SATUJA
Lapsille luettavaksi
Kirj.
ANNI SVAN
Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.
SISÄLTÖ:
Satukontti.
Vuorenpeikko ja paimentyttö.
Jouluaatto metsässä.
Satu pienestä viulusta.
Hallin ja Mirrin karkumatka.
Peipponen..
Aaltojen salaisuus.
Pienikki ja metsätonttu.
Satu kolmesta lapsesta, jotka menivät kevättä hakemaan.
Satukontti.
Olipa muinoin mies, jolla oli kolme poikaa. Isoiksi tultuaan sanoivat
he isälleen: "Anna meille sauva ja eväskontti, tahdomme lähteä ulos
maailmalle onnea koettelemaan." Isä antoi kullekin leipäkyrsän
eväskonttiin ja paksun koivusauvan käteen, ja niin he lähtivät matkaan.
Käveltyään vähän aikaa tulivat he tienristeykselle, josta erkani kolme
tienhaaraa. Siinä sanoivat he toisilleen hyvästi ja astuivat kukin omaa
tietään. Vanhin tuli suurelle kankaalle, missä kanervat punoittivat ja
mäntypuut tuoksuivat pihkalle. Sammaleisella kivellä istui pieni
punalakkinen tonttu itkemässä. Oletteko koskaan nähneet tontun itkevän?
siinä on jotain kummallista. Se pudottaa näet jokaisen kyynelpisaran
pieneen pähkinänkuoreen ja pistää sen sitten suuhunsa. Sillä lailla se
voi itkeä lakkaamatta monta päivää ja monta yötä, onpa tonttuja, jotka
ovat itkeneet monta kymmentä vuottakin perätysten. Muuten oli tämä
tonttu erittäin viisaan näköinen, sen nenällä oli suuret kultasankaiset
lasisilmät, ja parta ulottui pikkuvarpaan kärkeen. Poika tuijotti vähän
aikaa tonttuun, viimein hän kysyi: "Mitäs itket tonttu rukka?"
"Ah minua poloista, voi päiviäni, armahtakaa minua tontuista
onnettominta", valitti tonttu.
"Mikä sinua sitten vaivaa oikein?"
"Voi, jospa äitini olisi arvannut, mitä hänen Kyrmyniskalleen
tapahtuu", ulisi tonttu. "Mene tiehesi, tyhmä ihmislapsi, et sinä voi
minua kuitenkaan auttaa."
"Sanohan kuitenkin miksi itket."
"No niin, olen matkalla kosimaan kaikkein suloisinta tonttutyttöstä,
mikä maan päällä on nähty. Säkissäni oli minulla kalliita kiviä ja
kultaa yllin kyllin ja iloisena kuljin matkaani. Mutta äkkiä unohdin
poloinen nimeni enkä sitä nyt muista vaikka ajattelisin pääni puhki.
Kuusi päivää olen tässä jo tuuminut sitä, joll'en tänäpäivänä sitä
keksi, vie joku muu tonttu morsiameni."
"Ahaa", arveli poika, "tämä tonttu näyttää viisaammalta kuin mitä hän
on. Joll'en aivan suuresti erehdy, lausui hän juuri äsken nimensä, eikä
kuitenkaan muista sitä. Kuuleppas, tonttuseni, mitenkä sinä, joka
näytät niin hirveän viisaalta, et edes omaa nimeäsikään tiedä."
Tonttu katseli vihaisesti suurten silmälasiensa takaa poikaan, sitten
se rupesi taas voivottamaan. "Voi minua, uhuh, huu. Jos minua autat,
annan sulle kourallisen kalliita kiviä."
"Sanoppas ensin, tonttu kulta, kuinka noin viisaalla miehellä saattaa
olla niin huono muisti, ett'ei nimeänsäkään muista."
"Uh, huu" itki tonttu, "en minä ole laisinkaan viisas, lasisilmäthän
minut näin viisaan näköseksi tekevät. Oikeastaan olen yhtä tyhmä, kuin
kaikki muutkin tontut, mutta isoäitini isoäidin lasit antavat viisaan
näön vaikka pässille. Siinä on koko salaisuus."
"Hei, sepä lystiä", tuumi poika, "kuuleppas, tonttu, jos annat mulle
lasisilmät, sanon sulle nimesi."
Ei tonttu oikein mielellään olisi lasejaan antanut, mutta ajatellessaan
pikku tonttutyttöä otti hän ne nenältään ja ojensi pojalle. Hei, kuinka
oppineelta tämä nyt näytti, tontun täytyi nousta kiveltä ja kumartaa,
sillä viisautta aina kumarretaan, vaikka se piilisikin vain
lasisilmissä.
"Kyrmyniska on nimesi", sanoi poika, kääntäen selkänsä tontulle, joka
kirkasi ilosta ja alkoi juosta kankaan poikki säkki selässä. Mutta
poika kulki eteenpäin ja näytti niin sanomattoman viisaalta
lasisilmineen, että ihmiset kaikkialla nostivat hattuaan ja kuiskasivat
toisilleen: "Hyvänen aika, kuinka oppinut hän mahtaa olla!"
Ja hän tuli kuuluisaksi kautta koko maan, ylhäiset tulivat häneltä
neuvoa kysymään, ja jokainen kiitteli hänen viisauttaan, mutta eipä
kukaan arvannut, että tontun isoäidin isoäidin lasisilmissähän se
viisaus piili. Eikä poikakaan sitä kellekään kertonut; hän oli nyt
oppinut herra, oikein professori, ja kas silloin hän oli mielestään
onnellinen.
Toinen veli yöpyi vuoren rotkoon ja kätkeytyi kivilohkareiden taa
sammalikkoon. Keskiyöllä kuuli hän siipien suhinaa ja näki suuren
huuhkajan lentävän ontosta puusta: huh, huu! huusi se.
"Huh, huu", vastattiin metsästä, ja heti lensi pieni keltainen pöllö
huuhkajan luo. "Mitä kuuluu?" kysyi huuhkaja. "Eipä juuri mitään
erinomaista, mutta muistatko kummitäti, että prinsessa huomenna täyttää
kuusitoista vuotta. Koko hovi itkee ja parkuu, kuningas huokailee ja
kuningatar pyörtyy joka viides minuutti. Prinsessa rukka on itkenyt
siniset silmänsä punaisiksi ja värisee kuin haavan lehti pelosta."
"Mitäs hänelle sitten tapahtuu?" rääkyi korppi lentäen paikalle.
"Kah, etkö sitä tiedä", virkkoi huuhkajamuori. "Huomenyöllä kello
kaksitoista täsmälleen tulee ilkeä yölepakko ottamaan hänet
morsiamekseen, ei siinä itku eikä parku auta."
"Kauheata", kirkui korppi, "eikö kukaan voi pelastaa häntä?"
Huuhkaja oli hetkisen vaiti, mutta sitten se kuiskasi: "Kas, oikeastaan
se on suuri salaisuus. Ukkoni kertoi sen minulle vannottuani, etten
siitä kellekään puhuisi, mutta jos lupaat olla siitä juoruamatta, voin
sen sinulle kuiskata. Jos joku kuninkaan hovissa ymmärtäisi näyttää
peiliä yölepakolle, niin se heti karkaisi tiehensä, ja lumouksen valta
olisi murrettu. Yölepakot näet hirveästi pelkäävät omaa kuvaansa, ja
ihmekö se, ovathan ne niin rumia."
"Vai niin, voi, voi", päivitteli korppi, ja sitten lensivät kaikki
kolme tiehensä. Mutta poika ryömi esille piilostaan, juoksi metsän läpi
ja tuli kuninkaan linnaan. Siellä vallitsi syvä suru. Tornissa liehui
sysimusta lippu, hoviherrat ja hovinaiset nyyhkyttivät mustareunaisiin
nenäliinoihin, ja kokki poltti kaikki paistit pohjaan pelkästä surusta.
