5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:

»Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme

olla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me

nautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi

tarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä

kaikesta täytyy nyt tulla loppu.» Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan

samasta päivästä: »Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta

niin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä

taholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan

hellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun

sydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.»

Näin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: »Taas teimme huviretken

maaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli

päivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei

ollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt,

ne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni

että häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla

oikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli

synkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja

rakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa

kuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun

ympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme

kaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni

samantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin

oli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut

niin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei,

ei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan,

enkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista

silmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei

mikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, »hiljalleen valmistivat

ylimenoa korkeimpaan asteeseen». Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä

päivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen

sanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus,

mutta vain sitä kallisarvoisemmat.»

»Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut

minulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle,

sillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni

ilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän

ehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja

tiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi

oli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi,

mitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän

on _voinut_ antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen

kysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että

hänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä

vastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin

verrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen,

sillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa

sietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään

esiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin

sen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä

turmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää

iloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella;

niin käy usein.»

»Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme

perille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me

molemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää

keinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän

sieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo

tuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset,

lyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa

heräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin

vaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja

lähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla,

joihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta

nuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään

sellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta

kaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin

hänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: 'Älä

ole vihainen!' -- 'En, jos sinä jälleen olet hyvä.' Hän hymyili heikosti

ja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän

kauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa

pois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet

tulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli

minua. 'Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot', sanoi hän. Ja

keveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen

valoista.»

Se oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana,

että oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin

koettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija

vaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista,

jota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla

ei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan,

kirjoittaa hän, »otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin

kuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta

rakasta sanaa minulle, ja huudahdin: 'Enkö anna sinulle kaikkea!' Sitten

juoksin pois. Väärin tein kylläkin -- minä tiedän sen -- minä tiedän

sen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin

seuraavia.»

Sillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle

mullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki

yhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin

matkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen.

Nuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa

jatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten

läsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan

»mestariteoksia seinillä». Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja

vaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän

»selittämättömän tunteen» valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen

kanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: »Kenties

ei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!» Silmänräpäyksen hän

epäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi

hänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja

hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu».

Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja

heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois --

Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät

laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki

tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.

Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli,

jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun,

jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään,

ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan

vartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka

pakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei

mainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä

harrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan

saanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja

siten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle,

yhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen

lähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä

kohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.

»Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon

katkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni

Anna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut

syvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon

toivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä -- kuinka

on ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on

ohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään

jotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.»

Hän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi

»maailmasta» on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa -- mutta

pakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti

maailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän

kirjoittaa:

»Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen

ajatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän

ajatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä

ainoastaan uskoa sitä, minä _tiedän_ sen. Hän rakastaa minua nyt

lämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai

vähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja

lisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen

tunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se

tuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.»

Ja eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:

»Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa

olenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet

ainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt

olla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?» --

Juhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun,

jonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia

Runebergista. »Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja

kaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin.

Mielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää -- kaikki muu paitsi hän.

-- Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni

lausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä --

eikähän se mitään hyödyttäisikään.»

Päivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy

loppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: »'Vad är

vårt liv? Blott ett försök att leva.' Ja sen olen niin täysin kokenut

tänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan

nimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä

olen sentään ollut. -- Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin

mielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja

kuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä

piirittäneet minut ylt'ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja

hyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin,

joihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi

saada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän

on poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta

kertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen

hänestä -- mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta.

Kaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä

sentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja

se on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.»

Näemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu

polvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos

olkoon toisten suvaitsevaisuuden.

Entä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen,

sillä hän käsittää myös, että tämä »lämmin suhde ei voi jatkua». Mutta

se ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron

hetkellä: »Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman

surua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä

ylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin

kernaasti kantaa sinun tähtesi!»

Kerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja

lisää:

»Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin

kuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas

sydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään

tekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on

asetettu!»

Ne hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen

moraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli

vierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita

liian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet

vietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä

ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön -- hän ei tanssinut. Se oli

hänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen

loppuvan. »Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin

vastenmieliseltä», kirjoittaa hän.

Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa

tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie

käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin

vartioitu», sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti

hänelle suudelman toiselta puolen huonetta. »Hiljaa ja nopeasti minä

vastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin

ajatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun

kyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan

keskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä

myöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni

tyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään

hinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn

enkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa.

Olin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi

huomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua

vilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka

riippui olkapäälläni.»,

»Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että

nautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se

lisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme

tahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän

minun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja

olinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja

rakkaan.»

Ihmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa:

»Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella

_sinä_-sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin

hetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja

kun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin

puoliääneen: 'Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys,

se aavistetaan kuitenkin.' Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin

muodollisesti pitänyt tulla _sinuksi_, johon minä kuitenkaan en tahtonut

suostua, sillä _nyttemmin_ sellainen antaisi aihetta muistutuksiin,

kenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää.

Kuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä

asiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään

saman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että

tanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani

oli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä

paria herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on

varmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun

vihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä

joustimilla ajaa keinuttelin kotiin.»

»Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona»,

jatkaa hän, »jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien

hetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin

tuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen

hyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan

kulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!»

Maailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka

äsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli,

virui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset

sallivat hänen asua kattonsa alla.

Mitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?

Hän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa

tuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin »tuo suuri»,

enemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä

syksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.

Mutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki,

valtasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen

mielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties

toistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: »Sinullahan on

minut, mitä siis teet noilla muilla.» Hän yrittää kerta toisensa perästä

rynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei

onnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta

kaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa,

mutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä

päivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja

ilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta.

24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:

»Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä.

Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan

niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen;

luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne,

jotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista

rakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata

toisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat

silloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy

totella.»

»Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä

tietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään

itsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun

kärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta

kun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni.

Autuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa,

jonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin

niin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen

kuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita

kohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki

ikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen

kirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin

kallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin

mutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän

suhteemme ei _voi_ eikä _saa_ enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä

en voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti

taas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän

houkuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän

pitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat

muuttumattoman samat.»

»Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei

minua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata

toisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän,

ja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän

puhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta.

Tämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei

suonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän

erehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan

sellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti

poimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä

tehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys

kuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset

häneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian.

Senjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.»

Pari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja

kirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:

»Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia

Virginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä

kiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. 'Älä kiiruhda!' pyysi

hän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni

häntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun

nykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli

saattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi

minua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin,

vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä.

Mutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman

katsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat

hyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan

täällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea

tottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme.

Lakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset

toivomukset, ja _nyt_ minun on sanottava ei _kaikkeen_. Jälleen pyysi

hän minua kirjoittamaan. 'Saadakseni nähdä sinut tulen häihin', sanoi

hän, 'sitten matkustan Helsinkiin'.»

Häissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he

saivat silmänräpäyksen olla kahden.

»Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla

äänellään. 'Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea', vastasin

minä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen

ilonsa tältä illalta. -- Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen

sydämellään. 'Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se

kirjoittaa?' kysyin minä vihdoin. 'Minä tahdon tietää, miten sinun

laitasi nykyään oikein on.' Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi

parhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä

tehnytkään.»

»Seuraavana päivänä palasimme taas maalle», jatkaa hän, »ainoastaan M.

jäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä

vastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti

tahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin

palattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut

ja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu

maljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja

kannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt

harvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua

julkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta

en käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään,

minkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle.

Hän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa

minua -- minua!»

* * * * *

Vielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä

joulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen,

jonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin

tarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että

hänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät

soimaukset, »epähienot» sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei

enää peitä katkeruuttaan.

»Minä en _voi_ enää lakata häntä rakastamasta», kirjoittaa hän, »en

ainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä

minua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja

nuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut

tänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin

kaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen

luin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. -- Mutta

sitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi

sydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että

mitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on

minulle annettu liian paljon tunnetta. -- Hänelle en henno kertoa

kaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä

kannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja

minä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne

kaikki muistissani.»

Sydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén

muutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai

nyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten

kaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän

lukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy

ahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on

asettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla

mukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös

tässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee

päiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän

kavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän

tarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan

taivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää

koskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa.

Mutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se

ajatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.

Porvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän

matkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa

hän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan

ohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin.

Vähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden

poissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää

oleskelua varten ja näkee hänet jälleen.

Kuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!

* * * * *

Myöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään

näinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä

kirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä

Ruotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka

tulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli

tervehtinyt häntä Djurgården'issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta

ihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat

kunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän

oli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä

odottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän

Maamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen

talonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen

rikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien

vaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.

Oltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli

rauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään

tuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut,

vaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet

oman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko

juttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta

kuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén

kernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään

kutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee

häntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen -- kaikkihan

oli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.

Mitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka

runoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä

»tulisuudelmista», jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet

syliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: »Armaani! Armaani!» Kuuliko se

sitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois

rankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus »Lapsi raukkani!» pääsi hänen

huuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn

nähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa

hänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin,

kun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja

sanoi hänelle: »Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja

sydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?» Kuuliko se Runebergin

synnintunnustusta: »Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa,

silloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!» Ei, maailma

kaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä

näyttihän kaikki ulospäin niin »tavalliselta».

Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren

runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli

Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan

jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen

tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja

hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä

harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien

olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli

mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita

tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen

seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi

sen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: »Sinä olet hassu!» ja

pyysi ja pyysi -- ja niin hän sitten tuli.

Jonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan

vieraanvaraisuutta »siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli

loukannut», teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen

onnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä

tuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa

puolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään

pikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä

olemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan

kirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä »henkisessä

nälässä», missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen

kuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle

iloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea

julkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä

niistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg

hänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén

nimittää häntä »enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en

milloinkaan ole unohtava». Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan

tunteen, sanoo hän itselleen: »Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä

[rva R:lta]. Hänellä on kaikki.» Ja hän toteaa, että Runeberg on

»onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen».

Kuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg,

suhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus'iin, ei enää

vähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet

hänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi

panettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä

ihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien

siipiensä suojaan. Heidän »ystävyytensä» muuttui niin sanoaksemme

viralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti

kaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen

pohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén.

Ainoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt,

kun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan,

ja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään,

jälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; »sillä»,

kirjoittaa hän, »minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä

tarkoitusta varten -- nimittäin rakastamaan häntä».

Hän puhuu usein »tuskasta ja intohimosta» runoilijan äänessä näinä

aikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa

loimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus

karkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut

omaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii

niistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.

»Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut

rikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse

olen syypää siihen. Minun _täytyy_ saada joku rangaistus!» huudahtaa hän

kerrankin erottuaan runoilijasta.

Hän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat

Runebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki

tähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään

rauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on _hän_.

»Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta,

etenkin Porvoossa», kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, »niin

valtaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä,

hänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota

tahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia

rukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt

Jumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella

hartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä

synti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa.

Olen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman

hänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi

tuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas

ristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä,

että hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni.

Puolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole

tahtonut ajatella häntä _kylmänä_ minua kohtaan, vaan ainoastaan

_ystävänä_ -- pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt

rukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella,

että hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään

täysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta

sentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen

kodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut -- mutta itse en

enää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista

elämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin

äärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä

päivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä

hänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään

ystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on

edessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.»

Kuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä

kuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka

seuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.

»Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää,

sanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi

hänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.» Ja hän

jatkaa: »Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita

polkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen

rakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten

oli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä

nyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat

hetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.»

Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg

muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin

voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon,

jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage

sentimental'ista».

»He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin

unohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja.

Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin

tervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen

ympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta

rinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin

toisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta

sielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä.

Hänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki,

joka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan

teokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet

seiniltä -- tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä

suloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään

astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva

kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä

kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien

eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin

käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen.

Niin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään

tuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä

kannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen

kärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja

välinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea

niiden läpi.»

Kuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne,

joka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän

olemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen

joulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä

oli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja

muutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti

ihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie

kirjoittaa siitä:

»Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.»

