Seuraavana aamuna Liisa puuhaili lypsytarhassa, kun Kalle tuli
kynnökseltä ja nojasi tarhan aitaan.
— Yksinkö sinä täällä oletkin?
— Niinkuin näkyy. Toiset ovat jo menneet, virkkoi Liisa.
Leppälintu visersi tarhan viereisessä koivussa, jonka lehvien varjot
väreilivät nurmella. Varjopaikoissa oli vielä kastetta.
Poika mietti asiaansa, josta oli puhuttu vielä eilen illalla
puutarhassa, toisten jo nukkumaan mentyä. Sitä näytti tyttökin
miettivän, mutta odotti, että poika ensin siitä jotain puhuisi.
— Mitä sinä siinä, kun et kerran mitään virka!
Tyttö hotaisi märällä kädellään poikaa poskelle.
— Ethän sinäkään.
Poika tavoitti tyttöä kädestä, mutta ei saanut. Tyttö kuuristui
lypsämään viimeistä lehmää eikä ollut toista näkevinäänkään. Lyhyt hame
jätti pyöreät polvet paljaiksi. Poika naljaten siitä huomautti:
— Kinttusi näkyvät.
— Ann' näkyä! Niinkuin et niitä muka mielelläsi katselisi.
Leppälintu visersi nyt jo aivan heidän yläpuolellaan puussa.
— Mitähän tuokin toimittanee, sanoi Kalle.
— On sillä paljon enemmän puhumista ystävälleen kuin sinulla, pisteli
tyttö ja naurahti iloisesti.
Poika raapaisi korvallistaan.
— Niin no, eihän tässä minullakaan muuta, kuin siitä eilisestä. Miten
se oikein päätetään?
— Niinkuin sinä vaan päätät. Äidin kanssa minä olen jo puhunutkin.
— Mitäs sanoi?
— Eihän se mitään... kakaraksi tuo sanoi.
Molemmat naurahtivat.
— Sinun on puhuttava isälle. Toisin sanoen: pyydettävä oikein koreasti,
naljaili tyttö. — Sitten, jos isä antaa, niin...
— Sama se, minä menen ja puhun heti. Kyllähän se varma on, että potkut
minä saan tästä talosta, mutta mitäpä sen väliä.
Mies painoi lakin takaraivolleen ja lähti päättävästi astumaan
kartanoon.
Tyttö oli saanut työnsä tehdyksi, mutta jäi odottamaan, silmäten joskus
pihatielle.
Leppälintukin oli vaiennut, ja pilvi meni päivän eteen.
Nyt ei varmaankaan poikaa luonnista, mietti Liisa.
Pilvestä putoili muutamia sadepisaroita.
Poika palasi. Tyttö näki, että hyvin oli käynyt, ja laski kätensä pojan
olalle. Ja häntä kun jo oli niin peloittanut.
— No?
— Mikäs siinä.
— Mitä se sanoi?
— Ei muuta kuin ihmetteli, että kesken rupeaman piti tulla pätö asiasta
puhumaan.
Sade tuli nyt jo virtana maahan. Nuoret vain katselivat hymyillen
toisiaan. Kevätsade valui kuin suuri siunaus heidän ylitseen.
* * * * *
Päivä oli mailleen menossa. Jaakko käveli Nevalaisen kanssa vainioilla
kasvullisuutta tarkastellen. Nyt he voivat jo sulassa sovussa haastaa
asioista, ja Jaakko ihmetteli muutosta, joka oli jäykässä Nevalaisessa
tapahtunut. Oliko hänkin ajatellut asioita syvemmälti ja tullut
käsittämään, että taloudellisesti ja henkisesti nouseva maaseutu se
ainoastaan voisi pelastaa maan tulevaisuuden vahvalle perustalle?
Nevalainen oli äsken jo puhunut torppariensa palstapuuhista ja kysellyt
naapuriltaan yhtä ja toista asiata koskevaa, jota ei näyttänyt
ymmärtävän.
Mutta olipa hänkin hieman muuttunut mielipiteiltään, niin että ei
käynyt toista ihmetteleminen. Hyvinä ystävinä jo voitiin Nevalaisen
kanssa asioista puhua.
Pihasta kuului kihlajaisväen remuaminen. Työväki palasi töistä
metsävainioilta yhtyäkseen ilonpitoon.
— On sinulla vielä työväkeä, sanoi Nevalainen huomatessaan työaseineen
palailevat miehet. — Luulisi vähiin menneen, kun torpparisikin vapautit.
— Näkyyhän noita olevan ja lisää olisi tulevia, kun olisi pitäjätä.