Poika astui suoraan valtaistuimen eteen, missä kuninkaan herrasväki
istui murheellisena; hän löi kantapäänsä yhteen kumartaen ja sanoi:
"Jos teidän korkea Majesteettinne suo, pelastan minä prinsessan."
Kuningaspa tätä ei ensin uskonut, mutta hädissään hän viimein lupasi
pojalle prinsessan ja puolen valtakuntaa, jos hän hänet pelastaisi,
niinkuin kuuluutettu oli. Siinä samassa lensikin yölepakko savutorvesta
sisään. Hyi, miten ilkeän näköinen se oli! Oikein kävi sääliksi ihanaa
prinsessaa, jonka piti ruveta mokomalle hirviölle puolisoksi. Yölepakko
laski nahkasiipensä alas, tepasteli prinsessan luo ja vonkui:
"Seuraappas nyt mukaani, ihana prinsessa." Jo tarttui hän itkevään
kuninkaantyttäreen viedäkseen hänet, mutta samassa ryntäsi poika
esille, vetäsi peilin, jonka hän oli piilottanut konttihinsa, ja pani
sen yölepakon eteen. Tämäkös raivostui! Sylki ja sihisi, vinkui ja
tavoitteli ympärilleen terävillä kynsillään, mutta poika ei
peljästynyt, piteli vain peiliä hirviön edessä. Silloin levitti se
suuret mustat siipensä ja lensi takaisin ulos savutorvesta eikä siitä
sen koommin kuultu. Mutta prinsessa oli pelastettu, ja samana iltana
vietettiin komeat häät kuninkaan linnassa. Niinpä oli keskimäinenkin
veli löytänyt onnensa.
Nuorin veli sitävastoin kulki kauan maailmaa löytämättä onnea. Hän
vaelsi kylät ja kaupungit, kävi kuninkaan hovissa ja viisasten luona,
onnea hän vaan ei tavannut. Hänen vaatteensa kuluivat repaleiksi,
leipäkyrsä oli kauan sitten lopussa, eväskontti ja sauva yksin olivat
jäljellä. Eräänä iltana hän tuli synkkään metsään, niin synkkään ett'ei
taivastakaan näkynyt kuin pieni pala, puut kun ulottuivat miltei
pilviin. Kuusikon keskeltä kohosi savupilvi, ja sitä seuratessaan näki
poika pienen pirtin kosken reunalla. Sen seinät olivat kovin mustuneet,
ja katossa oli reppana, ei ollenkaan savutorvea. Poika astui pirttiin.
Siellä istui ikivanha eukko kehräämässä. Ja ihmeellinen eukko se
olikin. Tukka oli lumivalkoinen, ja pieni hän oli, niin pieni ja
kumaraselkäinen, mutta silmät olivat kirkkaat kuin pikku lapsen ja
posket punaiset.
"Paina puuta", sanoi hän.
Poika teki niin, ja eukko kehräsi edelleen. "Mitä sinä kehräät?" kysyi
poika. "Kehrään satuja", vastasi eukko ja nyökkäsi päätään hänelle.
Tätä poika ihmettelemään, mutta eukko sanoi, ettei se ollut lainkaan
vaikeata. Joka kerään hän kehräsi sadun, ja tätä työtä hän oli jo
tehnyt monta, monta sataa vuotta.
"Tuolla tulevat lampaani", virkkoi hän, ja siinä tuokiossa tulikin
lammaslauma määkien ja hyppien pihatarhaan.
"Tahdotko jäädä lampaitani paimentamaan?"
Poika suostui, sillä hän piti eukosta, ripusti eväskonttinsa seinälle
ja jäi eukon luo paimeneksi. Mutta eivätpä hänen paimennettavansa
olleetkaan tavallisia lampaita, vaan satulampaita, sellaisia, joiden
villasta kehrätään satuja, iloisia ja surullisia, lyhyitä ja pitkiä.
Nurmikaan, jota ne söivät, ei ollut toisten nurmien kaltainen. Siinä
kasvoi ihania kukkia, tulipunaisia ja sysimustia, sinisiä ja keltaisia.
Punaisista kukista tuli iloisia satuja, mustista surullisia.
Keltaisista sai sellaisia satuja, joissa puhuttiin vuorenpeikosta ja
noitaämmistä, mutta sinisistä sellaisia, jotka puhuvat merenneidoista
ja vedenhaltiasta. Päivisin poika paimensi lampaita ja illoin hän istui
pirtissä eukon kehräämistä katselemassa. Näin kului pitkä aika. Eräänä
iltana sanoi eukko: "Nyt olet palvellut kyllin kauan. Huomenna saat
lähteä taas maailmalle. Ahkeruutesi palkaksi täytän eväskonttisi
satukerillä. Joka kerran kun tahdot kertoa jonkun sadun, tarvitsee
sinun vain sanoa: satukontti aukene, ja heti saat kauniin sadun. Mutta
muista aina sulkea kontti visusti, muuten kerät vierivät matkoihinsa."
Poika kiitti hyvää eukkoa ja lähti satupirtistä pois maailmalle. Hän
oli iloinen kuin lintu kulkeissaan tietä pitkin, satukontti riippui
hänen olkapäillään, se oli aivan tavallisen kontin näköinen, eipä
arvannut vastaantulija siinä satuja piileilevän. Tulipa hän niin
aukealle marjamäelle. Siellä lapsiparvi oli mansikassa poimien
uutteraan punaisia marjoja vasuihin ja tuohisiin. Poika istuutui
suurelle kivelle ahon keskelle, pani kontin polvilleen ja mietti.
Koetanpa nyt, puhuiko satueukko totta. "Satukontti aukene", virkkoi hän
ottaen kontistaan suuren kerän. Hei, mikä lysti satu sieltä tulla
tupsahti! Lapset juoksivat kilvan hänen luokseen ja istuutuivat piiriin
kiven ympärille kuunnellen kontin ihmeellistä sisällystä. Ettepä usko
miten soma se satu oli, siinä kerrottiin vanhasta kissapöllöstä, joka
kosiskeli nuorta ihanaa kuuntyttöä, mutta siitä emme nyt ennätä puhua.
Kun poika oli lopettanut satunsa, sulki hän kontin, heitti lapsille
hyvästi ja lähti astumaan kotia päin, vanhan isänsä luo. Sielläkös
elämää oli! Vanhin poika, tuo oppinut professori, oli näet hänkin
tullut isää tervehtimään, ja komeissa vaunuissaan ajoi toinen veli
kuninkaantyttären kera punaisesta veräjästä pihalle. Eipä vain isällä
koskaan ennen ollut näin hienoja vieraita ollut. Aidan päällä
töllistelivät kaikki kylän lapset suut selällään tätä komeutta. Isäukko
istui rahilla pirtin ulkopuolella ja hänen vieressään kultaisilla
tuoleilla keskimäinen veli prinsessoineen, sekä professori. Silloin
astui pihalle nuorin veli konttineen.
"Hyvää päivää isäukko", sanoi hän, "hyvää päivää, herra professori ja
teidän kuninkaallinen korkeutenne. Tässä minä nyt olen."
Mutta isä ja veljet rupesivat häntä torumaan. "Etkö ole onnea
saavuttanutkaan? Tulethan takaisin yhtä köyhänä kuin menitkin. Sama
konttikin on hartioillasi." Ja sitten alkoivat molemmat toiset veljet
kehua onneaan. "Minä olen niin viisas", sanoi vanhin veli, "että
ihmiset minua kumartavat ja ylistelevät, Salomokin oli vain lapsi minun
rinnallani."
"Entäs minä sitten", virkkoi keskimäinen, "olen niin rikas, että syön
kultalautasilta, nukun kaikkein kalliimmilla untuvilla ja vaimoni on
kuninkaan tytär. Voiko enempää elämässä pyytääkään?"
