka päivä saivat poikaset lentää yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi. Ne lensivät syvälle viheriäiseen metsään, missä talvikit
taivuttavat valkoiset päänsä ja vaaleanpunaiset vanamot tuoksuvat. Ne
oppivat tuntemaan mustan Mirrin ja rääkyvän variksen, vieläpä
harakankin, joka aidan seipäällä nauraa kikattaa. Voi, voi, ei kukaan
usko, kuinka hauska pikku peipolla oli. Jo auringon noustessa oli se
liikkeellä, lensi ja visersi lakkaamatta. Joka päivä oppi se jotain
uutta. Siivet kasvoivat ja vahvistuivat.
"Pian pääsen etelään", kuiskasi se, ja pikku sydän sykki rajusti. Se
oli niin iloinen, niin sanomattoman iloinen.
Mutta nytpä tapahtui jotain hyvin surkeata. Kylän pojat olivat
virittäneet ansoja metsiin, ja kerran peipposen lentäessä joutui se
juuri tuommoiseen satimeen. Ai, ai, kuinka siihen koski! Peippos-parka
pyristeli ja piipitti, piipitti ja pyristeli, ei mikään auttanut. Se
katseli kirkkailla silmillään poikiin rukoilevasti: "Kvirii, kvirii,
antakaa minun mennä, enhän ole tehnyt mitään pahaa!"
Mutta pojat pistivät sen häkkiin ja veivät kaupungin torille
myytäväksi. Siellä sen osti muuan akka ja vei pikku pojalleen. Voi,
kuinka peipposen sydäntä kouristi nähdessään korkeat kivimuurit ja
ahtaat likaiset kadut.
"Hyvää päivää, Pekkaseni, tässä saat pienen linnun syntymäpäivä
lahjaksi. Kummitätisi antoi minulle rahaa ostaakseni sinulle jotain",
sanoi äiti pannen häkin pöydälle. Pekka taputti iloissaan käsiään
nähdessään peipposen. "Nyt saan kuulla joka päivä linnun laulua, ihan
kuin olisin metsässä. Sepä hauskaa!"
Peipponen painoi päänsä höyheniin, aivan sen sydän oli pakahtua. Huone,
jossa Pekka äitineen asui, oli pieni ja matala, ei päivän sädettäkään
päässyt sisään tomuisista ikkunaruuduista, ja vielä pimeämpi, vielä
ahtaampi oli häkki, jossa se istui. Missä oli nyt viheriä metsä, missä
vallattomat laineet, missä sininen taivas? Kaukana täältä, niin
kaukana, että peipposta pyörrytti sitä ajatellessaan. Se oikein laihtui
ja kävi surusta pörhöiseksi, eikä koskaan viserrellyt, istui vaan
nurkassaan töröttäen eteensä. Pekka parka oli onneton eikä tiennyt mitä
tehdä, lintu kun päivä päivältä tuli alakuloisemmaksi.
"Ehkä se kaipaa seuraa", arveli äiti. "Tuolla ullakkokamarissa asuu
vanha neiti. Hän on pyytänyt minua ottamaan tyköni kanarialintunsa,
siksi aikaa kun hän itse on maalla. Minäpä panen kaikki kolme samaan
häkkiin."
Kanarialinnut olivat vikkelät ja iloiset. Ne hyppelivät näppärästi
sinne tänne häkissä, ei niitä suru painanut. Heti ensimäisenä päivänä
tipsuttivat ne peipposen luo. "Pii, pii, mistä sinä olet kotoisin?" --
Peippo ei vastannut mitään, painoi vain ujosti nokan höyheniin ja pysyi
nurkassaan.
"Hän on maanmoukka", nauroivat kanaarialinnut ylenkatseellisesti. "Me
olemme kaupunkilaisia, me. Syntymästämme asti olemme istuneet hienossa,
huoneessa syöden hampunsiemeniä ja sokuria." Eivätkä ne sen koommin
piitanneet peipposesta, joka kävi vieläkin surullisemmaksi ja
laihemmaksi. Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, että tuo hyvä kummitäti
tuli tervehtimään Pekkaa tuoden mukanaan suuren kimpun tuoreita
koivunoksia ja punaisia orjantappuraruusuja. Hyvänen aika kuinka ne
tuoksuivat metsälle! Yht'äkkiä tuntui peipposesta, kuin olisi se
taas heilunut viheriäisellä oksalla ja nähnyt sinisen taivaan
valkopilvineen. Se unohti kokonaan olevansa pimeässä häkissä ja alkoi
visertää sydämensä pohjasta, heleästi ja raikkaasti, aivankuin ennen
vapaana ollessaan. Hämmästyneinä katselivat sitä kanaarialinnut, mutta
Pekka huusi iloisesti käsiään taputtaen:
"Äiti, äiti, nyt lintu laulaa!"
