— _Anno Domini_ 1910. —
Alppilaakso on heräämäisillään. Virran vesi kuohuu ja pauhaa siltojen
alla. Raikkaana se huuhtelee rannan kiviä, mutta suvantopaikoissa
nousee jo kylmän vihreä värisointu pinnalle. Yöllisen rajuilman jäljet
unohtuvat päivän koittaessa.
Pilvenuntuvat hyväilevät ohimennen rinteitä ja huippuja. Ne kiitävät,
kiitävät nousten, laskien syvyyksien yllä, ikäänkuin yläilmoissa kävisi
ankara näkymätön aallokko.
Pfarr-kirkon kellot soivat. On aamumessun aika.
Pyhän Johannan luostarin heikosti kellertävät rakennusryhmät kohoavat
tummaa alppiseinää vasten vakavan jykevinä kaupungin etelärinteellä.
Suuri kirkko suippokaarineen toisella. Ja ne puhuvat lakkaamatta, nämä
vanhat muurit — varsinkin näin varhaisina aamuhetkinä, jolloin pyhäkkö
lähettää kutsunsa yli laakson. Silloin aukenee luostarin pääportti ja
joukko hiljaisia nunnia astuu ulos; heidän pukunsa on valkea ja musta.
Pitkät, poimutetut hameet kahisevat tasaisesti, ja sileän hunnun alla
ovat silmät alasluodut — melkein elottomat.
He kulkevat äänettöminä, kädet ristissä rinnalla. Heitä on vanhoja ja
nuoria, kumaraselkäisiä ja sorearyhtisiä. Heidän yllänsä aukeaa taivaan
pohjaton sini, ja kiurujen riemu hukkuu vähitellen suurten kellojen
mahtavaan soittoon, mutta he kulkevat kuurojen tavoin eteenpäin, yhä
eteenpäin, kunnes kirkon kaariovi sulkeutuu heidän jälkeensä, ja he
häviävät kuin suuret linnut holvien vilpoisaan varjoon.
Sisar Felicia astuu joukon etunenässä. Hän on kookas ja hento, hienojen
silmäluomien läpi kuultaa sininen suoniverkko ja lapsekas suu on
päättävästi suljettu. Hän kulkee arvokkaasti, nöyrä alistuvaisuus joka
liikkeessä; mutta hän hengittää intohimoisesti suloista aamuilmaa
keuhkoihinsa. Se on tullut hänelle tavaksi, elinehdoksi näinä aamuina
pitkien, tuskallisten öitten jälkeen, jolloin niin useasti sairaat
luostarin parantolassa ovat hänen apuunsa turvanneet.
Sisar Felicia huokailee kuulumattomasti. He ovat tulleet ikivanhan
roomalaissillan kohdalle, ja siellä hänen katseensa äkkiä kääntyy
pohjoiseen päin. Kirkas välke syttyy hänen silmiinsä. Hänen sydämensä
tervehtii huoletonta virtaa, jonka lähteet pulppuilevat juuri hänen
lapsuuskotinsa lähettyvillä.
Miten mielellään nuori nunna pysähtyisikään hetkiseksi noita rakkaita
kuohuja katselemaan! Mutta hän tietää, että kaikki tällainen olisi
sääntöjä vastaan, ja hän jatkaa nurkumatta matkaansa kirkkoa kohti.
Sisar Felicia lukee Avensa hartaasti ja moneen kertaan. Se on varmin
keino rauhan saavuttamiseksi, sen hän tietää, mutta ihmeekseen hänen
tällä kertaa on myönnettävä, että jokin outo levottomuus yhä kasvaa
sielun syvyydessä. Kasvaa ja raatelee!
Kaupunki heidän ympärillään nukkuu. Sisar Felicia huoahtaa
keventyneenä huomatessaan, että pitkä rantakäytävä tällä haavaa lepää
autiona ja puhtaana noista kirjavista tyhjäntoimittajista, jotka
myöhemmin täyttävät sen heleillä nauruillaan ja vieraitten kielten
soinnahduksilla. Niin, tännehän he tulvivat kaikilta maailman ääriltä,
nuo oudot päivänkorennot! Mitä he hakevat? Terveyttä turmeltuneille
ruumiilleen! — Nuori nunna pudistaa päätään. Hän, Felicia, tietää mitä
he tarvitsisivat mutta karttavat. Rauhaa, rauhaa, hän mumisee hiljaa
melkein suljetuin huulin. Ja rauhaa hän itsekin juuri nyt kaipaa.
Polttava tuska rinnassa hän muistaa aikaa, jolloin tietoisuus omasta
pyhästä kutsumuksesta oli välkkynyt kuin pohjaton, kirkas lähteensilmä
hänen sielussaan. Nyt se oli sumentunut. Eikä hän ripissäkään ollut
saanut lohdutusta pitkään aikaan. —
Kalpeat posket ovat äkkiä lehahtaneet punaisiksi ja rinta nousee ja
laskee. »Oo, pyhä Äiti!» hän toistaa toistamistaan. »Auta minua,
armahda minua kurjaa!»
