ALKUSANA

Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa:

»Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva _hänen_ ja hän on sinua

lukeva kun minua enää ei ole olemassa, -- ja Jumala yksin tietää kuinka

lähellä tai kaukana se aika on.» _Hän_ oli Johan Ludvig Runeberg. Jo

vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot

hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo

oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie

Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä

pääsevä haudan lepoon.

Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän

testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra

Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille,

sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu

suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet

arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet,

että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti

antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin

tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä

pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta

hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita

päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain

toivomuksen.

Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan

vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään

huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen

aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli

äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui

täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan,

joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia

yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen

suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle

maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut

siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän

koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille.

Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka

nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen

koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan --

käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä

olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella --

sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen

mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo

monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen

muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän

kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka

olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä

korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä

tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa,

miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme

saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on

meille kallisarvoista ja pyhää.

Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä.

Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti

hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista

muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva,

jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule,

että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta

suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen

suuruudenaikamme etevintä miestä.

Helsinki, lokakuussa 1922.

_Berta Edelfelt_.

Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin

Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista

kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa

(naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa

Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa

Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset

piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan.

Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava

ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja

hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka

näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain,

Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin

luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja

haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa

liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket

käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön

vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen

luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän

ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden

pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja

äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin

siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen

aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla

tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi

työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä

seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin

alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin

Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla

hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka

hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie

Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja

liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi

hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean

ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri,

hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin

pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä

mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä

»sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän

olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt

yleensä.

Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista

hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky

vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada

monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja

nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä,

kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä

kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien

omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä

rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen

epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden

tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen

halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen

yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan

siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota

nimitetään keimailuksi.

Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa,

että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa

tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja

unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas

olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia

vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja

kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe

gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan

yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa

muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan

silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla,

jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui

hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.

Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden

monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä

hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili

ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat

tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias,

jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken

saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie

Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin

lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla

Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta

paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena

ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen

sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli

ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä

seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin

soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen,

riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.

Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin

eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa

vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa

perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie

Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen

maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen

kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia

seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan

verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen

juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin --

havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois,

ei kukaan tietänyt minne.

Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta

kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne

huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen

hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta,

niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan

kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti

lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.

Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli

kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin

kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti

Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin

ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa

kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen

runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä,

kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén

tammikuussa 1845:

»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä

oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin

onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista

ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin

suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut

ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen

jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä --

ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»

Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan -- hänen

vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen

muistonsa -- ei Runebergin -- puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun

hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.

»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine

lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset,

tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös

tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet

yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat

sävelet. -- Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa

mukanani!»

Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:

»Nyt on rakkaus -- ystävyys -- kaikki lopussa! -- Minä tahdon itkeä ja

kärsiä vaieten -- ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani,

ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle

lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat

virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin 'runsaasti punaista

ja mustaa'. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy

minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä.

Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä

saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta

päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:

»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen

vaikutti kai etupäässä mainio musiikki -- innokas tanssiminen -- elämän

elämä -- taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän

reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän

samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin,

eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»

Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta

»sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä

kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen

galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa

jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona

siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:

»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona,

joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan.

Minä olin -- Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan,

noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon

vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli 'Genie R:n',

joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi

verrata ainoastaan -- häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon

harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin

mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja

runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että

opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä.

Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on

heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse

tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana

Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa

hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa.

Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan

nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja

katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki

ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä --

mutta nyt!»

Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi

enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut

häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa

pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli

eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä

työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue'n

»jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen

vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut

tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen

itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka

asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen

runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen

»suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut

aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa

kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan

pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen

päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli

ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä,

naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja

huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän

niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään

ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut.

Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta

puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu

pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä,

ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään

hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös

ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari

vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä

joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat

se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään

täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän

ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla

riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.

Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen

haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen

sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä,

että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten

tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä -- kaikki

tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja

vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan

lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla

tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja

muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta

muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.

»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani»,

kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle

ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle

tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa

edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden,

metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden,

viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä

ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon

nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella

riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on

täytynyt _etsiä_ löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa

minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten --

sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon

ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen

joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut

synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän

paljon siitä, _miten_ katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki

hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein

surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät

minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui

sielussani.» --

»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä

sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä

sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun

hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella

ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että

hän ei _oikein_ rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin

sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään

liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka

olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin

erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka

hän mahtaa olla onnellinen!»