Nuorin poika kuunteli toisten onnea. Ei hänen ollenkaan käynyt heitä
kateeksi, hän otti kontin olkapäiltään, kutsui kaikki lapset luokseen
ja sanoi: "satukontti aukene", ja sitten hän keri sadun toistaan
kauniimman. Nytpä tuli hauskaa! Isäukko hymyili nyökäyttäen
hopeanharmaata päätään, oppinut veli unohti syvän viisautensa ja luuli
taas olevansa pikku poikanen, kuninkaantytär ja hänen ylhäinen
puolisonsa nauroivat kultatuolissaan, ja se oli jotain erinomaista,
sillä nähkääs, hieno väki ei naura usein. Mutta hauskinta oli kuitenkin
lapsilla, he syleilivät poikaa ja pyysivät yhä vain uusia satuja.
Ja pojan kertoessa loistivat hänen silmänsä onnesta, ja nähdessään
hänen ja pikkulasten iloa ymmärsivät isä ja veljet, että hänen
kontissaan piili yhtä suuri onni kuin konsanaan oppineen viisaudessa ja
toisen veljen rikkauksissa.
Vuorenpeikko ja paimentyttö.
Olipa kerran pieni paimentyttö, iloinen ja vallaton kuin västäräkki.
Aamulla anivarhain hän ajoi lehmät laitumelle ja juoksi itse perässä
avopäin, paljain jaloin. Äitikullaltaan hän sai pikku konttiinsa
leipäkyrsän ja piimäleilin, vieläpä joskus pienen voikipenenkin. Hei,
kuinka metsässä oli hauska! Suuret hongat seistä törröttivät totisina
muistellen menneitä aikoja, mutta katajat ja koivut kertoivat niin
hullunkurisia juttuja, että lehmiäkin nauratti, mitä sitten
paimentyttöä. Puun latvassa naksutteli orava: "Tule tänne, tule tänne",
mutta kun tyttö rupesi kapuamaan runkoa pitkin, hyppäsi se toiseen
puuhun ja viskoi sieltä käpyjä jänöjussin päälle, joka sääret suorina
loikki Kellokkia pakoon. Entäs vasikat! Ne nyt vasta hupsuja olivat.
Häntä pystössä hyppivät ne kilpaa kivien ja kantojen yli, olivat
hippasilla ja koettivat puskea toisiaan sarventyngillään. Hauska oli
paimentytöllä metsässä.
Mutta syvällä rotkossa asui vuorenpeikko. Sillä oli tuuhea vihertävä
parta, pienet punertavat silmät ja tukevat käsivarret. Päivisin istui
se rotkossaan, mutta kulki yöllä pikkulintuja ja kukkasia tappamassa,
sillä niitä se ei kärsinyt, päinvastoin vihasi ja vainosi. Mutta
paimentyttöä se rakasti. Kun tyttö hyppeli mättäillä, huhuili lehmiä ja
lauleli, silloin tirkisteli vuorenpeikko kivilohkareen takaa, nauroi ja
venytteli korviaan, jotta ne hohtivat kuin keitetyt ravut. Peikot näet
aina venyttelevät korviaan, kun ne ovat mielissään, siksipä niillä
onkin niin hirveän suuret korvat. Eräänä päivänä puki se itsensä oikein
hienoksi. Päässä oli sylen korkuinen hohtokivillä koristettu lakki,
jalassa tulipunaiset saappaat, takki oli elefantin nahasta ja housut
vuohenkarvoista. Korviinsa ripusti se kaksi kullattua etanaa ja
palmikoitsi pitkän partansa neljään palmikkoon, jokaisen palmikon
päässä oli korea koppakuoriainen. Näin koristettuna vuorenpeikko astui
paimentytön luo, joka istui kivellä tuohitorveen toitottamassa. Hyvänen
aika kuinka tyttö säikähti! Hyppäsi kiveltä kuin pallo ja tahtoi juosta
pakoon, mutta vuorenpeikko tarttui hänen käsivarteensa:
"Elä pelkää tyttöseni, en minä pahaa tee. Olen vuorenpeikko, asuntoni
on täällä aivan lähellä, etkö tahdo tulla sitä katsomaan?"
Paimentyttö katseli katselemistaan peikkoa, viimein rupesi häntä ukon
komeus naurattamaan. Hän nauroi niin sydämellisesti, että metsä kaikui,
pöllöt siristelivät hämmästyneinä unisia silmiään, jänikset juoksivat
viidakosta katselemaan, ja musta korppi muuttui punaiseksi. Korpit näet
muuttuvat aina punaisiksi nauraessaan, mutta se tapahtuu hyvin harvoin,
noin kerran sadassa vuodessa. Vuorenpeikko venytteli korviaan, ryki ja
yski, yski ja ryki. Viimein hän sanoi: "Etkö tahtoisi tulla kanssani
linnaani? Saat siellä kymmenen kaunista huonetta, viisikymmentä hienoa
pukua ja pannukakkua niin paljon kuin ikinä tahdot."
Paimentyttö pudisti päätään: "Mitäpä minä kymmenellä huoneella? Onhan
minulla täällä niin suuri sali, ett'ei keisarillakaan suurempaa. Taivas
on kattona, viheriä nurmi ja punainen kanervikko lattiana, korkeat puut
seininä. Hienoja pukuja en koskaan ole rakastanut; pannukakku tosin ei
olisi hullumpaa, mutta saanhan metsästä marjoja yllin kyllin ja
äidiltäni piimää sekä leipää."
Vuorenpeikon punaiset posket kävivät keltaisiksi: "Saat monta
arkullista kalliita kiviä."
Paimentyttö nauroi: "Meren rannalta saan kiviä tarpeeksi, en huoli
kivistäsi."
Peikon naama muuttui viheriäiseksi: "Saat istua jouten, ei tarvitse
sinun enää paimentaa karjaa."
Tyttö löi kätensä yhteen: "Hyvänen aika, silloinhan minulla vasta ikävä
olisi. Hui, hai, ettenkö saisi enää Kellokkia enkä Kirjoa syöttää. Mene
matkoihisi, tuhma peikko!"
Mutta nyt peikko suuttui ja tuli aivan tuhanharmaaksi, silmät iskivät
tulta, ja hän sähisi kiukusta. "Jollet tule mukaani, tapan kaikki
lehmäsi, sytytän äitisi mökin palamaan ja muutan pikku veljesi
sammakoiksi. Tiedä, että olen mahtava noita. Hatsina pou! hatsina pous!
pim pom pau!"
Samassa makasi Kellokki surkeasti ammuen maassa ja katsoi rukoilevasti
paimentyttöön.
"Elä, elä, peikko kulta!" huusi tyttö, "elä tapa lehmiäni, eläkä tee
äidilleni mitään pahaa. Tulen kyllä mukaasi."
"Kyrmy, Kyrmy, rinpunni", mutisi peikko ja yks' kaks nousi Kellokki
terveenä ylös, mutta vuoren peikko tarttui tytön käteen ja vei hänet
rotkoonsa. He astuivat alas kiviportaita syvälle, syvälle, sillä peikot
pelkäävät päivän valoa. Hyvänen aika! sitä komeutta mikä siellä oli,
silmiä ihan häikäisi. Ensimäisessä huoneessa olivat seinät
lumivalkoisesta suolasta ja katossa riippui suuria kiiltomatoja, toinen
huone oli lasista, kolmas porsliinista, neljäs sinisistä, punaisista ja
viheriäisistä hohtokivistä, viidennessä oli katto kullasta ja seinät
hopeasta. Eihän niitä kaikkia voi luetellakaan, niin monta niitä oli,
toinen toistaan kauniimpia. Paimentyttö ihmetteli ja ihaili, mutta
sitten hän tuli surulliseksi ja sanoi:
"Näen kalliita kiviä ja kultaa, mutta en ainoatakaan puuta enkä
pikkulintua."