Kuin unenhorteessa hän lankeaa polvilleen marmorisen vihkivesiastian
ääreen, kastaa polttavat sormenpäänsä ja ristii kasvonsa itkien.
Hiljainen soitto täyttää kirkon, jonka hämärässä pyhä savu leijailee
sinertävänä ja läpikuultavana kuin aamuinen usva vuorilla.
Sisar Felicia yrittää rukoilla.
Ennen hänen aina on ollut helppo vapautua huolista ja murheista
sävelien soidessa hänen ympärillään. Nyt on päinvastoin. Kaikki koskee.
Hän katselee ihmetellen nuorta noviisia, joka polvistuu hänen oikealla
puolellaan. Miten on mahdollista, että nuoren tytön kasvot voivat
loistaa tuolla tavalla! Sisar Felicia huomaa pienen, kostean kiharan
neitosen ohimolla. Se on tumma ja kiiltävä, ja häntä puistattaa,
sillä hänen omat, leikatut hiuksensa tulevat äkkiä hänen mieleensä
painajaisunen tavoin.
»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» kuuluu vanhan papin lempeä ääni. Niin,
mistä hän kiittäisi?
Hiki helmeilee sisar Felician otsalla suurina karpaloina.
Kaukaisesta menneisyydestä lähenevät häntä lohdutuksen henget.
Hän näkee pienen kotinsa, oman kylänsä valkean kirkon punaisine
torneilleen. On pyhä ja suuret juhlat. He ovat jo varhaisesta
aamusta saakka rukoilleet pyhältä Äidiltä apua eräälle pienelle,
kultahapsiselle lapselle, joka istuu kirkkain silmin äitinsä vieressä
kuorin lähettyvillä. He ovat pyytäneet ihmeen tapahtumista, ja se on
tapahtunut.
Sisar Felicia sulkee silmänsä, hän tahtoo vaipua tuohon muistoon koko
sielullaan, sillä olihan tuo lapsukainen ollut hän itse. Olihan hän
silloin omassa, hennossa ruumiissaan tuntenut parannuksen voimien
liikkuneen, ja uupuneet jalat tottelivat hänen käskyjään jälleen.
»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» oli pappi silloinkin sanonut.
Mutta äiti oli luvannut lapsensa Jumalalle — nunnaksi pyhän Johannan
luostariin.
Kaikki olivat suuresti iloinneet, ihmeestä oli kerrottu pitkin laaksoa,
jopa kaukana vieraissa kylissäkin, — isä yksin oli itkenyt painaen
päivänpaahtamat kasvonsa lapsukaisen kullanhohtaviin hiuksiin kuin
armoa anoen. Mutta sen päivän jälkeen tyttönen tiesi, että hän oli
toisenlainen kuin muut. Hänelle puhuttiin paljon »ihmeestä», kunnes
hän kuvitteli oman sydämensä valkoiseksi temppeliksi, jossa tuo muisto
leijaili kuin hopeahohteinen kyyhky holvikaton harjalla, josta sen
lempeät helmisilmät katselivat häntä pyhän savun läpi. —
Mielenrauha palaa hiljalleen sisar Felician sieluun näitä aikoja
muistellessa —. Hän voi jälleen kiittää ja ylistää. Kiittää elämästä,
jonka hän on pyhittänyt yksin Jumalalle ja rakkaudentyölle, kiittää
luostarikammionsa viileästä yksinäisyydestä ja oman ruumiinsa
koskemattomuudesta ja, yli kaiken, kiittää siitä hetkestä, joka niin
tyyten erotti hänet maailmasta! Sillä — maailma on paha — siitä hän oli
vakuutettu.
»Siunatut olkoot vuorilla sanansaattajan askelet, jotka julistavat
rauhaa!» Papin ääni tunkeutuu hänen sydämensä sisimpään. Sisar Felician
katse muuttuu samalla hätäiseksi. Sanansaattaja — kuka hän on, ja
minkälainen? Nuori nainen on kauan kuvitellut häntä ruskeaihoiseksi
mieheksi, mutta hänen kasvonsa, ovat aina jääneet häneltä kuin sumuun.
Nyt hän näkee ne. Hänellä on sinertävän musta tukka ja voimakkaat
käsivarret, tuuheat kiharansa hulmuilevat hänen astuessaan vuoren
rinnettä pitkin heitä kohti, eikä silmissä näkynyt muuta kuin nuoren
ihmisolennon aamuista riemua. Sisar Felicia on jälleen kylmien
väreitten vallassa. Onhan hän nähnyt kaiken tämän ennen, kauan, kauan
sitten!
Kotikylän vanha, jykevä linna muistuu hänen mieleensä, ja Franz, ainoa
poika, hymyilee hänelle kuin kerran helluntaikarnevaaleissa, jolloin
hän oli kantanut pientä, sairasta tyttöä olallaan läpi riemuitsevan
kaupungin ja kutsunut häntä »Untuvaisekseen». Ramezin Franz!