(Andersen.)

»Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä,

läpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja

hauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko

minun sanoa muuta kuin että _hän_ oli siellä. Stjernström ja A-n

myötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli

loistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut

Viipurissa. -- Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa

osataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi,

vapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin

pikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman

runoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi

alussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut

tullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin

laulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan!

Mutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa

ja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä

join autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?»

»Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset

jäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti,

minun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi

takkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon

tulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan

olen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka

minua mitä suurimmassa määrin viehättävät.»

Muutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän:

»'Glücklich allein ist die Seele die liebt.' -- Tänä iltana kohtasimme

taas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka

kauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä

hänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on

niin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä

sitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä

vakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan

kaiken olevan lopussa -- sen ovat nämä pitkät vuodet sentään

vaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua 'turhan pelkoni'

vuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin

ihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!»

Päivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät

nyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä

Porvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa

jokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut

koko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa

kuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja

niin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin

luona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:

»Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei

kukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja

pysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta

minä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin

Lidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin.

Kuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja

vanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä

kanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan

kerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus,

jolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti

rintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone

olivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän

työntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin,

seisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen

huokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle

päin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan.

Pieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda

myöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli

luokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo

säteillyt sieluuni. 'Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit', sanoi hän ja

sulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina

katosi minulta maa --. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen.

'Ei vielä', tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja

toi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen

vakuutettu siitä, että en riistä _mitään_ häneltä [rva R:lta], niin

tuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen

jalkojensa edessä. -- Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska

hänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän

myönsi, että tämä _siten_ oli tahtonut houkutella minua sinne vielä

kerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen

hyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja

sitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on

tälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka

onnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin

kyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä

syksyksi.»

»He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta

minä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse

toisin sen takaisin.»

Samana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä

runoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.

»Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli

kutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos

kävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme

noista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja

joiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin

pyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme

taas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve.

Kuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan

kaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain

iloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut

mitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua

niin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä

epäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään

tahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. -- Oi, minä tiedän, että

teen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta

tuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen

tullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno

työntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.»

»Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni,

mutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen

kauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva,

joka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää

kauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin

jäähyväiset lähteäkseni.»

Joulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän

aikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä

kaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta

tilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo

päiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta

paheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme

hänen itsensä puhua:

»Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas

Fjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi

ollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu _saa_ ja

sen _täytyykin_ tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua

ja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä

moniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla

syyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni

ja usean muunkin -- epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma

Oihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein

metsäruususeppelein koristettuna leijaili »luolan viileydessä» ja samoin

Gallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi

supistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin,

mutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin

näyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat

odottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet

minua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota

omituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi

tiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen

minulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut,

mutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on

arvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman,

en minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön

jälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka

olivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä

aikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten 'oli kuin kylmää

vettä heidän niskaansa', sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi

ja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni

näyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen.

Rbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. 'Olisi ollut parempi, jos

he eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet', oli minun vastaukseni. Mutta

hän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei

voinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta

sydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä

ja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja

siitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua

kohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.»

»Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa.

Sitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman

yksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja

silloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon

salaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki.

Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi

Fredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut,

että tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut

hänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä

kohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin

ihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma

maailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän

[rva R.] oli siihen vastannut: 'Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan

jonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan', joskin

hän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. -- Entä hän itse? Minä

kerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän

koskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet

tunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei

mitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin,

nyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja

että ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on

kaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen

sanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta.

Rauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin

mieliin, ja kaikki on hyvin taas -- sentään voisin täyttää kokonaisia

arkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen.

Ei jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea --»

»Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt

sinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli

kaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen

siellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla

itseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli

11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. -- Hän pyysi minua

jälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä

paikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt

näenkään hänet taas?»

Paitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin

tarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten

ensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä,

jolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien

hiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada

sanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella

kerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie

puhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin

vieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:

»Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja

tuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja

johon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti,

ja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan

sanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei

laula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei

koskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti.