"Ahaa", nauroi peikko ja venytteli pitkiä korviaan, "tuleppas tänne,
kauniimpaa puutarhaa et ole eläissäsi nähnyt", ja hän vei tytön suureen
luolaan, jonka katto oli siniseksi maalattu ja koristettu kiiltävillä
kivillä, jotka tuikkivat kuin tähdet. Ylt'ympäri seisoi korkeita puita,
mutta niiden lehdet olivat leikatut viheriäisestä silkistä, ja ne
olivat sekä jäykät että mykät; ei ainoakaan oksa nyökännyt iloisesti
paimentytölle kuten koivut ja petäjät ulkona metsässä. Niiden latvoissa
istui koreita lintuja. Ne oli vuorenpeikko ensin tappanut ja sitten
asettanut kullattuina ja maalattuina puihin istumaan. Vaiti tuijottivat
ne elottomilla silmillään paimentyttöön, ja silloin tämä rupesi
katkerasti itkemään. Mutta nyt suuttui peikko.
"Vai niin", torui se, "eikö sinulle tämäkään kelpaa, tuhma ihmislapsi,
tämähän on oikein hienon hienoa, vaikk'et sinä sitä ymmärrä. Babiaanit
hoi, marakatit hoi! tulkaa tänne!"
Hus! siinä tulla tupsahti kymmenen pitkähäntäistä marakattia ja
babiaania tulipunaisissa hameissa. Ne tarttuivat toistensa häntään ja
alkoivat kirkuen tanssia ja tehdä kaikenmoisia hullunkurisia temppuja,
sill'aikaa kuin kaikkein suurin babiaani löi rumpua.
Mutta paimentyttö muisteli pikku vasikoita iloisine hyppyineen
nurmikolla. Hän kätki kasvot käsiinsä ja itki yhä katkerammin.
"Hyvä peikko", pyysi hän, "päästä minut jälleen ulos viheriäiseen
metsään. En voi olla täällä, aivanhan minä kuolen ikävään."
"Et sinä täältä ikinä pääse", kiljui vuorenpeikko ja sulki tytön
suureen kultaseinäiseen huoneeseen, minne ei päivä paistanut eikä kuu
kumottanut. "Täällä saat olla, kunnes opit rakastamaan linnaani", ja
sitten hän paiskasi raskaan rautaoven lukkoon.
Mutta tyttö heittäysi maahan ja itki niin katkerasti, että
kultaseinienkin kävi häntä sääliksi ja suuria kultakyyneliä vieri alas
lattialle. Ja silloin syntyi pikku rakonen seinään, sen kautta pujahti
pieni näppärä sisilisko paimentytön luo katsellen häntä kirkkailla
silmillään.
"Elä itke, pieni paimentyttö", sanoi se, "tunnen sinut hyvin, olet aina
ollut ystävällinen meille sisiliskoillekin, siksipä tahdommekin auttaa
sinua. Kuuleppas! Vuorenpeikolla on taikasauva, johon ei kukaan muu
kuin hän itse uskalla koskea, koska se muuttaa kaikki kullaksi. Mutta
näin kuuluvat loihtusanat: Se joka ei kullasta välitä eikä sitä
rakasta, se voi vaaratta tarttua sauvaan. Ota siis sauva hiljaa peikon
päänaluselta hänen nukkuessaan, lyö sillä oveen, ja heti olet vapaa.
Kumppanini ja minä suurennamme tätä rakosta kunnes mahdut sinäkin
siitä." Näin sanoen solahti sisilisko rakosesta ulos nyykäyttäen pikku
päällään hyvästit. Se kokosi kaikki toverinsa, ja yksin voimin
kaivoivat ne reikää, kunnes se tuli niin isoksi, että tyttö pääsi siitä
läpi. Yöllä hiipi hän siis hiljaa viereiseen huoneeseen, missä
vuorenpeikko kuorsasi komeassa vuoteessaan, veti hyvin varovasti
taikasauvan hänen päänsä alta ja juoksi kiireesti oven luo koskettaen
sitä sauvalla. Heti avautui se, ja paimentyttö pääsi pitkään käytävään,
jonka päässä loisti valoa. Hei, kuinka hän juoksi, ja kyllä sietikin,
sillä siinä tuokiossa oli vuorenpeikko aivan hänen kinterillään.
"Taikasauvani, taikasauvani!" kirkui se ojentaen pitkät käsivartensa
tyttöä kohti. Mutta hän riensi eteenpäin lyöden sauvalla pitkin seiniä.
Huh, sitä ryminää ja kolinaa, mikä nyt syntyi. Koko vuori vapisi ja
ryskyi, kivilohkareita putosi kolisten maahan ja töintuskin ennätti
tyttö hypätä aukosta ulos ennenkuin koko rotko rymähtäen vaipui
kiviläjäksi, eikä vuorenpeikon komeista saleista ollut muuta jäljellä
kuin harmaita kivilohkareita ja sammalia. Taikasauvakin oli muuttunut
vanhaksi leppävitsaksi.
Vuorenpeikkoa ei kukaan sen koommin nähnyt eikä kuullut. Liekö
hautaantunut sinne luolaansa kivien alle? Mutta paimentyttö riensi
takaisin kotia, viheriään metsään, karjalaitumelle ja sinisen meren
rannalle.
Jouluaatto metsässä.
Oli jouluaattopäivä. Lunta tulla tuprutti sakeasti, kulkuset kilisivät
lystisti kujilla ja tiellä. Tauno istui ikkunan ääressä posket käsien
nojassa ja katsoi ulos. "Ohhoh, nyt on kello vasta kaksi. Neljä pitkää
tuntia vielä, kunnes joulukuusi sytytetään. Mitähän jos menisin vähän
hiihtämään."
Tuumasta toimeen! Sukset jalkaan, ja pian oli Tauno hyvillä suksimailla
metsän kupeella. Hän hiihti hiihtämistään eikä huomannutkaan, ennenkuin
jo oli syvällä metsässä. Sielläkös oli hauska! Kuuset ja hongat
törröttivät lumen peitossa ja valkoisina olivat korkeat kivetkin. Tauno
viritti iloisen laulun ja hiihteli vieläkin syvemmälle. Sukset
luistivat mainiosti kantojen ja kivien yli, mutta yht'äkkiä tuli seis.
"Mitäs nyt", arveli Tauno ja katseli taakseen.
Voi hirveätä! -- Siellä seisoi suksilla ihan Taunon takana suuri
pörhöinen karhu, oikea mesikämmen. Tauno peljästyi ensin
pahanpäiväisesti, mutta sitten alkoi häntä harmittaa.
"Mitä siinä seisot suksillani? Katkaiset ne vielä. Mars matkaasi,
mesikämmen!"
"Bum, bum", mörisi karhu, ja tämä on ihmisten kielellä sama kuin: "En
minä niin vähällä lähde. Ensin syön sinut suuhuni ja sitten suksesi."
Taunon polvet alkoivat notkua.
"Elähän toki, mesikämmen. Sukseni voit saada, mutta päästä minut pois."
Mutta karhu maiskutteli suutaan ja tarttui suurella käpälällään Taunon
niskaan. Silloin rupesi Tauno itkemään.
"Rakas mesikämmen, päästä minut! Mitä äiti sanoo, kun kuusi sytytetään,
eikä minua olekkaan kotona. Entä kaikki kauniit joululahjat, mitkä
joulupukki minulle on luvannut, kuka ne nyt saa?"
Karhu päästi äkkiä Taunon ja löi käpälällään otsaansa, jotta paukahti.
"Voi hyvä Tapio! Olenhan aivan unhottanut, että tänään on jouluaatto.
Rakas poikani, suo anteeksi, mutta kiitä onneasi, että satuit juuri
tänään tulemaan metsään, eilen olisin sinut armotta ahminut."
Tauno kiitti kohteliaasti ja kysyi karhulta uteliaana:
"Miksi et tänään minua syö?"
