Huhtikuu oli menossa. Pari miestä hakkaili halkoja Hautamäen
takamailla. Toinen oli Ylisen Ale ja toinen satunnainen
päiväpalkkalainen, kulkumies, mikä lienee ollut.
Päivä paistaa hellitti ja miehet heiluivat paitahihasillaan. Silloin
tällöin vaihdettiin sana, pari, ja mukavalta tuntui olo keväisessä
metsässä.
Puolenpäivän ajoissa otettiin eväspussit esille. Ale hyväili
känsäisissä käsissään valkoista leipää ja puhkesi puhumaan:
— Saa näes vielä tällaista leipää syödäkseen... akka leipoi tänä
aamuna... ja nyt jo saa syödä kerran päivässä kyllikseen. Pakana, miten
ne ajat muuttuvat pian, kun sikseen ottaa.
Toinen ärritti vastaan.
— Vai muuttuu... mitä tässä muuttumista vielä, jos nyt runsaampi
jauhokoura ja vehnästä muka. Ei tämä vielä ränttää... työtä pitää vielä
purrittaa, että silmät nurin päässä, eikä vaatteessa pysy.
— No elähän! Ei sitä laiskana kukaan elä, ja eihän se nyt siinä
paikassa kokonaan muutu. Vai pitäisikö tässä sitten sinulle ihan
paratiisi aueta? ärähti Ale.
— Eikä, mutta mitäs kehut.
—• No kehunpa niinkin. Minäkin saan kohta mökkini ihan omaksi, tämä
Kinkomaan nykyinen isäntä sitä sanoi, ja sehän se onkin... minä häntä
kauan tarvitse, mutta onhan pojille. Saavat tulla kotikamaralleen.
— ... niistä vielä osaa kehua, porvarien laeista. Saattaa mennä vuosia
siinä puuhassa. Ja mitäpä minä heistä. Kulkumiehen elämä on hauskinta.
On siellä missä parasta keitetään, päätteli toinen.
— Milloinkapa se kulkumiehen elämä kaivanneekaan parannuksia niinkuin
mökinmiehen, sanoi Ale ja ajatteli omia asioitaan eikä huolinut
kulkurimiehelle niitä haastaa. — Vanhin poika on otettava syksyllä
kotiin ja vähin erin alettava raivata lisää peltoa. Hautamäkeläinen
kuuluu jo vapunpäivältä vapauttavan torpparinsa. Kohtuhinnan on
maistaan määrännyt. Se Jaakko onkin miestä. Nevalainen ja nämä muut
kuuluvat odottavan valtion väliintuloa, niinkuin ei siitä muuten
selviäisi. No, tulee se sieltäkin kautta, kun joutuu. Ei se tulematta
jää, niinkuin sitä jotkut huutavat.
Aterioituaan painuivat miehet tyytyväisinä kuivalle mättäälle. Alesta
tuntui vain siinä loikoessaan ihmeeltä, että kaikki työmiehet eivät
vieläkään olleet tyytyväisiä. Hän ainakin oli. Johan nyt piti kumminkin
uskoa, että olot tästä muuttuvat.
* * * * *
Mikkolan tuvassa on syöty ilta-ateria ja miehet imevät piippujaan.
Tuvassa on vielä valoisaa, ja kuu kellottaa jossain siellä taivaalla ja
vetää sillan rantaveteen, joka pellon alla on auennut. Permannollakin,
penkin vieressä, on kuun valoläikkä.
Turistaan yhtä ja toista. Kapinastakin on puhuttu, ja joku on sanonut,
että se oli sitä oikeaa ja nyt odotetaan parempaa.
Siihen joku miehistä jurahtaa:
— Ei tule paremmaksi näillä keinoilla. Maata pitäisi saada vapaasti
viljellä. Mikä sitä velan alla... Nyt nämä palstaniekat, velkaisännät,
ovat muka olevinaan hyviäkin manttaalipomoja, mutta kyllä sen näkevät
vielä, yltyy hän paasaamaan.
— No mitenkäs pitäisi järjestää, että Ansua tyydyttäisi? kysyy joku. Ja
siihen Ansu laukaisee:
— Maa on kaikkien yhteistä omaisuutta! Ei sitä ostaa tarvitse.
Miehet lyövät asian leikiksi.
— Kun menet Venäjälle, niin jospa Leni antaisi ilmaiseksi.
— Ansu on vain se polsevikki!
— Söi taas niin ylöttömästi, että alkaa puhua puuta heinää.
— Ansu aina leksottelee tyhjää ilman aikojaan.
Seurasi lyhyt vaitiolo ja piiput pihisivät. Ansu poistui vihaisena.
Naurakootpa vain nyt ja puhukoot porvarien puolesta. Sen kyllä näkevät,
ettei hän ole yksin niitä ajatuksia hautomassa. Samaa hän on kuullut
monien muittenkin sanovan, jota hän äsken sanoi. Ja sitä kai se
tarkoittaa Sosialiraattikin, vaikk'ei uskalla ihan suoraan sanoa.
Ansu veti pimeässä makuukomerossaan muutaman vihaisen, rintaa kirpovan
savun piipustaan ja sanoi ääneen ja nyökäytti päätään vielä sanoessaan:
— Niin se on ja niin sen on mentävä!
Mutta ikkunan ääressä jatkui miesten jutustelu.
— Hautamäkeläinen se antoi omasta alotteestaan palstat mökkiläisilleen,
vieläpä kohtuhinnalla. Niin sitä pitäisi jokaisen isäntämiehen...
Ja puhuja vilkaisee isäntään, joka istuu penkin kulmalla ja raapia
kyhnyttelee pulleaa vatsaansa.
Isäntä hymähtää. Se suututtaa äskeistä sanojaa, joka on Mikkolan
mökkiläinen ja mielellään ottaisi palstan hänkin, mutta isäntä ei ole
sitä vielä suostunut antamaan.
— Niin se on, että annettava ne on sunkin palstat mökkiläisillesi!
Isäntä murahtaa ja poistuu kamariinsa, mutta miehistä on mieluista
vielä puhua Hautamäen asioista.
— Penttikin kuuluu ottaneen maata itselleen ja nyt rakentaa jo kartanoa.
— Niin kuuluu. Se se nai punikin tyttären, vaikka oli itse jääkäri.
— Mikäs siinä, niin on tekokin. Mitäs pahaa se tyttö on tehnyt?
—- Eipä suinkaan. Ja hönkä tyttö on.
Vilma oli istunut karsinaikkunan ääressä ulos katsellen. Joku huomasi,
että tyttö kääntyi katselemaan ulos, kun tuli Pentin puuhat puheeksi.
Tyttö nousikin ja poistui nopeasti.
— Eipä Vilma kärsinyt kuunnella, sanoi joku miehistä. — Taitaa vielä
vanha suola janottaa.
— Retusteli poloinen sen ryssän kanssa. Nyt ei taida enää kukaan
välittää.
— Kukapa sitä ryssän tähteestä... Olisi Pentistä saanut hyvän miehen.
— Niinhän sitä aikoinaan veljeiltiin ryssän kanssa, niin miehet kuin
naisetkin.
— Ei niistäkään ollut kuin vaivaista vastusta. Nyt on sekin saasta
maasta poissa.
Kuu kurkisti jo ylimmästä ikkunaruudusta sisään. Miehet vaikenivat.
Tuntui Vilman asia useimman mielessä kuin painajaiselta. Tuli vielä
siinä puhutuksi Pentin puuhista tytön kuullen.
Tarina ei enää lähtenyt luistamaan. Yksitellen painuivat miehet
makuulle.