Hän kärsi itse yksinäisyydestään -- siitä, että hänen oli niin vaikea

omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee

hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri

ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään

tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen

tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla

seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen

saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa

elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi

minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se

on _yksinään hän_, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni

samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja

huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se

oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään

sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli

synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma.

Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa

rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn

tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen

kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»

Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin

romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset

eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla

ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine

sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään

viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».

Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle

ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva),

mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne

häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa,

kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli

vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin

ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi

ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja

epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä

läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen

lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka

jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä

lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot -- vaan kaiken, mitä hän pyysi.

Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono

onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin

Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät

omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta

ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti

hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän

kirjoittaa siitä itse:

»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa

kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama

yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi

hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen

otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta

sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi

portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi

ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä

avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä

oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi,

että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän

puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin

lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket

aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä

häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen

valoisista ajatuksistaan.»

»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen

käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa,

jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun,

yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen

aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti

nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni

edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin

ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta

siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on

hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun

ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista

ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella

hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa,

joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina

antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi?

Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava

innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua --

rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel.

Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen

ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja

nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että

minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona

unohtumattomana syys-iltana, ja hänen -- suuteloistaan! Sillä kolme

kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä

unhota.»

Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien

aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin

nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren

miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli

oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.

Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä

ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui

luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia

muistoja.

»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin

rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään

voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin

paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä

runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja

kaihomielessä, kaikessa on runoutta _Hän_ tuntisi sen, jos hän olisi

täällä. _Hän_, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet

minua niin monta kertaa. Oi, nyt -- nyt on minulla kerrankin ollut

rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä

siitä!»

Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää

vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä

iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja

salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu

valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni _hänen_ [rouva R:n]

luokseen -- vieden makeisia _heidän_ sairaalle lapselleen, ja jolloin

minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle

annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli

ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten

silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat

hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin

pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi

nähneensä 'näyn'. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»

Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan

»Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi

saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä,

että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on

sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on

minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».

He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä

ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän

tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä

tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».

»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän;

»enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen.

Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua

ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut,

jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut

sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen

kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me

kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että --

minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja -- -- hänelle itselleen! Ah,

minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi,

mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en

voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: 'Naisille eivät ne

riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat

suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.' Ei, ei, sillä kun ilo on

oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»

Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa,

ja sitten taas:

»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla

ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan -- niin kummallinen minä olen! Oi,

mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että

tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin

oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla

puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota _runoilija_ ensin vaati

ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä

surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani

Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»

Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan

pitäneet silmällä itseään.

»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei

sääli -- ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän

kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.

»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan

minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän

varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu

yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee

syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa

naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy -- täytyy tunnustaa se.»

Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut -- hurmaantunut.

Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun

lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit

minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka

itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että

tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen

lämpimille, sydämellisille sanoilleen: 'Vem styrde hit min väg?' tässä

tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta

merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen

unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»

[Kuva: RUNEBERGIN ENSIMMÄINEN KOTI PORVOOSSA

Albert Edelfeltin akvarellin mukaan]

Juoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet

eivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken

sappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen

ystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen

syyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan

oli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa

Runebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat

toisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa.

Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen

kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen

karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg

ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet

nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen --

kyselivät -- arvailivat -- näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen

ystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi,

tanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja »nautti runsain

määrin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä

tanssiaiset voivat tarjota». Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen

harhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen

askeltaan -- mutta »hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä,

ensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa». Ja vähän sen

jälkeen hän huudahtaa: »Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni

juuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle,

joita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään

tuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin

*aivan muuta* onneani varten». Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa,

irtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä

oivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä

mieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä

marraskuuta Atterbomia: »Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa --

mutta tunteella ei!» Ja sitten: »Taas minä puhelin hänen kanssaan!

Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin

hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani,

ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas 'auringosta, joka oli

alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä'.

Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä

ajattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen

sydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä

lämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy

Jumalan antaa se minulle anteeksi!»

Onnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii

rikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä

aikoina, ja huudahtaa:

»Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin

voinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten

_tahtonut_ sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. -- Kuinka hauskaa

oli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka

lähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa

teeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani!

Olisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan

myös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?!

Niin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun

tulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain

kukaan hämmentäkö uskoani!»

Päivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee

ainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.

»Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti

unohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat

suudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa,

sittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika

näyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?» Tai: »Niin, monta, monta

kertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle

yhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen

sen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan

kylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän -- enemmän. Ja kuitenkin on hän jo

antanut minulle niin äärettömän paljon.»

Hän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on

sanonut, kuinka »hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen

mielialastaan», kuinka hänen »taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen

aurinkonsa ei loistanut». Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:

»Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis!

Kirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille

poskilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin

saatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin

vapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien

noiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua

parin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he

kuitenkin sydämestäni.»

Hän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole

mitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää

itseään. »Minä _kuulin_ ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut

huuliinsa, mutta _katsoa_ häneen en uskaltanut.» Ja kun Runeberg sanoo

hänelle, että hän kerran haluaa puhua _paljon_ hänen kanssaan, ja kysyy,

minä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: »_Sitä_

päivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys:

tuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?»

Hän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se

lykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä

tämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin

kun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita

vieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin -- toiset tulevat mukaan.

Hän menee illanviettoon, »pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan

askelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee

palavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta

samppanjasta -- mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto

kaukana», sillä _hän_ ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana

oli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. »Ei ole mitään

mahdollisuutta enää -- kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen

kanssaan niinkuin tahtoisin!» huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle

tulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän

kauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä

»omituisuudesta».

»Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!»

kirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. »Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn

jokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan.

Ja kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän

lähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja

poistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella?

Mahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä

kohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä

johtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko

poloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen

onneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin

saan puhua hänen kanssaan -- ja missähän se tapahtuu?»

Mutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois

kuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun

kaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa

sanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta -- voi kovaa kohtaloa! -- muitakin

vieraita tuli sinne yht'aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa --

kalenteri »Necken». ja Nikanderin »Minnen från södern» tuottaman ilon.

»Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen

kiintynyt voimakkain sitein -- tarkoitan sisaruksiani», huokaa hän

alistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.

Mutta hän _sai_ nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla,

jolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja:

»En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni.

Jolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo

tulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua.

Mutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes

sanoa mitään; -- Ja sitten -- kuinka suloista olikaan tavata hänet

tanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä

toistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.»

Hän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että

runoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: »Vaaleansiniset

harsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin

puettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. --

Mutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta

mitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä

mitättömin seikkakin», lisää hän kuin puolustellen itseään.

Hänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden

huumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, »jolloin _hän_ seisoi

ikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli _se_, joka

lauloi ainoastaan minulle».

Emilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta

»tuon ainoan» läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös

eräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän --

enemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo »kaunisääninen»

verrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen

ihastusta tulvivat sanansa:

»Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista

päivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä

kokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.»

Sellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti

herättänyt.

Emilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää,

jonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan

aiheesta: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan

onnelliseksi?» Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena

siitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:

»Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus

puolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle

luottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen

sielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä

milloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän

tyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja

kiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys

ja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän

aina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka

voimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee

häntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon

tulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla

naisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa

tulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä

niin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän

ensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla.

Älköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus

liian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko

avarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus

kuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen

miehen onnelliseksi.» --

»Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen

huoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon

naisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen

onnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa.

Iloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se

ajatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava

työlle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän

toimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea

ja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän

hellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon

lemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän.

Yhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista,

yhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään

rakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen

sydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän

elämänsä muodostuu sellaiseksi -- on rakkaus ja rauha seuraava heitä.

Sopusointuisuus ja rajaton luottamus -- siinä ennen kaikkea onnellisen

avioliiton ehto!»

Kaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan

ajatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä,

että hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati

elämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja

lahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia

säveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee

rehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys

ja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu

jokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on

pelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä,

jotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen

onni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen

tulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman

uurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.

* * * * *

Sen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana,

että hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat,

jotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää

valtavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan

hänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan

jalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.

Hän aloittaa vuoden »niin viileänä ja levollisena». Hän ajattele

kaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja

hehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas

näki »tuon sinisilmäisen», ja kuvittelee menneitä aikoja, »puhtaan

rakkauden aikoja», kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman

että hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän

sisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret

varoittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen

sieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.

»Jää hyvästi siis, Rbg:ni», kirjoittaa hän, »unelmani, iloni,

rakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki

on muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka

paljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni

on kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt

monta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine -- minä -- oli

_mielenkiintoinen tutkimusaihe_! -- Minkätähden pitää raukkaa rauhaani

niin mitättömän arvoisena; -- enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä

vastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua -- minähän en ole

tehnyt hänelle mitään pahaa.» -- Ja hän karttaa häntä visusti.

Mutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei

enää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:

»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt

muutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan

kuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet

syynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan

muuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en

voinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat

niin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja

sanoin: 'Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,' Ja

kuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen

ymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.»

»Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia

olimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku

aika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan _minussa_.

Niin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin

sydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa

tunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että

esiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli

niin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin

selväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän

luuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä,

toinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei

keksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta

rakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja

siitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin

iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan

minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä -- sinä! Oi, sinä,

joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin

ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua

nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua

ilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään

lakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin

hänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat

kaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin,

mutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen

kammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden

täytyy, niiden täytyy totella.»

»Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme,

sekä 'Ruhe'lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään

minulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut

niinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei

ainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi

sulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat

sanansa olivat kuin lankeava kaste -- ja hiljaa elpyivät eloon

kalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain

pysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin

onnellinen, niin onnellinen!»

»Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun

muistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa

antanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää

voisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa

onkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen,

pyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää

hänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi

minusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän

viekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen

vaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle.

Annanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa

ja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein.

Hänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden

varmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri

tahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!»

Hän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan.

Hän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta

on Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee

itse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.

»Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit

lehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta

minkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi

kertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt

teidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua

sanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin

valoista, niin hauskaa!

»Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me

vietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin

äärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä

iloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni

seikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni

purkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja

sydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin

muistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin

palauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja

muutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken.

Otin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen,

kun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. -- Sitten aioin mennä

hänen ohitseen toisten luo, mutta -- hän veti minut luokseen, ennenkuin

aavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa

vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut

ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli

täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. --

Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin

Nordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani,

irtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän

taivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani

tunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä,

pohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme

eri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin

kuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei

aavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.»

Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä

suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä,

hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti

hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin

ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on

pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee

sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän

»risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin

onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että

tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä

olin onnellinen -- onnellinen -- onnellinen!»

Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut

eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan

keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla,

tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko

kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina

löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä

kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen

muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa

onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole

kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin

levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii

uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia.

Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään

hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen

harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä

varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee

hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja

rientää pois kuiskaten: »Meidät voidaan nähdä!» jättäen Emilien

onnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.

Kauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli

hän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita?

Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän

olisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen

yhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo

kaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on

kerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain

mielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis,

hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen

sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää

Emilie.

Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle

koko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä

antoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti,

mutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat

kestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin

ollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin

pois puhalletut.

Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä

emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän

lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi

minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä,

sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa.

Muutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. »Jälleen pyysi

hän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin

sydämellisesti, 'sillä muu ei käynyt laatuun'. Mutta minä olin niin

itsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin.

Tiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita

hetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden

tuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla

sen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.» --

»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla

keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen

uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon

suloisen, huumaavan _sinä_! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja

kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki.

Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös

minulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden

ainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat

yhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani:

'_Sinusta_ minä pidän niin paljon!' ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin

tehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille

tuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin

sanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja -- rakastan.»

Runebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja

tämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan »yhtä varovainen ja suljettu kuin

hän itsekin». Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka

sydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla!

Mutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. »Oi, miksi täytyy olla niin?»

huudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski

helliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä

sanomattomasti vaivasi häntä, »tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti

ja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen.

Hän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi

vaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei _voi_ olla

toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!»

Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä

kavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja

kun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa

hiljaa ja nopeasti toisti: »Minä pidän niin hirveästi teistä!» (sillä

ainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän

niin oli tavoitellut) ja »Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon

teistä?» ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan

silmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä

muistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: »Minä olin sekä onnellinen

että onneton!»

Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira

herraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen,

että näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja

viehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten »maailman

tuomiota», ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan

antoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen

jokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla

kerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään

johtuvan »synkän katsannon», kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa

hänen kaulaansa.

Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa

kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie

ikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti

kantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli

kerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua

hänestä siltä, että toinen »viekoitteli» häntä, ei hän hennonut edes

omassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli

erehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären,

jolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän

voisi sitäkään tehdä -- »sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni».

Hän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan

hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen

tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen

toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.

Yhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että

halusi antaa hänelle »Metsäruusun kirjan» (Törnrosens bok). Hän oli

tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten

seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija

seuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: »Mitä

varten sinä eilen kartoit minua?» Emilie selitti asian »totuuden

mukaisesti», ettei hän voinut erota toisista. »Minkätähden sinä et

tullut meille, kun minä pyysin sinua?» jatkaa toinen. »Sinä et välitä

minusta.» »Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen», huudahtaa hän

päiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo

hän äkkiä: »Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole

niin vaarallista, vai mitä?» »Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä

minulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen

muistella.» Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin

sydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että

on pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta

nyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset

sanansa olivat: »Oletko sinä yksin?» -- »Olen.» »Ja taas sulki hän minut

syliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa

silloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea

autuaallisuuttani.»