"Katso, tänään ovat kaikki eläimet ystäviä sekä keskenään että ihmisten
kanssa. Me vietämme tänään joulua, mekin. Jos sinua haluttaa, voit
tulla kanssani katsomaan joulu-iloamme. Alkaa jo hämärtää, arvaan että
vähitellen kokoonnumme."
Tauno oli heti valmis. Karhu kyykisti selkänsä, ja Tauno istui siihen,
otti sukset kainaloonsa ja tuossa tuokiossa oltiin syvällä, syvällä
korvessa, minne vain metsämies joskus eksyy. Tultuaan lumikentälle,
jota hongat ympäröivät, laski karhu ratsastajansa maahan ja sanoi:
"Kiipeä nyt tuohon suureen petäjään. Sieltä voit nähdä hyvin etkä
häiritse ketään. Mutta joudu! Kuuletko melua? Se on jouluvieraista,
jotka lähenevät."
Tauno totteli ja kiipesi hätäpikaa petäjän latvaan. Sieltä hän nyt
kummia näki. Pitkänä jonona marssi ensin jänisten valkoinen parvi.
Niiden etunenässä kulki lihava lumivalkoinen jänis, jonka pitkissä
korvissa riippui kiiltäviä sudenkorentoja. Kaksi pikku pupua kantoi
tulipunaista viittaa, joka sen hartioita peitti. Kaikkein ensimmäisenä
astui neljä pulskaa pupua, jaloissa siniset töppöset; ne toitottivat
kiiltäviin torviin ja asettuivat pienelle kummulle istumaan tassut
ristissä. Kummun vieressä seisoi komea joulukuusi, jonka vertaista
Tauno ei koskaan maailmassa ollut nähnyt. Se ylettyi miltei pilviin ja
sen oksilla oli mitä kummallisimpia tavaroita. Siinä riippui suuria
punaisia omenia, hohtavia kiiltomatoja, monenvärisiä simpsukoita,
kimmeltäviä jääkynttilöitä ja korkeimmilla oksilla välkkyi
keltaisenpunaisia virvatulia. Koko metsä loisti ja lumi kimalsi kuin
tuhannen tuhatta hohtokiveä olisi sirotettu kinoksiin. Taunoa oikein
häikäisi, silmät selällään hän tuijotti tätä ihmettä.
Kaikki jänikset istuivat nyt kuusen ympärillä, kuningatar keskellä, ja
torventoitottajat puhalsivat iloisen tervehdyksen, sillä tuolla
lähestyi oravien tuuheahäntäinen joukko. Kohteliaasti kumarsivat ne
jäniksille, jotta hännät heiluivat niskan yli, ja istuivat sitten nekin
kuusen ympärille. Sitten tulivat ketut. Ne olivat komeata väkeä.
Jokainen kettu oli ripustanut kaulalleen kolminkertaiset helminauhat
pihlajanmarjoista ja korvissa oli samallaiset korvarenkaat. Ne
kumarsivat suipot kuononsa maahan.
"Hyvää päivää, serkkuseni."
"Hauskaa joulua, kummiseni."
"Mitä kuuluu, kälyseni?"
Ja sitten alkoi metsästä kuulua ryskettä ja suhinaa, tassutusta ja
vikinää. Siellä tuli samettiturkkinen myyrä perheineen, teräväpiikkinen
siili rouvineen ja lapsineen, joita oli kuusi, sekä kaikki heidän
sukulaisensa. Harmaana laumana lähestyivät hiiret. Ne kulkivat rivissä,
jokaisen hännän päässä oli tulipunainen rusetti. Niiden jälessä
lensivät kaikki linnut. Siinä oli varista, oli harakkaa. Pyyt ja teiret
pöyhistelivät höyheniään, ja metso astui komeana viidakosta. Pöllöt
pysyivät hiukan loitompana valosta, mutta palokärjet ja haukat
tuijottivat ystävällisesti kirkkaaseen joulukuuseen.
Äkkiä rupesivat kaikki eläimet vapisemaan, sillä nyt lähestyivät sudet
ja karhut. Koko maa keikkui, kun he hiljaa ja juhlallisesti astuivat
kuusen luo ja käsi sydämellään tervehtivät läsnäolijoita.
"Burr, rurr! Uhuu, hu, huu! Rauhallista ja iloista joulujuhlaa,
toverit!"
"Hurrur, kruu, kruu, kvi, kvii, hauskaa joulua, tervetuloa seurahamme
kumppanit."
Sudet ja karhut istuivat toisten piiriin, ja nyt alkoi lintujen
sekakööri juhlallisen joululaulun, johon muutkin eläimet yhtyivät.
Virren jälkeen puristivat eläimet toistensa käpäliä, muristen, vinkuen,
piipittäen, kaakottaen ja ulvoen: "Hauskaa ja rauhallista joulua,
kumppanit."
Vanha kettumuori, jossa oli vähän tekopyhän vikaa, pyyhki silmiään ja
huokasi: "En milloinkaan ole ihanampaa hetkeä elänyt."
Myyrätär ja siilirouva puhelivat lapsistaan, joilla oli ollut kova nuha
ja yskä. Hiiret ja rotat neuvoivat toisilleen, missä olivat paraimmat
ruoka-aitat ja päättivät ensi yönä lähteä yhteiselle retkelle jonnekin
lihavaan paikkaan. Karhu istui käpälät vatsan päällä ja veti
sieramiinsa ruuan hajua.
Tosiaankin, tuossa hiukan tuonnempana höyrysi suunnattoman suuri pata
ja sen ääressä hääri -- Tauno ei ollut uskoa silmiään -- Mirri kissa
arvokkaana, suuri kauha käpälissä. Eikös vaan tuo veitikka ollut
sitonut kyökki-Kaisan leveätä esiliinaa vyölleen, valkoista myssyä
korvilleen ja lasisilmiä nenälleen. Taunoa rupesi niin naurattamaan,
että oli puusta pudota, ja vielä enemmän huvitti häntä nähdä Mustin
isän vanhassa hännystakissa tarjoilevan pähkinöitä ja hunajaa
jouluvieraille. Musti ja Mirri oli näet pantu kyökkimestareiksi, koska
olivat tottuneet herrastapoihin. Nyt astui Mirri kauha kainalossa
piirin keskelle, kumarsi kolmasti ja naukui: "Miu, miau", se merkitsee:
"Ruoka on valmis, hyvä herrasväki."
Hei, mikä elämä siitä seurasi! Pata nostettiin tulelta korkealle
kannolle, ja kaikki rupesivat siitä syömään suurilla puulusikoilla,
vanhemmat tietysti ensin ja lapset sitten. Karhu rukka, joka aina on
kovin ahnas, söi niin paljon hunajaa, että rupesi voimaan pahoin, ja
täytyi sen saada kylmiä kääreitä vatsan ympärille. Oravat eivät syöneet
muuta kuin jälkiruokaa, nimittäin pähkinöitä. Syötyään alkoivat kaikki
tanssia joulukuusen ympärillä laulaen iloisia joululauluja kukin omalla
äänellään, ja siitä syntyi sellainen kirkuna ja ulvonta, että Tauno
peljäten korviensa särkyvän kiireimmän kautta hiipi hiljalleen puusta
alas, tarttui suksiinsa ja livisti tiehensä. Oli jo pimeä, kun hän
saapui kotia, siellä oli häntä kovin kaivattu, äiti melkein itki. Heti
hänen tultuaan avattiin salin ovi, ja voi, voi sitä komeutta, mikä
siellä oli. Oksat täynnä kynttilöitä, kukkia ja makeisia loisti kuusi
keskellä lattiaa, ja sen oksien takaa hymyili joulu-ukon punoittava
naama.
Satu pienestä viulusta.