Hän pyysi minulta palkintoa 'siinä tapauksessa, että pitäisin hänen

lauluistaan'. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.»

Sen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä

seuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin

mielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa

onneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja

tappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo

sen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan

myös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen

käteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti,

ja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei _tahdo_, että Emilie tuntisi

itsensä rauhalliseksi.

»Oi, te miehet», huudahtaa Emilie, »miksi nainen on niin toisenlainen

kuin te!»

Muutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä

levollisuudesta:

»Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä

kuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja

nimitti minua 'armaakseen'. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin

rakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se

oli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma,

leimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle

velkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja

hänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut.

Mutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut

uskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin

ollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja

Jumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.»

Mutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla

toimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin.

Liikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä

illasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli

kutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut

tulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän

antaa heidän odottaa tuolla »nuorten seurassa». Lopuksi tulee itse

isäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti

hänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin,

ja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.

»Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua», jatkaa hän,

»ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin

hänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti

rakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle

rakkain. Niin nytkin. 'Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då

du avsked för lång tid tog.' Ja sentään on meillä kummallakin toivoa

siitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.»

»Rakastanut», sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä

ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.

Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli

Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä

»todellinen suru» tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle,

että on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni

ihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat

kaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen,

asettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka

tapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.

Tapahtuipa sitten -- tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän

aikaa on oleskellut Helsingissä -- että eräs toinen mies, myös yksi ajan

mainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja

tunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä

»kummallisesta kohtalosta», joka vainoaa häntä. »Mutta sinä yönä en

nukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää

Jumala!» Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja

kuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja

viipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen.

Yksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä

hänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden

jälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.

»Eteisessä ei näkynyt ketään», kirjoittaa hän. »Se oli outoa entiseen

verraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan

puseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta

katseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van

Dyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa,

ajattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson.

Ja hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon.

Kuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina

lepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin

usein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että

ihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina

silmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin

Larssonillakin.»

Innossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän

sovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta

vieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: »Onko Runeberg

kotona?» Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja

Emilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut

tehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.

»Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti

syliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin.

Hyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli

sydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin

olisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli

käynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!»

Vain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen -- mutta rauhallinen ei

hän ollut enää.

Hän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee

runoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien

kirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo

kaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy »kiihkeästi», miten hänen

laitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. »Mutta hän saattoi

joka tapauksessa olla turvallinen», lisää hän, »sillä se, joka kerran on

rakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei

niinkään helposti enää anna pois omaansa.»

Sitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:

»Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan

luona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin

luvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun

sydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman

Sofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla

laatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen.

Minä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama

siveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti

voisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö

maalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen

pitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi

muuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen,

että ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n

imartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin,

erittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja

seuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle,

jossa hänellä oli atelieerinsa.»

»Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää

toisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta

ja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi

jumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon

suuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä

kuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin

taulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut

kuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä

nojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli

kaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle

nimimerkinnällä varustettuna viimeiset »tarinansa», joita hän ei vielä

ollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille.

Kaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä

tuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä

luulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta

tulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä,

hyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin

karkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin

taidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä

oli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna

siihen nimensä: M. L. 'Ei, koko nimi esiin', pyysin minä. Hän teki niin

ja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti

arvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut

ajatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni

sellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin

lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen

käsivarteensa ja huudahdin: 'Herra Larsson!' -- 'Ei, ei', jatkoi hän

hymyillen hämmästykselleni, 'minä kysyin teidän ristimänimeänne'. Sofi

mainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson.

Minulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin

hemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla,

oli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin

harrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin

huomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista

kunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon

huomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi

ansiokseni. 'Minkätähden minä saan tämän taulun?' kysyin minä vihdoin,

ojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. 'Minä tahdoin,

että te muistaisitte myös muita kuin Runebergia', sanoi hän vakavasti.»

Mitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan

arvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli

salongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:

'En olisi koskaan voinut uskoa sitä!' Ja runoilija nauroi ja huudahti:

'Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!'

Tämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä

sai »tartunnan» -- mutta ei rauhan-tartunnan -- niin se oli kai juuri se

mies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.

* * * * *

Marcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät:

»Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä

ansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty

käyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin

erinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu

runoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n

jokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen _täytyy_ lopulta tarttua,

ellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei

kuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.»

Huolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä

vieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien

kirjassa »Några minnen» on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja

luultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä

hän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta

tilaisuudesta.

»Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti.

Meissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla

itseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja

sen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin,

joka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi

kuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne

mukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. 'Tänne ei tule

ketään muuta', sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme

hänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja

suostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen,

vaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä

vastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun

vastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään

esittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: 'Te ette saa

taulua, jos kauemmin kieltäydytte', sanoi hän. Minä kysyin nauraen,

oliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta

suoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin

rouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä

sisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla

sisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin

ihmeellisesti.»

»Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet,

jotka olivat siellä, olivat _taiteilijoita_, kuten Rbg sanoi. Siellähän

oli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin

maalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs

runoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä.

Yhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L.

maalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä

kello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin

innoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen

rohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta

ja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti

kulunut -- ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin

taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin,

että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten

soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen

ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä

säettä, jotka alkoivat näin: »Konstnärer äro vi alla.» Minä luin ne

ääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat

syntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se

paljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta

siihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja

antaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja

milloin, en tiedä.»

»Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo

ihmiset olivatkaan minulle! -- Kello kolmeen asti aamulla viivyimme

kaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli

jo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän

itsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme

taas missä? milloin? ja miten?»

Samana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla

yksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on

kirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee --

samoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa --

salaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa

mielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä

itsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.

»Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin», sanoo hän kirjeistä. »Ja

minä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne

kaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin

jossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin

huimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta

tanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa

ja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta

harva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti

seurannut yhtä ajatusta, ja se on _vapauden_ ajatus. Rakkautta minä

tahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein

valloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut

sitoa itseäni vakavasti; _vapautta_ pyysi aina tämä levoton sielu. Oi,

kyllä oli hauskaa siihen aikaan! -- Mitä toivoin, sen sainkin, n. b.

tältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen

tähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta

sentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle

antaneet.»

Äkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä

»tuskainen autuus» aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia

kertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia

rukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.

»Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä,

kunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos

tuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni

tarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että

saisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä

sitähän ei enää kukaan tuomitse.»

Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä

kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja

tahtovansa vastustaa. Hän puhuu »lumesta hiuksissaan», mutta lunta se ei

mitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka

levittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä,

sillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä

polttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.

Hänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee

pitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin

soitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän

perusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana

kaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius

palvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle »die liebe

kleine Sirene, die alles an sich zieht», joka hänen mielestään on »rein

wie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind», kuten

hän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén

ympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa

ja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä

valtaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole

lahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä

suurestikaan huolestuta.

Mutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta

kuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka

ovat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on

onnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin

hyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja

tämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin

runoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen

uskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu,

että hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin

voimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen

voimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä?

Onko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän

johdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt

kohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen

»odottaviin suuteloihinsa», ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi

maallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen

verkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi

antaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee

sitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei

enää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.

Hän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on

riistäytynyt irti tämän sylistä:

»Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?» -- »Kun tulet

neljänkymmenen vuotiaaksi», vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: »Jumalan

kiitos, silloin se aika on lähellä!» Mutta Runeberg vain hymyilee ja

sanoo, että Emiliellä on »tarpeeksi kukoistusta jäljellä», sanoo

rakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän

ei ole koskaan rakastanut häntä. »Enkö _minä_ ole rakastanut!» huudahtaa

Emilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt

rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen

jalkoihinsa.

Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin

silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on

lyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan

eräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen

hetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu

kirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä

levottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä.

Ja hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että

hän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä

kirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:

»Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat

kirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää

Sinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän.

Sitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa

sielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä!

Oli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin

ajatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta

intohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin

Jumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun

kodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja

ihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen

jalkojensa juuressa. Mutta _tuo_ ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun

uudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan

ja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. --

Omatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!»

»Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä

et päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä

voin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä

yötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä,

kun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää

tahdo kauemmin kiusata Jumalaa! -- Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua,

Sinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka

täynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään,

minä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka

täten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?»

»Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo

auttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää

kiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei

enää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää

minua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista

merkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme

tulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.»

»Sinä et saa enää noin _varkain_ sulkea minua syliisi, et panna huuliasi

minun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin,

niinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä

sisälläni näytti, ja minä -- vapisin. Jos maailmalla olisi

aavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan

että nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta

sitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan

enää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa

kunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni

ajatelleen?»

»Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi,

tuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle

rakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne

puhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta _tuon_

illan jälkeen on kaikki muuttunut.»

»Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja

juhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän

lupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona,

enkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on

kyllä auttava minua, ja Sinä -- jos Sinä todellakin rakastat minua --

älä johdata minua kiusaukseen! _Ainoastaan_ Sinun sielusi rakastettu

minä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka -- minulla vain

ulkonainen -- eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun

sielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää.

Oi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman

nurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.»

»Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi,

ja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt

toimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian

heikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!»

»Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut

sinun 'Kuninkaasi' kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi

siitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua!

Kuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin

täynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.»

»-- Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä

tuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit

minun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu.

Rakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni,

ja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi.

Sen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.»

* * * * *

Tämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa

käynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin

lesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan

hänet.

Samana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti

Porvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.

Vasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua

kynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

»Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin

sydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja

lähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana

syliinsä. Nyt vasta 'vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen

vesitulva'. -- 'Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia', sanoi silloin

Fredrika. 'Saanko sitten muuten?' -- 'Saat, jos hän haluaa sitä. Minä

menen kuulemaan.' Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän

palasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa

huoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa.

Lorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen

perällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä

vaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään

ollut hän!»

»Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen

sanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen

kasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän

katsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta

voinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä

istuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä

puhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa.

Kun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: 'Nyt voit kernaasti ottaa

vähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.' -- 'Kyllä, anna

tänne', sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.»

»Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä

lupasin silloin tulla takaisin Viipurista. 'Niin, joka päivä', sanoi hän

ja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja

hänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni

muistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa:

'Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?'»

Mutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg

voi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on

palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja

selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen

luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan

vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän

kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan

ainaiseksi.

»Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä»,

kirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, »ja hän näytti

minulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus

melkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.»

Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin

muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat

tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja

nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja

iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen

ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin

kuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.

Hiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan

noita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut

hänelle ja on yhä vielä. »'Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun

olet poissa.' -- 'Mutta _hänellä_ on koko sinun sielusi', virkahdin

minä. 'Sielu!' kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta

tulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.»

Fredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti

sairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä,

kirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa.

Kerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi

siellä viikon.

Omituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä

talossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä

huoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja

sairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.

»Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua»,

sanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko

mahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin

hänen?

5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija

täytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin

sanoin:

»Sitä päivää vietettiin puhein, lauluin ja runosäkein, jotka

runoilijatar Vilhelmina Nordström oli tehnyt. Ne olivat kauniita.

Lämpimän onnittelu-sähkösanoman lähettivät hänelle porilaiset ja

taiteilijaseura laakeriseppeleen. Kaikki tämä ilahdutti häntä

ilmeisesti. Hän sanoikin kerran: 'En tahtoisi, että he unhottaisivat

minut, ennenkuin olen kuollut.' -- 'Välitätkö sinä todellakin

sellaisesta?' kysyin minä vähän ihmeissäni. 'No niin, sama kai se on',

oli nyt hänen vastauksensa, mutta minä näin, että se ei tullut

sydämestä. Hän oli niin sairas noina päivinä. Tavallisesti sai hän

illalla kuumeen, levottomuuden ja monta vaivaa.» Ja Emilie jatkaa: »Kun

hän oli parempi ja me istuimme siellä kaikki kolme, tai myös ainoastaan

hän ja minä, tuntui minusta välistä oikein hyvältä. Hän kertoi minulle

eräänä päivänä siitä uudesta runosta, jonka hän juuri oli suunnitellut,

silloin kun hän sairastui. 'Siitä olisi tullut kaunis', sanoi hän. Ja

niin minunkin mielestäni. Mutta hänen maansa ei ole koskaan saava

ihailla sitä.»