Tukahdutettu huuto puristautuu suljettujen huulien välitse. Hän on
kaatumaisillaan suulleen mosaiikkilattialle, mutta näkymätön voima
pitää häntä pystyssä, ja hän rukoilee kuin kuolemantuskassa:
»Pyhä Neitsyt, armahda minua, syntistä!»
Ja voimat kasvavat kellojen soidessa.
He ovat taas matkalla kotiin päin, pyhän Johannan luostarin nunnat.
Aamumessu on lopussa.
Sisar Felician posket ovat punaisia läikkiä täynnä. Tällä kertaa hän ei
seisahdu sillalle, eikä hän anna muistoilleen valtaa. Ei, ei! Työ häntä
odottaa!
Hän pakenee ajatuksissaan sairaittansa luokse. Miten paljon huoletonta
elämää, heistä uhkuukaan, vaikka jokainen tietää, että puolet heistä
jo on tuomittu kuolemaan! Hän tuntee säälinsekaista kiintymystä heitä
kaikkia kohtaan — paitsi tätä yhtä, tätä viimeiseksi saapunutta. Eikä
hän jaksanut kamppailla vastaankaan. Heidän välillään oli heti alusta
syntynyt kuuma, sanaton taistelu.
Sairas oli nainen kaukaisesta maasta, Pohjolasta, oli isä Jacobus,
lääkäri, ilmoittanut surumielisesti. Hän ei yskinyt, mutta verensyöksy
voi millä hetkellä tahansa lopettaa hänen elämänsä. Tumma tukka
aaltoili hänen pieluksellaan, ja voimakkaat, pitkät sormet näyttivät
levottomilta. Olisi voinut luulla häntä etelämaalaiseksi, ellei
iho olisi ollut niin vaalea ja hänen kielenkäyttönsä niin outo.
Uupuneena sairas oli vaipunut horroksentapaiseen uneen heti päästyänsä
vuoteeseen, ja ihmetellen sisar Felicia oli todennut, että kasvot
muuttuivat lapsellisen pehmeiksi hänen nukkuessaan.
Mies istui hänen luonansa iltaan saakka. Hän oli jo valkohapsinen,
olisi voinut uskoa isäkseen.
Angeluksen aikaan sairas heräsi. Hän hymyili ja katseli ympärilleen.
Mutta kun sisar Anna, noviisi, kysyi, saivatko he aukaista ovet nunnien
laulaessa, pudisti hän päätään.
»Ei kiitoksia! On parempi näin.»
Ja hartaat sävelet tunkeutuivat kuin anteeksi pyytäen suljettujen ovien
läpi.
Mies istuu silmät ummessa. Hän kuuntelee ja vaimo katselee häntä
uteliaasti.
»Eero!»
»Haluatko jotakin?» vastaus on säikähdystä täynnä.
»En, en kerrassaan mitään.» Hän viittoilee kädellään, ja mies siirtyy
lähemmäs.
»Onko tuo laulu sinusta kaunis?»
»Ei. En voi sanoa. — Mutta se on harras.»
»Mistäs tiedät?»
»Tunnen sen.»
Veitikka vilahtaa äkkiä sairaan silmissä.
»Tunnet! Sinä viisas ja järkevä Eero Orjatmaa, poikakoulun rehtori ja
logiikan opettaja, vakuutan sinulle, että kuvittelet. On niin helppo
kuvitella istuessa noin sairaan vaimonsa vuoteen ääressä — luostarissa
— Angelus-aikana.»
Eero ei vastaa. Laulu heikkenee.
»Kuulehan, jospa minä nyt jaksaisin hyräillä »Kuljin minä kesäyöllä —
yksin» — olisi se yhtä harras. Etkö usko?
Äänettömyys jatkuu. Sairas nousee äkkiä istumaan.
»Luuletko, että minä koskaan enää voin laulaa?» hän kuiskaa kiihkeästi.
»Mitä lääkärit arvelevat?»
»Eipä juuri mitään uutta, lapsukainen. Isä Jacobus on sanaton mies,
mutta etevä. Häneen voit luottaa.»
»Minä en tahdo kuolla! Kuuletko, Eero, minä en tahdo. Olen saanut elää
niin vähäisen vasta. Otit minut liian nuorena. Oletko koskaan ajatellut
sitä?»
Mies on noussut. Hänen pitkä, kulmikas vartalonsa näyttää melkein
jättiläismäiseltä avonaisessa ikkunassa. Sairas tietää, että hän takoo
hermostuneesti ruutua. Kiihkeästi vaimo painaa huulensa valokuvaan,
joka on hänen yöpöydällään.
»Pikku tyttöni, pikku tyttöni!» hän vaikeroi.
»Ritva!» Miehen ääni rukoilee. »Koeta tyyntyä, muuten viimeinenkin
toivo sammuu! Kevät lähestyy, — ihmeitä voi joskus tapahtua.»
Sisar Anna ilmestyy oveen. Hän huomauttaa ystävällisesti, että olisi
parasta, jos sairas nyt saisi jäädä yksin. Ja mies lähtee.
»Monta päivää en voi viipyä, pieni Ritva.