Hannu ja Leena olivat naapuruksia ja leikkivät usein yhdessä,
juoksentelivat marjassa ja hakivat karjan laitumelta kotiin. Hannu
leikkasi itselleen lehdosta pienen pajupillin, jolla vihelteli, ja teki
tuohitorven, jolla toitotti karjalle, niin että vaarat raikuivat, ja
silloin oli Leenalla hauska. Vähitellen tuli Hannusta oikein mestari
tässä taidossa. Saipa hän välistä lainata lukkarin viulunkin. Silloin
pukeutuivat lapset pyhävaatteisiin, istuutuivat penkille suuren tuomen
alle, lukkarivaarin oven ulkopuolelle ja odottivat kiltisti, kunnes
vanha lukkari otti viulun suuresta punaisesta kaapista, jonka oviin oli
maalattu tulpaaninkukkia. Hannu painoi viulun leukansa alle ja
lukkarivaarin polkiessa tahtia jalalla veti hän jousella säveleen
toistaan kauniimman. Leena istui kädet ristissä ja ihmetteli.
Eräänä päivänä riensi Hannu Leenan luo silmät ilosta säihkyvinä. Jo
kaukaa huusi hän: "Leena, Leena, minulla on suuri uutinen."
Leena, joka pihalla syötti kauroja kanoille, pelästyi niin, että
pudotti jyvät ruohikolle. Mutta Hannu ei siitä välittänyt. Yhdellä
hyppäyksellä hän oli keskellä kaakottavaa kanaparvea ja kuiskasi Leenan
korvaan:
"Olen saanut lukkarin viulun oikein omaksi ja pääsen kaupunkiin. Siellä
saan oppia hyvästi soittamaan. Ajatteleppas, ehkä yhtä hyvästi kuin
lukkarivaarikin."
"Pitääkö sinun lähteä kaupunkiin?" Leenalle tuli suuret kyyneleet
silmiin. "Kuka sitten tulee kanssani marjaan ja laitumelle?"
"Elä itke, Leena kulta. Opittuani kauniisti soittamaan, tulen takaisin
ja soitan sinulle kauniimmat lauluni."
Kovasti Leena Hannun lähdettyä häntä ikävöi. Joka päivä kävi hän heidän
yhteisillä leikkipaikoillaan ja itki usein muistellessaan Hannun
hauskoja kepposia. Nyt oli kaikki niin hiljaa, puut metsässä painoivat
alas oksansa, tarttuivat hänen hameeseensa ja kysyivät:
"Missä Hannu on?"
Pikku puro, jonka niskalle Hannu ennen myllyjä rakensi, ei enää
lirissyt yhtä iloisesti kuin ennen. Kukkokin pihalla lensi aidalle ja
huusi kuuluvalla äänellä:
"Kukko kiekuu, Hannu hoi! missä olet?" Entä Kaunikki ja Rusko! Ne
oikein laihtuivat ikävästä ja kysyivät alinomaa Leenalta: "Eikö Hannu
enää tulekaan?"
Kesällä Hannu tuli kuin tulikin kotia. Silloinkos ilo syntyi!
Metsäkukkulalla paloi juhannuskokko kirkkaana, lapset tanssivat
piirissä sen ympärillä, ja Hannu soitti viulua. Leena istui hänen
vieressään toivoen, ettei juhannusaatto milloinkaan loppuisi.
Mutta sitten tapahtui jotain hyvin, hyvin surullista. Hannun viulu
särkyi eikä hänellä ollut rahaa ostaa uutta, sillä viulu maksaa monta
kymmentä markkaa ja Hannu oli köyhä. Poika-parka kätki päänsä Leenan
syliin ja itki niin katkerasti, että Leenan sydän oli säälistä
pakahtua. "Nyt ei minusta koskaan voi tulla suurta soittajaa. En
milloinkaan enää kuule viuluni laulavan", valitti Hannu ja itki entistä
katkerammin.
Mutta silloin tuli Leenan mieleen hyvä tuuma. Hän taputti Hannun
kosteaa poskea sanoen: "Elä itke enää. Minäpä hankin sinulle toisen
viulun."
Kas sitä ei Hannu ottanut uskoakseen, mutta Leenan yhä kivenkovaan
vakuuttaessa, ett'ei ole hätääkään, lakkasi hän viimein itkemästä.
Kuulkaapas nyt, mitä Leena aikoi. Yöllä muiden nähdessä ihania unia,
nousi hän varovasti ylös, meni kanakoppiin, otti sieltä oman
lumivalkoisen kanansa ja pisti sen pieneen vasuun. Sitten hän lähti
astumaan synkkään metsään. Tiedättekö kuka siellä asui? Minäpä sen
tiedän, ja Leena tiesi sen myös. Kuulkaapa! Suuren suon takana oli
sininen mökki ja siinä mökissä asui ihmeellinen eukko. Ihmiset
kertoivat hänen osaavan sellaista, jota ei kenkään muu osannut, ja
siksipä Leena nyt meni hänen luokseen pyytämään, että hän tekisi
Hannulle uuden viulun. Palkaksi saisi eukko hänen oman nimikkokanansa.
Huu, kuinka metsässä oli pimeä! Leenaa peloitti kauheasti, mutta hän
rukoili taivaan tähtiä varjelemaan itseään ja kulki sitten rohkeasti
eteenpäin. Kuljettuaan jonkun aikaa tuli hän suolle, mutta miten päästä
sen yli? Ylt'ympäri tanssi pieniä harmaita äijiä lyhdyt käsissä. Ne
olivat virvatulia ja tahtoivat eksyttää ihmisiä. Ken niiden valoa
seurasi, se painui syvälle alas suohon, missä sammakot, sisiliskot ja
käärmeet matavat liejussa, missä ei aurinko ikinä heloita eikä
pikkulinnut livertele. Siellä on ikuinen kosteus ja pimeys, onneton se,
joka virvatulia tottelee. Mutta Leena tiesi niiden vehkeet, hän ei
ollut huomaavinaan niitä, etsi vain polkua, josta pääsisi suon yli.
Silloin hän kuuli hiljaista kurnutusta: Kuaak, kuaak! Se oli suuri
ruskeatäpläinen sammakko. Leena oli aivan tallata sitä ja kiljahti
pahasti nähdessään sen surulliset ulkonevat silmät. Vielä enemmän
hämmästyi hän kuullessaan sammakon puhuvan.
"Tahdotko päästä suon yli, kaunis lapsi?" kysyi se.
"Oi niin mielelläni, neuvo minulle tie, rakas sammakko", rukoili Leena.
"Neuvon kyllä, mutta yhdellä ainoalla ehdolla."
"Sano se pian", kiirehti Leena, "minä kyllä täytän sen, jos vaan voin."
Sammakko katseli häntä pimeässä kiiluvilla silmillään.
"Nosta minut rinnallesi ja suutele silmiäni, niin näytän sinulle tien."
Hyi, kuinka Leena peljästyi!
"Etkö tahtoisi jotain muuta, hyvä sammakko?" pyysi hän.
"En huoli mistään muusta", lausui sammakko ja oli niin murheellisen
näköinen, että Leenaa oikein säälitti eläin raukka. Hän nosti sen
varovasti ylös ja suuteli hellästi sen kosteata päätä. Eihän sammakko
rukka ollut lainkaan häijy, niin ruma kuin se olikin, ja Leenan pantua
sen sydämelleen makasi se siellä niin hiljaa ja siivosti, ettei Leena
hennonnut viskata sitä pois, vaikka se oli kylmä ja kostea kuin käärme.
"Kulje täältä oikealle", kuului sammakon ääni nutun alta, "näetkö
kapean juovan edessäsi. Astu sitä horjumatta rohkeasti, muuten vajoot
syvyyteen."
Leena totteli ja astui neuvottua polkua pitkin. Mutta kummallinen
polkupa se olikin, liikkui ja kiemurteli koko ajan. Leena oli joka
hetki kompastua.
"Mitenkä tämä polku näin liikkuu?" kysyi hän sammakolta, joka vastasi:
"Ei tämä ole mikään polku, vaan kiiltomadoista rakennettu silta. Joka
yö asettuu monta tuhatta kiiltomatoa sinisen eukon käskystä suohon
sillaksi ja aamulla matelevat ne taas tiehensä."