Maatyö lienee muuttanut arvoaan miesten mielissä.
— Niin on, myönteli naapurikin. — Se on hyvä merkki, joshan sitten
sellaisena pysynee.
— Toivotaan, että aika on antanut kylliksi tuntuvan opetuksen. Maatyö
se tulee kumminkin kaiken ylinnä olemaan.
— Sanoit ajan opettaneen, mutta ei se ole vielä kaikkia opettanut, ei
läheskään, puheli Nevalainen. — Kapinahankkeita paljastuu yhtäällä
ja toisaalla, ja eikö liene hyvin monella kapinamietteitä täälläkin
sydänmailla. Siltä se monenkin puheita kuulostaen tuntuu. Etkö sinäkin
ole samaa huomannut?
— Olen kyllä, mutta minä en nyt omasta mielestäni pelkää yhtään,
että yhteiskunnan rauhallinen kulku tulisi enää häiriytymään heidän
puuhistaan. Maan parasta ja yhteiskunnan rauhaa säilyttävä väki tulee
tekemään oloihin parannuksia, mutta ankaralla kädellä painamaan alas
kaikki kapinayritykset. Etkö sinäkin luota siihen aivan samoin?
— Varmasti. Kyllä vikuroitsijain täytyy oppia kulkemaan suoraan ja työn
kautta ponnistamaan tyydyttävään asemaan yhteiskunnassa.
— Ja nyt mennään taloon saamaan suunavausta, sanoi Jaakko. — Tuntuu
melkein kuin vanhat ajat olisi käsissä, kun vieraallekin saa tarjota
valkoista leipää. Muutenkin tuntuu valoisalta, tämä kaunis kevät ja
lupaavat orasvainiot. Työllä on sentään aina siunauksensa.
Laajassa pirtissä oli karkelo käynnissä. Naapurukset istuivat
peräpenkille muhoillen seuraamaan nuorten jalkain kiivasta nousua.
* * * * *
Vieraat olivat jo vähitellen poistuneet, ja Jaakko istui yksin
kamarinsa ikkunan ääressä hymyilevää maisemaa katsellen. Siinä oli
kartanon alla pelto kirkkaan vihannalla oraalla, takana vielä pihkalta
tuoksuva keväinen lehto ja alempana tyven järvi rantojaan kuvastellen.
Jaakko avasi ikkunan. Rastas viserteli vielä hakametsässä
onnenhuumeisena. Sama kevään huumaava onni se täytti varmaan nuoretkin,
jotka siellä vieraitaan saattelivat.
Hetkistä myöhemmin tuli Paavo sisään ja istui pöydän toiselle puolelle.
Hänellä näytti olevan jotain tärkeää sanottavaa isälleen, joka siinä
vielä ulos katseli.
— No miten sinä aiot tulevaisuudessa olosi järjestää? kysyi Jaakko
pojaltaan.
— Niin, kyllä minä aion kotiin jäädä, jos sinä isä — jos vain voit
antaa minulle anteeksi. Olen ollut välistä paha poika.
Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Jaakon täytyi pyyhkäistä poskeaan
kädenselällä. Tämä ilta olikin kovin ihana.
— Kyllä sinä siihen voit luottaa ja olla vain kotona, sanoi hän
värähtävin äänin. — Olisikin ollut kovin raskasta, jos olisit kotisi
jättänyt. Onhan tässä tilaa, jos vain muuten sovitte Kallen kanssa.
Se oli kuin kysymys, ja Jaakko jäi odottamaan pojaltaan vastausta.
— Kyllä me aina Kallen kanssa olemme hyvin sopineet.
— Niinpä ei siis muuta kuin Jumalan siunausta puuhillenne. Minä teen
myöskin työtä niin kauan kuin jaksan.
Paavo poistui, mutta Jaakko ei hennonut vielä mennä makuulle. Oli niin
paljon riemullista ajateltavaa.
Emmi kuului liikehtivän keittiössä. Kun hän tuli kamariin ja huomasi
Jaakon valoisan ilmeen, tuli hän miehensä viereen ja laski kätensä
tämän olalle.
— Taidatpa olla onnellinen.
— Kyllä. Minä olen saanut takaisin poikani.
— Minä kuulin sen. Tämä on nyt meille kaunis ilta. Menneistä vaikeista
ajoista ei tunnu jälkeäkään.
Jaakko hyväili työn kömpelöittämällä kädellään vaimonsa pientä pehmeää
kättä. Vanhat onnen ajat tulivat mieleen kuin kesäyön keveät perhoset.