Peipposen lopetettua hyppäsivät kanaarialinnut sen luo, niiasivat
sievästi ja sanoivat:
"Kiitos paljon laulustasi, lintu kulta. Emmekö rupeisi ystävyyden
liittoon, koska olemme samassa häkissä?"
Peipponen kiitti hämillään ja siitä päivin olivat kaikki kolme hyviä
ystäviä. Kanaarialinnut juttelivat nyt paljon asioita peipposelle. Ne
kertoivat pikku Pekasta, kuinka hän kerran aivan pienenä oli
kompastunut portaita noustessaan ja loukannut itseään niin pahasti,
että hänen nyt täytyi aina istua tuolissaan eikä koskaan päässyt ulos.
Hänen äitinsä, köyhä pesumummo, ei ennättänyt viedä häntä kaupungin
ulkopuolelle, missä nurmi vihannoi ja puut huojuvat tuulessa. Peipposen
kävi kovin Pekkaa sääliksi. Se huomasi nyt, miten kalpea ja laiha hän
oli. Silmätkin olivat suuret ja surulliset. Ihmekö se, kun aina täytyi
istua samassa paikassa. Pikku Pekka parka ei koskaan ollut saanut
kiitää korkealla pilvissä.
"Millähän häntä ilahuttaisin", tuumi peipponen ja yks kaks alkoi se
taas visertää. Se kertoi pihkaisesta männiköstä, punaisista
marjamättäistä ja illoin kotia palaavasta karjasta. Etummaisena astuu
pulska Kellokki. Sen kaulassa kilkkaa suuri kello ja kaikki muut lehmät
seuraavat sitä. Varsat hyppivät kilpaa aidan yli eivätkä ollenkaan
tottele isoja hevosia, jotka kieltävät tallaamasta apilaniittyä.
Viuhkis! tuolla loikkaa jänöjussi kivien ja kantojen yli,
samettiturkkiset myyrät kaivavat suuria saleja turpeeseen, ja
muurahaiset puuhaavat pesissään. Järvessä uivat pienet kiisket pakoon
ahnaita haukia, ja rannalla tuoksuu valkoinen tuomi. Se levittää
oksiaan, ne kasvavat, valkoiset tertut ulottuvat niin lähelle, että
Pekka tuntee niiden tuoksun. Voi, silloin lakkasi peipponen
visertämästä ja samassa katosi kaikki muukin, viheriä metsä, lehmät ja
vasikat, muurahaiset, tuomen tertut.
"Laula vielä, peippo kulta", rukoili Pekka ja peipponen lauloi. Se
selitti miltä metsä näyttää yöllä, kun kaikki on hiljaa. Silloin nousee
joka kukkaterästä sievän sievä keijunen alkaen iloisesti tanssia
nurmella. Metsä on hämärä, mutta suuren kuusen takaa nauraa kuu ja
ryhäisen kannon päässä soittaa punalakkinen tonttu huuliharppua. Hei,
kuinka nopeasti keijut tanssivat. Sammakot istuvat lammikoissaan.
"Kuaak, kuaak", kurnuttavat ne. "Tulkaa tänne, kauniit keijut!" Mutta
keijut nauravat: "Hui, hai, mekö astuisimme limaiseen veteen. Kerran
seurasivat muutamat meistä kutsuanne ja heti veteen astuttuaan muutitte
ne valkoisiksi lumpeen kukiksi. Siitäpäivin katsovat ne surullisina
leikkiämme eivätkä koskaan pääse itse mukaan."