Onneksi pääsi Leena heti toiselle puolelle, muuten olisi hän kaiketi
peljästyksestä vaipunut suohon.
"Nyt voit laskea minut maahan", lausui sammakko, "kiitos, rakas lapsi,
hellyydestäsi!"
Näin sanoen loikkasi kiitollinen sammakko tien syrjään, mutta Leena
jatkoi matkaansa siniselle mökille ja koputti hiljaa ovelle.
"Kömmi sisään", kuului käheä ääni tuvasta.
Nytpä alkoi Leenaa peloittaa eikä hän uskaltanut astua sisään ennenkuin
eukko tuli avaamaan.
"Kas vaan, mikä pikku otus sinä olet? Tule sisään, hei!"
Leena seisahtui oven suuhun katsellen ympärilleen. Eipä hän näin
kummallista huonetta ikinä ollut nähnyt. Keskellä lattiaa seisoi suuri
rautainen kolmijalka ja sen päällä vielä suurempi pata, josta
lakkaamatta nousi savua ja höyryä, mutta tulta ei näkynyt missään.
Nurkassa istui kuusi pyöreäsilmäistä pöllöä, ja katossa riippui
rautahäkki, jossa kaksitoista lihavaa rottaa nakersi. Ihmeellisin oli
kuitenkin eukko itse. Hän oli pitkä ja laiha kuin aidan seiväs. Hiukset
olivat siniset melkein kuin ruiskukka ja silmät loistavan keltaiset.
Suussa oli hänellä kaksi hammasta, jotka alinomaa vaihtoivat väriä,
muuttuivat milloin punaisiksi, milloin viheriäisiksi. Hyi, eipä hän
juuri kaunis ollut, tuo sininen muija.
"Noh", sanoi hän, "oletkos mykkä vai peloittaako sinua, koska et mitään
puhu? Katsoppas, nämä rotat tässä, ne ovat renkejäni ja piikojani,
nakertavat näet kaikki työaineeni, ja tässä on kuusi kaunista Mirriäni.
Kiss, kiss, kiss", huusi hän, ja heti lensivät kaikki kuusi pöllöä akan
luo, painoivat tupsupäiset päänsä hänen polviinsa ja nokkivat hänen
laihoja käsiään.
"Kas niin, kultani, menkää nyt nukkumaan taas. Hus, hus! Noh, mitä sinä
oikeastaan tahdot, pikku otus?"
Leena pani kätensä ristiin ja katsoi rukoilevasti eukkoon. "Tahdotteko,
armollinen rouva, olla niin hirveän hyvä ja tehdä Hannulle uuden
viulun? Hänen vanha viulunsa on mennyt rikki, eikä hänellä ole rahoja
ostaa uutta."
"Hahhaa, hah, hah", nauroi eukko, "onko mokomata kuultu? Mistä minä
viuluja takoisin? Ei, mene sinä vain kotio nukkumaan ja anna Hannun
viulun olla."
Leena pyysi vieläkin kauniimmin: "Rakas hyvä rouva, minä en voi mennä
Hannun luo viulutta. En voi nähdä hänen itkevän, se koskee niin
sydämeeni."
Eukko hieroi laihalla sormella nenäänsä ja tuumi. "Entä mitäs annat
palkinnoksi jos viulun teen?" Leena aukasi vasun kannen näyttäen
kanaansa, mutta eukko nyrpisti nenäänsä ja sanoi:
"Pyh, en siitä rahtuakaan piittaa. Minä syön hämähäkin koipia ja
tikanpesiä, en välitä kananpaistista enkä munista. Jos kuitenkin
välttämättä tahdot tuon viulun, voin sen tehdä eikä siihen tarvita
muita aineita kuin oma sydämesi. Siitä tulisi kerrassaan mainio viulu."
Tyttö peljästyi pahanpäiväisesti: "Mutta sittenhän jään ilman sydäntä."
"Niinkuin tahdot", tuumi eukko ja alkoi hämmentää pataansa.
Leena ajatteli Hannua. "Kyllä annan sydämeni, jos se vaan kelpaa",
kuiskasi hän. Nyt otti eukko pienen mustan pullon ja kaasi siitä pari
tippaa Leenan suuhun. Neste oli niin väkevää, että hän heti nukkui, ja
herätessään näki hän eukon häärivän padan edessä. "Katsoppas, tässä se
on", ja hän antoi tytölle pienen soman viulun. "Mene nyt kotiin
kiireesti eläkä pelkää, vaikka kuulisitkin metsässä vähän melua."
Leena kiitti ja juoksi nopeasti metsän halki. Oli pilkkosen pimeä,
orjantappurat repivät hänen paljaita jalkojaan, tuuli ulvoi puiden
latvoissa, ja oksat tarttuivat hänen hameisiinsa. Mutta hän puristi
viulua rintaansa vastaan ja juoksi yhä kovemmin. Aurinko oli jo
noussut, kun hän vihdoin saapui Hannun kotiin, kukko tepasteli pihalla
kiekuen ja Hannu istui portailla särkynyttä viuluaan suremassa. Leena
juoksi hänen luokseen.
"Elä ole surullinen, Hannu", huudahti hän, "tässä saat uuden viulun."
Kylläpä Hannu tuli iloiseksi. Tuskin hän malttoi Leenaa kiittääkään,
kun jo alkoi uutta viuluaan koitella. Ja kauniisti se soikin, niin
iloisesti, että porsaatkin takapihalla alkoivat saparot pystyssä
tanssia.
"Nytpä lähden kaupunkiin uusia lauluja oppimaan ja rahaa ansaitsemaan",
lausui Hannu, "ja sitten rikkaaksi tultuani palaan Leenan luo." Ja niin
hän lähti, heilutti hattua vielä mennessään. Mutta Leena seisoi
veräjällä hiljaa itkien. Hänen rinnassaan tuntui niin tyhjältä, eikä se
kumma ollutkaan, seurasihan hänen sydämensä Hannua viuluna vieraille
maille. Siellä soitteli se niin ihmeellisen ihanasti, että jokaisen,
joka sitä kuunteli, täytyi itkeä tai nauraa, ei siinä mikään auttanut.
Ja ihmiset ihailivat Hannua, pitivät häntä suurena mestarina ja
sanoivat: "Kas siinä vasta taideniekka. Aivanhan tuntuu kuin elävä
ihminen kauniita satuja kertoisi, kun hän soittaa." Eipä näet arvannut
kenkään, että pikku Leenan sydänhän se niin ihanasti lauloi. Keisarit
ja kuninkaat ylistelivät Hannua, hän soitti suurissa loistavissa
saleissa, missä hienot hoviherrat kumartavat paljaat päänsä lattiaan ja
komeat rouvat haukottelevat viuhkojensa takana. Hän aterioi ruhtinaiden
kanssa ja sai monta arvonimeä ja kunniatähtiä rintaansa, ajoi
vaunuissa, joiden edessä oli kuusi mustaa hevosta, ja takana
punahousuinen neekeripoika. Eikä kauan kulunut ennenkuin hän otti
morsiamekseen ihanan hovineiden, joka oli niin hieno, ettei koskaan
ollut pässiä nähnyt, vielä vähemmin porsasta.
Mutta ihmeellistä oli, että mitä rikkaammaksi ja ylhäisemmäksi Hannu
tuli, sitä huonommin hän soitti. Kaikki kauniit vanhat laulut
unohtuivat häneltä, ja kun hän koetti uusia sepittää, ei niitä kukaan
tahtonut kuulla.
"Soita meille entisiä säveliäsi", pyysivät ihmiset, mutta Hannu ei enää
osannut. Niinpä ei kukaan enää hänen soitostaan huolinut. Keisarit ja
kuninkaat unohtivat hänet, hoviherrat näyttivät hänelle selkää ja hänen
hieno morsiamensa meni rouvaksi toiselle, joka oli ylhäinen ja rikas.
