Vanha Eenokki oli joutunut hänkin toisten mukana pidätetyksi ja
myöhemmin oli hänet kuljetettu kaupunkiin asti. Hautamäen Jaakko oli
koettanut häntä vapauttaa ennen kaikkea, mutta kirkonkylän esikunta ei
suostunut laskemaan häntäkään vapaaksi, ennenkuin olisi hänen asiansa
tutkittu toisten mukana.
Nyt hän oli päässyt vapaaksi. Myöhäisenä lauantaiehtoona Eenokki palaa
kotimökilleen, ja kun hän saunan ovelta tuntee tuoreen löylyn ja vastan
tuoksun, on se kuin lääkettä sairaalle ruumiille ja mielelle.
Saunan hämärässä kuumuudessa jupisee Eenokki yksinään:
— Oli se reisu... henkikulta tuo vielä säilyi.
Vaikka löyly hautookin pois katkeran mielen ja ruumiista raihnauden,
jää jälelle arkuus, joka on samaa kuin peloitetulla metsän elävällä.
Korpiasujan rauhaa on häiritty oudolla tavalla, ja se on tehnyt hänen
olentonsa epävarmaksi.
Kun hän jo kotiutuu ja aloittaa jokapäiväiset askareensa, on alituiseen
mielessä pelko: jos vielä hakevat uudelleen. On sattunut jäämään joku
seikka epäselväksi, ja sen vuoksi kuljettavat vielä esikunnissa, joissa
on kaikkein pahinta, ne kun siellä niin vihaisesti luihauttelevat
silmiään. Saattaapa joku käydä syitä lisäämässä, ja silloin ne tulevat.
Vähitellen tämä pelko muuttuu varmuudeksi, että kiväärimiehet tulevat
vielä. Kuuluvat muitakin kuletelleen toistamiseen, ja yksi oli jäänyt
sille tielleen. Se lisää vielä epävarmuuden tunnetta.
Tästä valittaa joskus Eenokki eukolleenkin, vanhalle kurttuiselle akan
kääkkänälle:
— Saattavat ne kulettaa vielä minutkin.
— Lahtaritko?
— Elä sano lahtarit, vievät vielä sinutkin... nepä ne voivat tulla
hakemaan. Peloittaa ihan aina. Ei tupakkarauhaa saa siltä pelolta.
— Ei minuakaan yöllä nukuta. Kun yritän nukkumaan, niin silloin
kiväärin pistimet häilähtävät ja ässähihaisia miehiä vilahtelee... tuli
tästä ajat...
Silloin kun sattuu tuvassaan istumaan, silmää Eenokki vähän väliä
tielle ikkunasta. Jos sattuu joku ajamaan, silloin ilkeästi
vetää sydänalasta kuin puukolla. Joko nyt...? Yöllä ahdistaa
painajainen, ettei saa nukutuksi. Kun on talossa, tuntuu olo hieman
turvallisemmalta. Siellä on edes piilopaikkoja, jos sattuisi
suojeluskuntalaisia tulemaan.
Niin jatkui viikosta viikkoon. Kukaan ei tullut kumminkaan Eenokkia
hakemaan. Käskettiin Hautamäkeen pihamieheksi. Siellä ei tuntunut olo
erikoisemmalta kuin ennenkään. Miesluku oli vain harvennut.
Tulee sitten muutamana päivänä peltotietä taloon kaksi miestä. Eenokki
huomaa jo kaukaa tihrusilmillään miesten hihassa valkoisen nauhan ja
kiväärit selässä roikkumassa. Nyt! Eenokki kapaisee kujan ylisille ja
kaivautuu syvälle pehkuläjän alle. Kädet vapisevat ja henki ei tahdo
kulkea. Kuuloaan jännittäen koettaa hän seurata tapahtumia pihamaalta.
Ei kuulu muuta kuin hevosmiesten ääniä. Riisuvat hevosiaan, ja joku
äyskii, ettei Eenokki ole hakenut talliin vettä. On siis päivällisaika.
— Mihin se kompura on mennyt?
Hetken kuluttua kuuluu joku huutelevan häntä syömään. Se on emäntä.
Eenokki kaivautuu pehkuistaan ja kysyy emännältä, joka on tullut vinnin
ovelle:
— Joko ne menivät?
— Mitkä?
— Nepä suojeluskuntalaiset.
— Eenokki taisi luulla, että tulivat taaskin hakemaan.
Emäntä nauraa ja puhuu siitä tuvassa jo toisille, kun Eenokki pehkun
roskaa vaatteissa työntyy pirttiin.
Kevät lähestyy ja taistelun humina tulee sanomalehtitietoina taloihin.
Mökkiläiset eivät lukeneet porvarilehtiä, ja tämän tiedon puutteen
saivat korvata satapäiset huhut, joita arvelematta pantiin liikkeelle.
Kaikki pienimmät toiveetkin olivat nyt heidän mielestään karisseet pois
olojen muuttamisesta paremmiksi. Kun ei saatu temokraatilta muuta kuin
tämä hirveä sota ja kun porvaritkin antoivat tuntea sitä samaa sotaa,
niin ei jäänyt uskoa leivän lisääntymiseen, hyvä kun henkikulta säilyi.
Ja niin elivät salomökkien asukkaat päivästä päivään, pelokkaina ja
arkoina kuin metsän elävät, mutta synkkinä ja salavihaisina.