Mutta Runeberginkin silmissä kangasti »maailman tuomio», ja hän sanoi

heti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty

ja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi

hänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja,

»ja», kirjoittaa Emilie Björkstén, »hän oli niin kaunis tuona

silmänräpäyksenä -- piirre suun ympärillä -- katse -- hohde koko

olemuksen ympärillä». Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi

päivän, ja huoaten: »Kuinka saan nämä päivät kulumaan!» lähti yhtä

äkillisesti kuin oli tullutkin.

Hän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain

nähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia

kyllikseen.

»Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli

rehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö.

puhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas

ja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat

kertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin _hänen_ äänensä, kun

hän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä

ei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös

kylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi,

vaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon

sydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden,

joka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai

jokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja

sanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden

että me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä

huolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on

ääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen

vivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.»

On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää

kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan

kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla

Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän

ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.

»Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että

hänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi

tulla jumaloiduksi. Hän puhui 'Ihmisen tuesta', jota olen rakastanut ja

lukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide

oli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti

elämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi

liittyä.»

Eron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan.

»Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki

minut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että

mielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä

mieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa _hänkin_ [rva R.] piti

minusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni

tulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan

unohtaa.»

Runeberg pyytää häntä kirjoittamaan. -- Hän kieltäytyy, mutta jos R.

välttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. »Olisi hyvin

omituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko

tehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.» Mutta R.

vastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että

hän on käyttävä nimitystä »rakkaani» joka kirjeessä.

Muutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin

maisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken

muistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: »Kuinka saa ajan

kulumaan, kun ei saa nähdä sinua!» ja Emilie riistäytyy irti hänen

syleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.

Matkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin,

ja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä

maisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen »tuon sinisilmäisen»,

nuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät,

silloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän

tanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä

tungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos'ssa ja kirjoittelee

sivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä

käsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia

haltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi.

Rakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja

ihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin

keskustelun jälkeen: »Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki

rakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos _minä_ teen samoin.»

Nyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:

»Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei

saa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä

sisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki

tämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään

rakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että

en voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää

milloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta

tyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi

ainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi

autuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen

minun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin

pahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden

yhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen

aarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa

tuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota

rintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten,

joiden kosketuksen vieläkin tunnen -- minkätähden kaikkea tätä?

Minkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? -- siinä nyt ovat

seuraukset.»

»Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi

iloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen

jok'ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat

kyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta,

miksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?»

Ei, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla

Runebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa

takaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen

viimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.

»Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas

ruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! -- Minkä vapisuttavan,

riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä

ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä

häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä

ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni -- miten minä rakastan

sinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun -- oi, älköön se olko

liikoja sanottu -- sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti

suurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on

niin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät

kaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen

sekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin

niin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.»

Jälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi

uneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän

oli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo

eräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä

ja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen

vielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi

erota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun

poikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: »Hyvää yötä!»

Ja runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin

rintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: »Hyvää yötä, sinä suloinen,

rakas!» Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie

muistaa »maailman tuomion» ja huudahtaa: »Meidät voidaan nähdä.» Mutta

runoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: »Ei kukaan näe meitä.» Emilie

kiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja

kuulee vielä hänen sanansa: »Hyvää yötä, hyvää yötä!» kaukaa. Ja tämä

äänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon

»kiivautta», kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä

seisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.

Tätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on

Runeberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän -- enemmän!

»Sinä pidät minusta, mutta sinä et _rakasta_ minua», sanoo hän Emilielle

eräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii,

että Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että

hän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä,

laskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja

suurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota -- ja äkkiä Emilie tuntee

saaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa

»mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän

nauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa

hän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen

kerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina

tarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet

kytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu

niissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta

maalla-oleskelunsa loppuessa:

»On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää,

joka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama

vuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin

palavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa,

ilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin

onnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen

niin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut

unhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan

muistutetaan siellä maailman melussa.»

Hän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee

Runebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin,

erehtymättömän »varma» siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä

mitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin

iloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen

hiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, »jotka vaihtelevat

tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa.

Sillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen

tanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen

vuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä

ajatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää,

tanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin

kohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei

edes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.»

Hän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat,

eikä se hänestä ole niin vaikea.

»Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene

ollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin

tavalliselta. -- 'Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi',

sanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle

vaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin

yhdentekeväksi.» Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: »Milloin menet

S:lle?» »En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.» Runoilija oli

kuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan

se kiukutti häntä, sillä »hänhän juuri halusi tätä kohtausta», mutta hän

rauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!

Muutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä,

ja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen

menestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä

varmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. »Etkö

sinä enää pidä minusta?» kysyy hän levottomana »tuolla lämpimällä,

sieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä

aikoina». »En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut,

ja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä», lisää Emilie

kiusoittelevasti. »Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen,

että minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja

pyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat

niin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään

katseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän

puraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä

sanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.» Ihmisiä tulee ja

menee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. »'Jumalan kiitos!'

sanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko

maailmahan on kuitenkin komediaa.»

Runeberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi _hänen_ (rva R:n)

vuoksensa, »jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän

vakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää

olevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.»

Emilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta »kun nousin sohvalta, missä

olimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi

välittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni

kostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä

hetkellä: 'Minä pidän sentään _paljon_ sinusta!' Ja silloin tunsin

selvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma

hänen kiintymyksestään.»

Hänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän

nauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän

lähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän

tahtoo, että Emilien tulisi pitää »hänestä _tulisesti_ kuten hän

itsekin». Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin

kahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat

kohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: »Niin, keväällä kai tapaamme

toisemme useammin.» Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen

siitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi

voidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.

Tämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että

Runebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän

itse toivoo »heikentymistä». Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi

ravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää

häntä »tungettelevana ja rasittavana». Hänen katseensa seuraavat häntä

alituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä »kiusaako se häntä,

että hän niin paljon katselee häntä». Ja Emilie vastaa sydämensä

syvyydestä: »Ei!» ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että »minua, juuri

minua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo

ihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista

uneksiakaan!» Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että

ihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin

edellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties

saattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen

kanssaan.

Runebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!

Ei kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies,

etenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla

»suuri» maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina.

Yleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide

mukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja.

Mutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen

suuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes

hän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on

riistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta -- kauniit

harhakuvitelmat.

Emilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen

runoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa

katkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa

suurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän

luuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä

rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään

muistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei

ollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli,

hänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän

syventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi

rangaistu.

Niinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen

ymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista

huomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille,

ja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin --! Aluksi ei mikään

voinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, --

hänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan

»mustasukkaisuus» hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä

Runebergin puoleen. »Pidätkö sinä hänestä?» kysyy hän. Tämä vastaa

silmänräpäyksessä: »Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta,

mutta minä en _rakasta häntä_.» Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän

ei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.

»Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että

hän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin

teeskentelee -- silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän

Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian

jäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin

se ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei

teeskentele, sillä ainakin _nyt_ minä olen hänelle rakas.» Ja hän lisää:

»Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin,

ainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut

jokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä

tiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.»

Hänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo

hänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä

huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. »Kuinka

sinä huohotat!» huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy

hänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi

jättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja

alituisesti.

Kaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa

epäilyksiinsä:

»Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen

kiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on

myös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.»

Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa

polttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen.

Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee

miten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua

todellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija

todellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?

»Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina

taivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta

sielukkailta ja jaloilta -- mutta samalla tutkimattomilta. Ja me

erosimme. -- Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois.

Niin kai olenkin!»

Usein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: »Mitä se

hyödyttäisi?» ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät

yhdessä: »Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja

valoisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me

puhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle

kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn», lisää hän:

»Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.»

[Kuva: J. L. RUNEBERG

R. V. Ekmanin tekemä muotokuva

1849]

Hän on kadottanut »sokean onnensa» eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten

tulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen

mielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee

häntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen

ei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän

lähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys.

Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun

he näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina

toisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa

olleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja

hän katuu katkerasti.

»Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi», kirjoittaa hän 23 p:nä

huhtikuuta 1848. »Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen

myöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen

tähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä

paremmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan,

kuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä

minuun on.»

Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Oi, kuinka hirveän kevytmielinen

minä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin

jää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: _kaikkeni_.

Minä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut

minulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.»

Hän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän

hämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet.

Hänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä

iltaa, jolloin hän istui »suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja

kuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa

ääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. »Hän sanoi, että hän

kokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on

tunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä

haihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen

kanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun

rakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien

keskellä. Mikä rikkaus!»

Hän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on

ollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee

siksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa

piittaamattomuus pelätystä »maailman tuomiosta». Viikkoa myöhemmin se

oli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.