Ja pian tuli Hannusta taas yhtä köyhä kuin hän oli kotoa lähteissään.
Silloin hän lähti taas maailmaa vaeltamaan. Kaikki entiset ystävät
olivat hänet jättäneet. Hän oli mielestään niin yksinäinen ja hyljätty.
Väsyneenä hän istui maantien viereen ojan reunalle, otti viulun
käteensä, käänteli sitä murheissaan ja tuumaili.
"Varmaan täytyy minun myydä sinut, vanha ystäväni. Enhän kuitenkaan
enää voi sinua soittaa."
Pitkin ojan vartta kasvoi sinisiä lemmenkukkia. Ne katsoivat Hannua
lempeillä silmillään, aivan kuin olisivat tahtoneet jotain sanoa, mutta
eihän Hannu niiden puhetta ymmärtänyt.
"Soitanpahan vielä viimeisen kerran kieliäsi", arveli hän viululle ja
vetäsi pari kertaa jouhella. Silloin tuntui hänestä kuin olisi viulun
sisästä tuttu ääni kuulunut.
"Elä sure, Hannu olenhan minä täällä."
Yht'äkkiä muistui silloin Hannulle mieleen kotikylä, lukkarivaari ja
pikku Leena. Hyvänen aika, aivanhan ne olivat unohtuneet siellä
suurissa saleissa ja ylhäisten seuroissa! Kiireesti nousi hän ylös
alkaen astua maantietä pitkin sinne päin, missä luuli kotikylänsä
olevan.
Lemmenkukat nyökäyttivät iloisesti päätään hänen jälkeensä.
"Sitähän me juuri tahdoimme sanoakin", kuiskivat ne. "Mutta sinä
ymmärsit paremmin viulua kuin meitä."
Kauan aikaa astui Hannu, monta päivää, monta viikkoa. Ei hän koskaan
ollut tietänyt maailman olevan näin suuren.
Sill'aikaa odotti Leena kotona. Hänen oli niin ikävä ja paha olla.
Vanha lukkarivaari oli jo aikaa sitten kuollut, tuomi oli käynyt
rosoiseksi, ja ihmiset nauroivat Leenalle: "Hannusta on tullut maailman
mainio soittoniekka", sanoivat he, "ei hän enää tänne tule."
Mutta ei Leena heitä uskonut. Olihan Hannu luvannut tulla takaisin.
Leena tiesi paremmin kuin he, ja joka päivä hän kulki tuomen luo
katsomaan, näkyisikö häntä jo.
Saapuipa Hannu sitten eräänä iltana pieneen kylään. Sen kirkontorni
näytti hänestä tutulta, ja kun hän astui kylään, näki hän sen keskellä
vanhan tuomen. Sen oksien alla oli penkki, sehän oli sama puu, jonka
varjossa lukkarivaari ennen vanhaan soitteli Hannulle ja Leenalle.
Hannu tunsi sen kiiltävän mustat marjat ja tuuheat oksat, nyt tiesi hän
tulleensa kotikyläänsä.
Penkillä istui Leena harmaa kissa sylissään, mutta ei hän tuntenut
Hannua eikä Hannukaan häntä. Olihan siitä pitkä aika, kun he viimeksi
olivat toisensa tavanneet.
"Soitanpa nyt tervetuliaisiksi", mietti Hannu. Hän ei ollut hennonnut
viuluaan myydä. Nyt tahtoi hän koittaa vieläkö se soi.
Ja kauniistipa se soikin. Kaikki vanhat laulut tulivat Hannulle
mieleen. Ei viulu koskaan ollut ihanammin helissyt. Hänen vieressään
itki Leena, itki niin että suuret kyyneleet vierivät poskia myöten
kissan kiiltävälle karvalle. Mutta hän itki ilosta, sillä nyt hän tunsi
Hannun, olihan se hänen oma sydämensä, jota Hannu soitteli. Hän astui
Hannun luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kysyi:
"Etkö minua enää tunne, Hannu? Olenhan minä Leena."
Voi kuinka iloisiksi molemmat tulivat.
"Nyt en koskaan enää lähde pois", lausui Hannu, "en soita muille kuin
sinulle ja vanhalle tuomelle."
Ja sitten suuteli hän kyyneleet Leenan poskilta.
Hallin ja Mirrin karkumatka.
Mirri oli kovin loukkaantunut. Se nosti häntänsä pystyyn, sylkäisi
kolme kertaa vihaisesti ja livahti avonaisesta ovesta pihalle. Sieltä
alkoi se, katseltuaan ensin näkikö kukaan, astuskella tietä pitkin
metsään. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paistoi iloisesti, ja
kellastuneet lehdet kahisivat Mirrin käpäläin alla.
"Oh, oh", sanoivat ne, "elä polje meitä, emme vielä ole kuolleet,
vaikka putosimmekin puista. Meidän täytyy elää vielä, kunnes
lumihiutaleet tulevat taivaasta meitä peittämään. Istuppas tänne
viereemme, niin kerromme sinulle hauskan sadun, jonka kesällä kuulimme
pääskyseltä."
"Noh, eipä minulla juuri muutakaan tekemistä ole", arveli Mirri ja jäi
istumaan lehtiläjän viereen. Silloin alkoi suuri punaisenkeltainen
haavanlehti kertoa:
"Kuuleppas, tämmöisiä pääskynen haastoi. Kaukana täältä on ihmeellinen
maa, missä pääskyset viettävät talvensa. Siellä on aina lämmin ja hyvä,
ei sada lunta, ei tuiskua eikä järvetkään jäädy, suuret krokodiilit
uivat virroissa ja syövät ihmisiä, niinkuin meillä hauet kiiskiä."
"Huh", sanoi Mirri, "siellä minä en tahtoisi olla."
"Niin eikö se ole kauheata", huokasi haavan lehti, "mutta kummallisinta
on, että tuon maan ihmiset rakastavat kissoja niin suuresti, ettei
siellä kukaan saa niitä tappaa."
"Häh", sanoi Mirri korviaan höristellen, "rakastavatko he kissoja?"
"Eivät ainoastaan rakasta, vaan pitävät pyhinä ja palvelevat kuin
prinsessoja konsanaan."
Mirri hieroi nenäänsä ja heilutti hiljalleen häntäänsä, se teki näet
aina niin kun oli mielissään.
"Kuuleppas, kiltti haavan lehti, mikä sen maan nimi on? Haluttaisipa
minun totta tosiaan lähteä sinne onneani koettamaan. Siellä eivät kai
palvelijat joka kermatipasta piekse Mirri-parkaa."
"Mitä vielä, kissoja varten syötetään aivan eri lehmiä, joka kissalla
on oma lehmänsä, jonka maidon se saa."
Mirri nuoli huuliaan.
"Entä onko siellä pahoja poikia, jotka vetävät Mirrejä hännästä ja
upottavat ne kylmään vesisankoon?"
"Pyh", sanoi haavan lehti, "koettaisivatpa vaan. Jokaisesta kissan
hännästä vedetystä karvasta saisivat pojat kaksikymmentäviisi ruoskan
iskua."
Mirri päästi pitkän vihellyksen.
"Rakas pikku haavanlehti, sanoppas minulle, mikä sen maan nimi on."
Haavanlehti yritti ja yritti.
"Eg-eg-eg -- enpä totta tosiaan sitä enää muista."
"Egyptihän se on", tokaisi siihen männynkäpy, joka makasi aivan
vieressä ja oli kuullut haavanlehden kertomuksen.
"Aivan niin, aivan niin", sanoi haavanlehti, "nyt minä sen muistan.
Egyptinmaahan se olikin."
Mirri kiitti iloisesti sekä haavanlehteä että männynkäpyä ja lähti
kiireesti astumaan. Mutta äkkiä muisti se jotain, kääntyi takaisin ja
kysyi hiljaa haavanlehdeltä:
"Kuule, onkohan siellä rottia ja hiiriä?"