Senjälkeen on monta kuukautta, jopa vuosiakin, päiväkirjamuistiinpanojen

välillä.

Oman syntisyytensä ajatus painaa häntä yhtä mittaa, ja kiihkomielinen

kun on, näkee hän siinä onnettomuudessa, joka on kohdannut sitä, jota

hän maan päällä eniten on rakastanut, taivaan rangaistuksen siitä, mitä

hän itse on rikkonut. »Minkätähden ei minua rangaista?» huudahtaa hän.

Eräänä päivänä näyttää hän Runebergille sen kirjeen, jonka hän kirjoitti

tälle samana päivänä, jolloin hän sairastui. Hän kertoo hänelle, miten

epätoivoinen hän silloin oli, kuinka epätoivoinen hän on vieläkin,

kuinka hän pelkää kuolemaa ja tuomion päivää, jolloin hänen synnin

raskauttamine ominetuntoineen on seisottava Herramme kasvojen edessä.

Runoilija lukee kirjeen, kuuntelee hänen sanojaan, toistaa samaa kuin

ennen, että »heidän rakkaudessaan ei ole mitään syntiä». Ja jälleen

tuntuu hänen yllään ikäänkuin tuulahdus siitä antiikkisesta suuruudesta

ja itseluottamuksesta, joka hänellä oli voimansa rikkaimpina päivinä,

kun hän lausuu Emilielle nuo miehekkäät sanat:

»Minä kyllä vastaan meidän molempien puolesta.»

Toukokuun 21 p:nä 1870 kirjoittaa Emilie:

»Vielä kerran on hän sanonut, että 'hän ei milloinkaan ole rakastanut

ketään niinkuin minua'. Ja vielä kerran levittivät nuo sanat riemua

sydämeeni, vaikkakin tämä riemu maistui kyyneliltä. En koskaan saa enää

luultavasti kuulla niitä ja tuskin nähdä häntä, sillä hänen voimansa

murtuvat yhä enemmän.»

Ja 19 p:nä marraskuuta samana vuonna:

»Ei, nyt tulee kaiken olla lopussa, jotta minä saisin rauhan elämässä ja

levon kuolemassa. Amen.»

Lähes kaksikymmentä vuotta eli Emilie Björkstén vielä hänen jälkeensä,

jota hän oli nimittänyt »auringokseen, valokseen, koko maailmakseen».

Hänen hipiänsä oli tullut vielä valkeammaksi ja lunta oli satanut

runsaasti hänen hiuksilleen. Mutta sen hän kätki sen valkean hunnun

peittoon, jota hän aina piti. Silmien ympärille, jotka kerran olivat

katsoneet niin haaveellisina, ja suun ympärille, joka oli lausunut niin

monta hehkuvaa sanaa, olivat pitkät vuodet uurtaneet paljon hienoja

poimuja, mutta hänen kasvoissaan oli eloa ja eloa oli sielussa, joka

loisti niistä esille. Ne ystävät, jotka hänen nuoruutensa kultaisina

päivinä niin katkerasti olivat soimanneet häntä, olivat kauan sitten

jälleen kokoontuneet hänen ympärilleen, samoin ne monet uudet, joita hän

aina onnistui saamaan, ja nuori polvi katsoi lämpöisin mielin tuohon

tuleen, jota seitsemänkymmentä vuottakaan ei jaksanut sammuttaa.

Jännittyneellä mielenkiinnolla kuunteli se hänen eloisia, innokkaita,

tunnekylläisiä kuvauksiaan menneisyydestä. Se sai tietää osan, ja se

aavisti osan. Mutta kuinka suuri se rakkaus oli ollut, jonka onni ja

tuska oli täyttänyt hänen elämänsä, sen uskoi hän ainoastaan tuon pienen

päiväkirjan äänettömille lehdille.