Silloin suuttui vanha sammakkomuori, joka lasisilmät nenällä istui
sammakko-ukolle sukkia kutomassa. Se kosketti puikollaan lumpeenkukkia
sanoen: "Menkää siskojenne kanssa leikkimään, tanssikaa koko ajan,
mutta aamun sarastaessa olkaa paikoillanne, muuten noidun teidät
etanoiksi." Kas kummaa! Limaisesta vedestä nousivat lumpeenkukat
kauneina pikku tyttöinä. Niiden puku oli lumivalkoinen, päässä oli
niillä kiiltävät kultakruunut ja yhtyessään toisten kanssa tanssiin
lauloivat ne kummallisia lauluja vedenkuninkaasta ja punaisista
korallilinnoista alhaalla meren syvyydessä. Silloinpa nousi hopeisia
portaita myöten merestä pieniä vedenneitoja. Ne jäivät rannalle
pitkälleen kasvot käsien nojassa ja nyökyttivät pikku päitään sanoen:
"Tuon me kyllä tunnemme, mutta kertokaa meille kultaisesta auringosta
ja kukkasista, joita emme koskaan näe. Tulisimme niin mielellämme
kanssanne tanssiin, mutta eihän meillä ole jalkoja, kalanpyrstö vain."
Näin kuluu yö, keijusten tanssi hidastuu, ja auringon noustessa
uiskentelevat lumpeenkukat taas vedessä, merenneidot leikittelevät
korallilinnassa, keijut nukkuvat kukkasissa, ja lystikäs tonttu kuorsaa
sammaleen alla.
Tällaisia viserteli peipponen ja Pekka kuunteli silmät loistavina,
posket punoittavina. Ei hän enää surrut sitä, ettei osannut kävellä
metsään, kertoihan peippo nyt kaiken yhtä elävästi, kuin jos hän itse
olisi sen nähnyt.
Näin kului aika. Päivät lyhenivät, aurinko meni yhä aikaisemmin levolle
ja yht'äkkiä oli syksy käsissä. Pikkulinnut levittivät siipensä entistä
korkeammalle kiitääkseen kauas täältä -- eteläisiin maihin. Voi, kuinka
peipposen sydäntä kivisti. Se kuuli siipien suhinaa ikkunan takaa.
Lintuparvi se siellä kiireissään pyristeli.
"Tule mukaan, tule mukaan! Nyt me lähdemme vieraille maille, missä
taivas on ijäti sininen ja ruusut kukkivat."
"Jospa pääsisin!" huokasi peipponen.
Pekka näki sen surullisen katseen.
"Tahdotko päästä vapauteen, pikku ystäväni?" sanoi hän arvaten sen
ajatukset, "mene vain, en pidätä sinua. Lennä täältä kauas, viserrä
kuin ennenkin", ja hän aukasi häkin oven.
Peippo katseli Pekkaa, ajatteli raitista ilmaa tuolla ulkona, muisteli
äidin kertomuksia valkokukkaisista oranssilehdoista, sinisestä
taivaasta ja äärettömästä merestä, muisti kauniita unelmia satakielen
äänestä. Se levitti siipensä hengittäen syvään. "Vihdoinkin olen taas
vapaa!" Ja sitten lensi se ulos avonaisesta ikkunasta.
Ulkona oli eloa ja liikettä. Toinen lintuparvi toisensa jälestä
kiirehti kulkuaan. Ilma kaikui liverryksistä ja visertelemisestä.
Nuoret ja vanhat, pääskyt ja västäräkit, kaikki riensivät vieraille
maille.
Peippo liittyi toisten seuraan. Se löysi vanhempansa ja veljensä
muitten joukosta. Veljet olivat kasvaneet suuriksi, mutta keskimäisen
oli kissa syönyt, kertoi äiti.
Yöksi asettuivat he lepäämään metsään. Se hohti punaisena ja
keltaisena, mutta halla oli tappanut kaikki kukkaset. Nukkuessaan näki
peipponen ihmeellistä unta. Se uneksi, että pikku Pekka oli kuolleena
vuoteellaan ihan kuin metsän kukkaset. Hän oli niin surullisen näköinen
ja vaalea.
Voi, kuinka peipon tuli paha olla. Se heräsi kesken untaan.
"Ei, mietti se, minun täytyy lentää takaisin Pekan luo. Varmaan on
hänellä kovin ikävä minua."
Se kohosi hiljaa oksaltaan, ennenkuin muut heräsivät, nyökäytti
metsälle jäähyväiset ja lensi kiireesti suurta kaupunkia kohti, missä
Pekka asui.
Suurella vaivalla löydettyään pesumummon asunnon, istahti se
ikkunanlaudalle, naputti ruutuun ja piipitti: "Kvii, kvii, päästä
sisään, Pekka."
Hyvänen aika, kuinka Pekka tuli iloiseksi! Äiti hyökkäsi heti
aukaisemaan ikkunaa ja nosti peipon Pekan olkapäille.
Eikä poika tiennyt miten lintua kyllin silittää ja hyväillä. Oikein hän
itki ilosta.